Kenraaliharjoitus onnistuneesti suoritettu!

Tittidii, se olisi semmonen juttu, että täällä kirjoittelee helpottunut nainen! Tulin tänään kotiin parin päivän mittaiselta perheleiriltä. Oli mukava leiri, mutta olo vähän väsynyt. Oltiin sovittu ystäväni Terhin kanssa, että käytäisiin vielä vetämässä yhteistreenit, että saisin kysellä häneltä viime hetken vinkkejä testejä silmälläpitäen! Terhi on siis tästä lihaskuntotestiosuudesta pari vuotta sitten selviytynyt ja juurikin samassa testipaikassa täällä Tampereella kuin minäkin.

Lämmittelyjen jälkeen lähdettiin tekemään testejä. Penkkipunnerrus oli ensimmäisenä, ja tuntui jo nyt kauhean jännittävältä lähteä sitä suorittamaan. Kyllä sieltä kuitenkin se 25 toistoa tuli, joten eiköhän se sit tule myös testeissä, kun saa vielä isomman adrenaliini-buustin.

Tällä kertaa ei lämmitelty ihan näin vauhdikkaasti...

Sitten tuli vatsat, joka on mielestäni testin mukava osuus. Tein 48 toistoa ja lopetin siihen. Turha hapottaa itseään enempää, kun täydet pisteet oli saatu.

Leuoissa olisi vielä pientä loppuviilausta. Kuulemma siinä ollaan todella tarkkoja heilumisen suhteen, eikä viimeinen leukani olisi välttämättä kelvannut. Pitää siis tehdä ne huolellisemmin, ettei kroppa lähde yhtään heilumaan. Ensi kerralla yritän vähän rauhallisempaa tahtia, tällä hetkellä menee vähän hosumiseksi.

Taisi jännittää myös siinä vaiheessa, kun lähdin tekemään kyykkyä, nimittäin unohdin laittaa kyykkyvyön. Sen kyllä huomasi, kroppa veti ihan linkkuveitseksi, eli selkä lähti taipumaan eteenpäin. Mutta tulipa nyt sit sillä tavalla edes vaadittava 23 toistoa tehtyä, niin vyöllä menee vaan paremmin :)

Vyö päälle, niin pysyy housut ylhäällä.

Oli ihana treenata Terhin kanssa, se on sellainen supertsemppaaja. Riittää että Terhin kanssa juttelee Facebookissa, niin mieliala muuttuu "saa nähdä pääsenkö testejä läpi":stä hirveeseen itsevarmuusbuustiin. Niin nytkin, kyllä mä pystyn!

Mekko päälle ja menoksi!

Heini the haaveilija

Parastahan olisi vain elää päivä kerrallaan - eikö vain? Joskus ajattelin, että minä olisin sellainen henkilö, en turha stressaaja tai tulevaisuuden murehtija.

Edelleen olen sillä kannalla, että en turhaan pelkää ja murehdi, koska yleisesti ottaen olen aika varma, että haaveeni tavalla tai toisella toteutuvat. Itse asiassa en muista montaakaan haavetta, jotka eivät olisi toteutuneet, vaikkakin joskus aikataulu ei ole omien ajatusten mukainen. Joko kaikki ne toteutuneet unelmat ovat saaneet minut unohtamaan pettymykset, tai sitten olen vain liian kovapäinen luovuttaakseni itselleni tärkeissä asioissa?

"Mistähän kalliosta sitä seuraavaksi puskisi läpi...?"

Mutta minä olen aivan armoton haaveilija ja suunnittelija. Jos omistaisin kalenterin pidemmälle kuin vuoden loppuun (kyllä, käytän edelleen niitä paperisia kalentereja, enkä kännykässä olevaa), olisin enemmän kuin varmasti täyttänyt kalenteriani vaikka kuinka monen vuoden päähän! Siellä lukisi jo valmistumispäivät ja mahdolliset lomamatkaehdotukset.

Teen myös kalenteristani erillään olevia listoja. Vaikka kalenterissani lukee vähintään parin kuukauden päähän alustavat treeniohjelmat kunkin päivän kohdalle, teen myös erillisiä laskelmia siitä, miten paljon viikottain tulen kehittymään missäkin lajissa tai liikkeessä. Jossain välissä huomaan olevani edellä tai jäljessä listaani, joten totta kai teen uuden! Teen myös huomattavan paljon budjetti-laskelmia rahankäyttöni ja säästämisen suhteen, joissa laskeskelen, paljonko mahdollisesti ASP-tililläni tulee olemaan rahaa kahden vuoden kuluttua, jne.

"Listoja, haaveita, suunnitelmia. Listoja, haaveita, suunnitelmia..."

Mieheni on saanut jo maistaa osansa tästä lakkaamattomasta haaveilusta. Raukka joutuu vastaamaan kysymyksiini siitä, mitä hän toivoo ensi talvena tai viiden vuoden päästä tapahtuvan. Ja minun on vaikea ymmärtää, miten hän ei ole ajatellut joitain asioita sen jälkeen, kun viimeksi niistä oltiin puhuttu, kun itse tulen pohtineeksi vaikka ja mitä, ihan päivittäin!

Olen tullut siihen tulokseen, että listat ja suunnitelmat ovat minulle vähän samaa kuin blogit ja päiväkirjatkin - keinoja purkaa ajatuksia ja stressiä. Minulle se vain on luontevaa kirjoittamalla (vaikka todellakin tykkään myös puhumisesta...). Se on minun stressinvähennysstrategiani ja toimii ainakin johonkin asti hyvin. Stressiähän se ei kokonaan poista, mutta ainakin se kanavoi energiaani myös ratkaisukeinojen ja toimintamallien pohtimiseen, pelkän panikoinnin sijaan.

Haluaisin ajatella, että tämä listailu, suunnittelu ja haaveilu nimenomaan mahdollistaa päivässä elämisen ja hetkestä nauttimisen. Minä nautin siitä, että pääsen eteenpäin ja huomaan haaveiden toteutuvan ja maalien tulevan lähemmäs...
Onko täällä muita haaveilijoita, vai oletteko enemmänkin mieheni kanssa samoilla linjoilla? Sana vapaa! ;)

Ps. Facebook-sivut saivat tänään sadannen tykkäyksensä, kiitos jokaiselle! <3

2 viikkoa h-hetkeen

Huh heijaa, niin se testipäivä vaan lähenee... Kädet hikosi jo pelkästä ajatuksesta. :)

Viimeinen täysi treeniviikko lähti käyntiin ja se lähti liikkeelle sellaisesta tilanteesta, että kaikki testiliikkeet on mennyt viime viikolla läpi. Eli hätää ei pitäisi olla? No kyllä se silti jännittää! Mielessä pyörii ihan vain muutama "entä jos"...

Isoimpana entäjossana on "mitä jos testisuorituksessa aika loppuu kesken?". Jos minä lähdenkin liian hitaasti liikkeelle, enkä ehdi nostaa sitä viimeistä penkki - tai kyykkytoistoa ennen ajan loppumista? Tai entä jos lähdenkin liian nopeasti liikkeelle ja hyydyn ennen loppua? Toinen iso entäjos on se, että olin luullut testiliikkeiden olevan järjestyksessä penkki, kyykky, leuat, vatsat. Mutta se onkin järjestyksessä penkki, vatsat, leuat, kyykky. Vaikuttaako se jotenkin johonkin? En tiedä... Toivottavasti ei.

Entä jos ei jossiteltaisi, vaan tehdään se, mikä tehtävä on?!

MUTTA. Entä jos kahden viikon päästä onkin elämäni yksi upeimmista hetkistä? Entä jos saan monivuotisen projektini askeleen lähemmäs täyttymystään? Entä jos saan olla ylpeämpi itsestäni kuin mahdollisesti koskaan aiemmin? Entä jos onnistunkin?

Pidän suurempana todennäköisyytenä jälkimmäistä. Ja sehän tässä vasta jännittääkin. Minä nimittäin tiedän, että testeissä on vain yksi lopputulos, johon olen tyytyväinen. Kaikki loput vaihtoehdot olisivat kaameita pettymyksiä. Unelmat eivät kuole ja tämäkin on pysynyt helposti hengissä monta vuotta, mutta minä olen malttamaton, enkä halua odottaa enempää...

Katse tulevaisuuteen ja muita hyviä motivointilauseita.

Mun olisi tarkoituksena käydä viimeisen kerran kokeilemassa testiä kokonaisuudessaan torstaina. Saan silloin seurakseni naisen, joka on itse myös pari vuotta sitten hakenut pelastusopistoon ja päässyt tästä ensimmäisestä vaiheesta läpi. Aika siistiä saada vielä viimehetken neuvot testejä silmälläpitäen :)

Kuten kuvistakin näkee, tänään vedettiin vähän erilainen treeni, eli vierailtiin Flowparkissa. Sehän onkin ollut suosittu paikka ainakin omassa kaveripiirissäni, ja itsekin kävin Turun Flowparkissa viime kesänä. Tänä kesänä ystäväni on töissä Tampereella avatussa Flowparkissa, joten siitäkin syystä siellä oli mukava käydä.

Seuraavaksi olisi tankkauksen vuoro, eli lähdetään syömään Napoliin! Siellä olisi pastaa ja salaattiakin tarjolla, mutta saa nähdä lipsahtaako homma pizzan puolelle. Rankat huvit vaatii paljon ruokaa. Siinä päivän viimeinen iskulause, oikein pirtsakkaa maanantaita teille kaikille!

Sunnuntain saarnat

Huomenna olisi taas salipäivä ja vuorossa penkkausta. Eilen kävin kyykkäämässä ja oli kyllä pahoinvointia aiheuttavaa puuhaa. Kun tekee vain kertaalleen sen 23x45kg kyykkysarjan, jalat tärisevät niin paljon että tekisi mieli lähteä samantien kotiin... Mutta hyvä että se minimi nyt edes menee. Ja ilokseni voin todeta, että leuanvedossa kuusi kappaletta alkaa tulla jo oikeinkin mukavasti!

Tänään oli superjännä päivä. Vietimme maanantaina loppuneen riparin konfirmaatiomessua. Pappi kysyi reilu viikko sitten, haluaisinko pitää konfirmaatiomessussa saarnan. Ensireaktio oli "en todellakaan!", koska se kuulosti aivan liian pelottavalta ajatukselta. Mutta olihan siihen sitten suostuttava juuri samaisesta syystä - mikään ei ole siistimpää kuin mennä läpi tilanteista, jotka etukäteen ajateltuna tuntuvat liian haastavilta (sama ajatus sopii myös tuleviin pääsykokeisiini).

Ennen h-hetkeä vielä hymyilyttää. :)

Vanhempani ja mummini tulivat Espoosta saakka katsomaan ja kannustamaan, ja lopulta kaikki meni yllättävänkin mukavasti ja rennosti.

Etsi saarnamies.

Messun jälkeen oli rippirallin vuoro, eli ajettiin reilu 100 kilometriä ympäriinsä ja syötiin paljon kakkua. Seitsemän aikaan pääsin vihdoin suuntaamaan auton takaisin kotia kohti.

Tämä ilta menee romanttisissa merkeissä avopuolisoni kanssa. Sattumalta huomattiin, että meidän ihan lemppareihin kuuluvan Haihurrikaani-leffan kolmas osa tulee tänään Foxilta klo 21. Elokuvan nimeen kuuluva loppuosa "Ei helvetissä!" on luultavasti vastaus siihen, kannattaako elokuvaa oikeasti katsoa/onko sen loppuun katsominen ylipäänsä mahdollista. Mutta me otamme haasteen vastaan, katsotaan miten käy.

Ja muuten! Lisäsin tälle blogille Facebook-sivut! Käykääs katsomassa, ne löytyvät tuosta bannerin alapuolelta. Aika siistiä, että sinne pamahti heti noin monta tykkäystä. Puhumattakaan siitä, miten lyhyessä ajassa tämä blogi on saavuttanut (ihan pikkusta vajaa) 2000 sivunnäyttökertaa! Toki niistä suurella todennäköisyydellä vähintään tuhat kuuluu minulle, mutta tuskin äiti on jaksanut ihan kokonaan sitä toista tuhatta klikkailla...!

Penkkiminimi onnistui vihdoin!!

Jeeeeeeee, mä penkkasin tänään minuutissa 25 toistoa 45 kilolla, eli testiminimi meni läpi! Ekaa kertaa tänä kesänä, eikä yhtään liian aikaisin, kun testeihin on enää vain pari viikkoa :D Huh heijaa, olipas vaan helpottavaa. Sen jälkeen sain ihan ääneenkin sanottua, että ehkä mä pääsen sittenkin niistä testeistä läpi...! Vaikka olenkin aika itsevarma tyyppi, niin kyllä tähän matkaan on kuulunut oleellisesti myös epäilyksen hetket, kun tavotteet tuntuu niin älyttömän kaukaisilta. Mutta nyt vielä muutamat treenit edessä ja sit nähdään, mihin rahkeet tällä kertaa riittää. :)

No nyt on vahva olo!

Home sweet home

Me otettiin siis irtiotto arjesta mieheni kanssa ja lähdettiin Tampere-Jyväskylä-Tikkakoski-Laukaa-Savonlinna-Tampere -kiertueelle. Tiistai-aamuna lähdettiin liikkeelle ja juurikin tuossa puolisen tuntia sitten rantauduttiin takaisin kotiin. Kotimatkaa vähän pitkitti se, että seisottiin automme kanssa tietöiden takia noin 50 minuuttia jossain Mikkelin tienoilla...

Mutta olipa vaan mahtava reissu ja tuntuu että aikaa olisi mennyt pidempikin pätkä kuin pari hassua yötä. Nähtiin niin monta ystävää ja sukulaista, että en itsekään ymmärrä, miten aikataulut natsasi noin hyvin.

Tässä muutamia kuvia matkan varrelta. Osan olettekin varmaan jo nähneet Instagramissa tai muualla. Mutta fiilistellään nyt vielä uudestaan ;)

Ensinnäkin kaikille tietämättömille tiedoksi, että minä olen ajanut siitä asti kuin olen ajokortin omistanut pappani vanhalla Saab 900:lla. Hypin mielessäni muutaman innostuksenloikan, kun tajusin, että Tikkakosken ilmailumuseossa oli Saab-lentokoneita! On se hieno merkki!

Ilmailumuseo ja Saab 35CS Draken

Meidän oli tarkoitus tehdä reissu Savonlinnaan ystävämme moottoripyörällä. Tiistaihan olikin päivänä oikein kaunis ja ajoon soveltuva, mutta valitettavasti seuraavien päivien ennusteet eivät olleet ihan yhtä mairittelevat. Niinpä hyppäsimme varmuuden vuoksi vielä illalla pyörän selkään heittämään pientä maakuntakierrosta, jos seuraavan aamun keli näyttäisi siltä, että auto houkuttelee kaksipyöräistä enemmän. Mies ajoi, minä pidin perää. Toki kuitenkin halusin poseerata myös ihan itekseen...

Wannabe-moottoripyöräilijä

Tikkakoskelta lähdettiin sadesäällä keskiviikkoaamuna siis lopulta autolla. Päämääränä oli välivaiheiden kautta Savonlinna. Siellä asuu ystäväni, jonka olen tuntenut päiväkodin ensimmäisestä päivästä lähtien.

Olavinlinna

Mulle taiteiltiin tällainen superlettikampaus, jota en todellakaan olisi itse osannut tehdä!

Lettipää

Ja käytiin myös shoppailemassa oikein urakalla. Olen tosi huono shoppailija, mutta apuvoimien kanssa löysin kuitenkin sekä vaatetta että vähän sisustuselementtejä.

Tätä paitaa en sitten kuitenkaan ostanut...

Tämä löytyi kirpparilta ja oli pakko ostaa :D

Oli ihana reissu, mutta on se aina mukavaa tulla takaisin kotiin. Huomenna aamulla salille ja katsotaan mitä kaikkea muuta sitä keksisi vapaapäivän kunniaksi :)

Reissu-uutisia

On tää taas, kun koko päivän olen yrittänyt saada kännykällä lähetettyä postauksen tänne, mutta en saa kuvia lisättyä!! Osaako kukaan auttaa? :D Huomenna pääsen tosin onneksi koneen äärelle, niin voin pistää matkakuvia.

Ihan Suomi-matkailua tällä kertaa, lähdettiin miehen kanssa kiertämään Tampere-Jyväskylä-Tikkakoski-Laukaa-Savonlinna-Tampere. Kavereita ja sukulaisia asuu ympäri Suomea, ja oli mahtavaa päästä näkemään nyt joitakin heistä. Osaa on tullut viimeksi nähtyä yli puoli vuotta sitten, vaikka on niin mahtavaa tyyppiä, että mielellään näkisi vaikka joka viikko :)

Huomenna tulee vähän kuvia ja juttuja reissusta, mutta nyt on vaan pakko todeta, että mä vedin tänään KUUSI puhdasta leukaa!! Jihuu :) Seuraava tavoite on pystyä tekemään ne vielä penkkipunnerruksen jälkeenkin kädet hapoilla. Mutta mahtavaa silti! Enää yks toisto penkkiin lisää, niin minimit on hallussa. Ja aikaakin on vielä ruhtinaalliset 2,5 viikkoa ;)

Salia ja frisbeegolfia

Jes, olen taas kotona! :) Ja kuten lupasin, kävin tänään salilla kokeilemassa pääsykoetestiä, vaikka väsytti aika kovasti leirin jäljiltä. Meni ihan ok, mutta ei mahtavasti:

Penkki 24x45kg (eli vielä yksi toisto pitäisi saada kolmessa viikossa revittyä)
Kyykky 23x45kg
Leuat 5 puhdasta (vielä yksi puhdas suoritus lisää)
Vatsat 51kpl

Salin jälkeen tuli kaveripariskunnalta viestiä, että lähetään frisbeegolfaamaan ja mehän mentiin! Olin just niin hyvä, kun tästä kuvasta voi päätellä... :D

Aletaan tässä just miehen kanssa katsoa American sniper -leffaa. Se on ollut pitkään to do -listalla, mutta nyt tarttui vihdoin Makuunin hyllyltä matkaan. Toivottavasti on niin hyvä kuin etukäteen ajattelisin. Onko kukaan muu nähnyt kyseistä leffaa?

Ps. Kolme viikkoa testeihin, eli nyt olen vihdoin päässyt lähemmäs testejä kuin koskaan aiemmin. Tähän asti pääsin talvella ennen polvivammaa ja nyt on enemmän kuin mukava kulkea taipaleesta läpi myös nämä viimeiset päivät :)

Huomenna kotiin!

Meiän ripariviikko on kohta historiaa ja hyvä niin. Ollut mieletön leiri ja tämä viikonloppu varsinkin on ollut ihan huikea. Kädenvääntöskaban kyllä hävisin yhdelle pojalle ja ilmakiekkoturnauksessa tipuin heti kakkoskierroksella :P

Viime yö meni ihan pilalle nukkumisen osalta ja kun sen lisää yleiseen leiriväsymykseen, voisi sanoa että hyvät unet omassa sängyssä kelpaa pienen tauon jälkeen. Viime yönä sain vihdoin puoli yhdeltä nukahdettua ja kappas vain, riparilainen tuli pyytämään särkylääkettä kello yhdeltä. Sen jälkeen Heinin aivot sanoivat, että nyt on hyvä aika herätä ja olla virkeä, joten uuteen nukahtamiseen meni kaksi tuntia. Ihan ihmeellinen fiilis pyöriä sängyssä unta odottamassa, kun olen yleensä tunnettu siitä, että nukun milloin ja missä tahansa. Esimerkiksi viime joulukuun Thaimaan reissun lomakuvat, oli kauniit maisemat juu...

Laivamatkalla. Huomatkaa, että en ole ainoa nukkuja!

Ajomatkalla. Heini on parasta matkaseuraa.

Asiasta toiseen: huomenna on aika tärkeä salitreeni tulossa, kun menen kokeilemaan testiliikkeet oikeilla painoillaan. Huomenna on enää kolme viikkoa testeihin ja niistä viimeinen viikko menee lähinnä huilaillessa ja voimia kerätessä. Niinpä on enää kaksi viikkoa aikaa treenata, ja varsinkin penkkipunnerruksessa tulee olemaan isot ongelmat, jos en saa huomenna penkattua vähintään 23 tai 24 toistoa minuutissa. Mutta huomenna sitten niistä lisää...

Dream of Fire

Vaikka palomieheksi pääsy ei ollut lapsuuteni haave, blogini ja tämän blogitekstin otsikko olivat kuitenkin vahvasti mukanani jo lapsuudessa. Vanhemmatkin varmaan muistavat, miltä kuulosti, kun tytön askeleet alkoivat taas kuulua rappukäytävässä. Näin nimittäin lapsena todella paljon painajaisia ja tulipalounet olivat niistä yleisimmästä päästä. Painajaisen nähtyäni en saanut enää unta omassa sängyssäni, vaan oli pakko siirtyä turvallisempaan nukkumapaikkaan vanhempien viereen.

Asuimme lähes koko lapsuuteni (vanhemmat asuvat edelleen) kaksikerroksisessa rivitaloasunnossa Espoossa. Minä ja veljeni nukuimme yläkerrassa, vanhemmat alakerrassa. Pääuloskäynti on yläkerrasta ja alakerrasta pääsee takapihalle. Näin usein unta siitä, että heräsin keskellä yötä tulipalon keskellä. Tälläisissä tiukoissa tilanteissa jouduin tekemään julmia ja vaikeita päätöksiä - pelastaako vanhempani, veljeni, vai pehmoleluni Ommi. Nämä olivat pienen tytön mielessä vaikeita valintoja!

Pikku-Heini ja rakas Ommi-koira

Lisäksi jouduin pohtimaan muita vaikeita asioita: kehtaako ulos mennä tulipalon sattuessa vaikka olisi nukkunut alasti, vai pitääkö ensin käydä hakemassa vaatteita? Pitääkö vanhempien pankkikortti käydä pelastamassa, ettei me jäädä köyhiksi? Miten paloauto mahtuu tulemaan meidän ahtaalle parkkipaikalle? Tehdäänkö meistä sitten uutisartikkeli, jos jäämme asunnottomiksi?...

Teini-iässä näin tulipalounia enää kuumeessa ollessani. Enää en ollenkaan. Mutta tämä tilalle tullut uusi "Dream of Fire" tuskin katoaa, vaikka käpertyisin taas vuosien jälkeen vanhempieni viereen nukkumaan... :)

Terveisiä leiriltä

Leirillä ollaan ja fiilis on aika korkealla. Huomaa omasta vireystasosta, että tämä todella on kesän viimeinen ripari – jaksaa ihan eri tavalla. Ollaan pelailtu korista ja fudista nuorten kanssa vapaa-ajalla. Olen itsekin vähän uskaltautunut pelailemaan (lähinnä kyllä seisoskelemaan kentällä), vaikka samalla takaraivossa jyskyttää, että pitää olla supervarovainen. Leikkauksesta on melkein tarkalleen 5 kuukautta aikaa. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen saa alkaa pelata pallopelejä, mutta täytyy myöntää että sellainen ajatus kuulostaa todella pelottavalta. Eli kyllä tämä leikkaus on tehnyt minusta huomattavasti aiempaa varovaisemman…

Sporttinen porukka tämä meidän rippileiri, kun vapaa-ajalla melkein kaikki kirmaa pallon perässä.

Meillä on menossa täällä myös ilmakiekkoturnaus. Vedin just alkuerämatsin yhtä isosta vastaan, ja pääsin tiukalla voitolla jatkoon! Pieni hikikin tuli päälle, mutta kyllä mä lähden hakemaan sitä kunnon hikoilua kohta lenkkipolulta. Täällä on se mukavaa, että kaikki tiet on hiekkateitä. Pääsee mukavasti juoksemaan heti leirikeskuksen pihasta.

Ilmakiekkoturnee - alkuerä. Raitapaita vs raitapaita. 

Ja leukojakin on tullut vedettyä, eilen pitkin päivää viiden sarjoja. Huomenna olisi tarkoitus vetää kutosia, niin sitten on leuanvedon suhteen taas minimiraja saavutettu. Siihen olisi kyllä hyvä saada ainakin 1-2 toistoa ilmaa, koska leuat vedetään testeissä vasta penkkipunnerruksen jälkeen, jolloin varmaan jo yläkroppaa hieman hapottaa.

Tälläset varusteet tuli mukaan leirille. Mukana roikkuu tietenkin leuanvetotanko!

Totesin taas tänään miehelleni, että kylläpä jännittää. Hän tiesi heti, että puhun pääsykoetesteistä. Olimme samaa mieltä siitä, että testejä tulee ajateltua vähän turhan paljon. En usko että menee kovinkaan montaa valveillaolotuntia ilman, että testit käy mielessä. Olispa ne jo ohi :)

Ihana-kamala koripallo

Tänään on tasan 4 viikkoa pääsykokeisiin. Ensimmäisessä postauksessani kerroin, että tarkoituksenani oli hakea Pelastusopistoon jo keväällä, mutta eteen tuli pieni viivästys. Tässä siitä hieman lisää.

Aloitin koripalloilun noin 10-vuotiaana. Sitä ennen olin pelannut muutaman vuoden jalkapalloa, joten olen palloillut lähes koko ikäni.

Koripallo on antanut paljon. Se vei minua reissuun pitkin Suomea ja ympäri maailmaa. Parhaiten mieleen on jäänyt matka lukion koulujenvälisiin MM-kisoihin Turkkiin vuonna 2009.

Aamulenkki Turkin rannoilla

Vapaaheittoviivalla

Koripallo on antanut ihania ystäviä ja hyvän kunnon. Se on antanut onnistumisenkokemuksia, kasvattanut itsetuntoa ja vastuunottokykyä. Koripallo on antanut elämälle merkitystä ja hyvää silloin, kun muuten elämänhalu ei ole ollut huipussaan.

Turnauspronssia vuonna 2006. Pikku-Heini numerolla 23.

Naisten SM-pronssia vuonna 2011. Kaverina ihana Ansku, joka myös lopetti korisuransa pahoihin polvivammoihin.

Koripallo on myös ottanut. Se on vienyt huomattavan paljon aikaa elämästäni, se on vienyt voimia opiskelulta ja aikaa sosiaalisilta suhteilta. Se on rajoittanut työkokemustani ja tehnyt lovea vanhempieni rahapussiin. Se on aiheuttanut itkuja ja pettymyksiä, sekä paljon vammoja, niin tapaturmaisia kuin rasituksesta johtuvia.

Viimeisin ja samalla pahin vammani tuli tammikuussa. Olin pelaamassa ensimmäistä koripallo-otteluani yli vuoteen. Olin samalla innoissani, mutta samalla toivoin olevani muualla. Pelastusopistohaaveet olivat jo menneet koripallon edelle, eikä matka Joensuuhun klo 4 aamulla välttämättä houkutellut kovinkaan paljon.

Olin ollut kentällä 1 min ja 58 sekuntia, kun törmäsin vastustajan pelaajan kanssa ja kaaduin maahan. Tuntui kuin sääri olisi pysynyt paikallaan, mutta reisi jatkanut liikettä. Itkin, kiljuin ja kiroilin - tiesin että nyt kävi pahasti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vihaan koripalloa enkä halua enää koskaan pelata sitä. Seuraavaksi ajattelin, että haaveeni Pelastusopistosta ovat kuolleet.

Lääkärissä kävi ilmi, että eturistisiteeni oli mennyt poikki ja kierukka lähes kokonaan revennyt. Leikkausajaksi määräytyi 17.2., se oli vain muutama päivä ennen varaamani testiaikaa.

Näihin keppeihin on tullut totuteltua turhankin hyvin.

Uudelleen räätälöity koipi tikkien poiston jälkeen

Pidän itseäni vahvana ja positiivisena ihmisenä, mutta en voi väittää, etteikö minulla olisi ollut todellisia haasteita saada koottua itseäni, niin henkisesti kuin fyysisesti. En koskaan, en yhdenkään loukkaantumisen aikana, ollut ajatellut, että vihaan koripalloa. Nyt ei vihasta ollut epäilystäkään. Olin jopa lapsellisesti loukkaantunut koko lajille siitä, että se kohteli minua näin kaltoin elämäni tärkeimmällä hetkellä. Kaikki koripalloon liittyvä tuntui niin pahalta, etten mennyt edes katsomaan, kun rakas joukkueeni pelasi upeasti itsensä huhtikuussa SM-sarjaan ja saavutti näin monivuotisen tavoitteemme.

SM-sarjaan

Toipuminen tapahtui pikkuhiljaa ja siirryin taas leikkauksen jälkeen kuntosalille treenaamaan. Into treenaamiseen palasi kuitenkin vasta kesäkuun tienoilla, kun mieheni vaihtoi kanssani samalle kuntosalille, eikä tarvinnut enää treenata yksin. Siihen asti jouduin ihmettelemään, miten ennen kaikkea urheilua rakastava nuori nainen ei enää nauti edes kuntosalilla käymisestä.

Kesäkuun lopussa olin pitämässä rippileiriä Virossa, ja kuten Instagramista jo jotkut ovat nähneet, tein paluun koripallon pariin ja se tuntui hyvältä. Koripallo tuntuu edelleen siltä lajilta, jonka minä "osaan" ja onnistuminen edelleen tuo hymyn naamalle. Ehkäpä minut löytää ensi kaudellakin katsomosta fiilistelemästä joitakin korisotteluita. Pelaaminen taitaa jäädä kuitenkin pihapalloiluihin, koska en halua riskeerata omaa tulevaa uraani uusilla loukkaantumisilla.

Enemmän kuin koripalloa, ikävöin kilpailemista. Olen pohtinut pääni puhki, missä muussa lajissa voisin joku päivä kilpailla. Pitääpä jatkaa miettimistä. Tai sitten vain totutella ajatukseen "itsensä voittamisesta" ja liikunnan nauttimisesta ilman ainaista tarvetta kilpailla ja olla paras jossain ;) Ajattelen kuitenkin niin, että jos onnistun nyt, 6 kuukautta polvileikkauksen jälkeen pääsemään läpi terveenäkin haastavista lihaskuntotesteistä, voisin kyllä todella kokea voittaneeni itseni enemmän kuin koskaan aiemmin. Katsotaan miten käy...

Hääfiiliksiä vuoden takaa

Hoitokoira Niilo on nyt viety takaisin omistajalleen! Vielä pitäisi pakata huomenna alkavaa leiriä varten. Leuanvetotanko mukaan, niin voi kehittää leukoja leirin aikana :)

Niilo takapenkille ja menoksi

Vuosi on mennyt hirveellä vauhdilla, mutta välillä on mukava katsoa taaksepäin. 12.7.2014 ainoa ja varsin ihana isoveljeni meni naimisiin varsin ihanan vaimonsa kanssa! :) Itse toimin hääkuskina, mikä oli mukava tehtävä. Siinä sai olla hääparin lähellä koko päivän. Muuten säästyttiin ilman vahinkoja, mutta kuski taisi kyllä kaiken juhlakansan edessä vahingossa peruuttaa perässä roikkuvien tölkkien päälle...

Hääkuski

Tämä veljeni vaimo oli ensimmäinen tyttö, jonka veljeni toi kotiin, ja hän kyllä hurmasi heti ensitapaamisella myös meidän perheen. Siskona on tosi onnellinen olo siitä, että veli on löytänyt noin mielettömän kumppanin itselleen. Toki kun omista perheenjäsenistään on päässyt näkemään parhaat ja pahimma palat, niin myös toivoo, että veli osaa kohdella rakastaan hyvin ;)

Hääpari (Kuvaaja: http://samulikiviranta.blogspot.fi/)

Onnittelut siis S&M ensimmäisen vuotenne kunniasta ja paljon hyvää tuleville yhteisille vuosille!

Kuvaaja: http://samulikiviranta.blogspot.fi/

Salia ja tankotanssia

Tähän päivään mahtui kahdet treenit ja muutama tunti mökillä grillailua ja saunomista.

Eka treeni meni yläkroppapainoitteisesti kuntosalilla. Tein tällä kertaa vähän lyhkäsempää sarjaa ja on kyllä maksimivoimat pienentynyt. Viime kesänä tein penkkiennätykseni 76kg, tänään meni 2x60kg... Näiden testien jälkeen tuun kyllä mielelläni unohtamaan 45kg penkit ja kyykyt, ja teen vaihteeksi jotain muuta salilla.

Illalla jatkui vähän samojen lihasryhmien rasittaminen tällaisissa merkeissä:

Ei tällä varmaan testeistä läpi pääse, mutta jos paloasemalla sattuisi olemaan tanko, jota pitkin pitää laskeutua alas, niin ainakin osaan sitten tehdä sen tyylillä! :P

Kesätyökuvioita

Huomenta vaan itse kullekin! Hei siistiä, toi Bloglovin-nappula selvästi toimii paremmin, kun se on tossa bannerin alapuolella. Kiitos jokaiselle seuraajalle, näin tätäkin blogia hinataan listoilla ylöspäin!

Tämä viikko jatkuu edelleen varsin mukavana. Mulla on taas työpäivä, mutta kuten tämän tekstin kirjoittamisajankohdasta voi päätellä, se ei ala aivan aamutuimaan. Ajattelinkin kertoa hieman tästä kesätyöstäni, ja mitä se tarkoittaa treeniä silmällä pitäen.

Maisemia nuortenillasta

  Olen siis ollut tämän kesän (ja olen vielä kuukauden verran) töissä seurakunnan nuorisotyössä. Tämä on ollut todella vahvasti vaihtelua normaaliin, koska en ole koskaan aiemmin tehnyt töitä seurakunnalla. Koko edeltävän kevään olen työskennellyt nuortenosastolla lastensuojelulaitoksessa. Lastensuojelutyö tarkoittaa usein kolmivuorotyötä. Tälläiselle keikkalaiselle kuin minä oman kokemukseni mukaan tarjotaan suurimmaksi osaksi iltavuoroja. Iltavuorot tarkoittivat käytännössä sitä, että en ehdi nähdä avomiestäni muuta kuin iltamyöhään tullessani töistä kotiin ja aamulla hänen lähtiessään töihin.

Makkaranpaistoa juhannustapahtumassa.

Seurakunnalla nuorisotyö on tietysti hyvin erilaista kuin sosiaalialalla, vaikka totta kai myös laitosnuoria käy esimerkiksi rippileireillä, ja hyvä niin! Työajat varsinkin kesällä ovat varsin epäsäännölliset. Kesääni kuuluu kolme 8-9 päivän mittaista rippileiriä ja yksi 3 päivän perheleiri. Niiden lisäksi 2,5kk työjaksoon mahtuu 3 konfirmaatiomessua, 3 vanhainkotihartautta, 2 nuorten raamattupiiriä ja 4 nuorteniltaa. Hyvin leiripainoitteinen kesä siis.

Tällaisia maisemia Viron riparilla.

Lisää Viron riparin maisemia.

Treenien kannaltahan tämä tarkoittaa sitä, että ehdin pääsääntöisesti todella hyvin treenata. Treenejä ei tarvitse miettiä läheskään yhtä paljon kuin piti sosiaalialalla työskennellessäni, koska vapaapäiviä ja lyhyitä työpäiviä on niin paljon. Tänäänkin menen nuorteniltaan vasta klo 18 alkaen, joten tässä ehtii tehdä vaikka mitä ennen sitä. Kohta olisi tarkoitus lähteä "aamu"lenkille ja iltapäivällä jahka mies tulisi töistään kotiin, käydään vielä salilla kääntymässä.

Tartossa päiväreissulla Viroriparin kanssa.

Käänteisenä puolena on toki se, että 2,5 kuukaudesta olen 28 päivää leireillä. Se tietää montaa päivää pois salilta, ja montaa lepoviikkoa. Jälkikäteen ajateltuna kuntotestini olisi voinut kaatua juuri näihin leireihin ja liian isoon lepomäärään. Kuitenkin onneksi nämä leiriviikot ovat ainakin tähän asti onnistuneet vain parantamaan tuloksiani. Jokaisen lepoviikon jälkeen tulokseni ovat parantuneet vähintään yhdellä toistolla niin penkissä kuin kyykyssä. Viime riparilla kyykkytulokseni itse asiassa parani huimalla 7 toistolla, ja loi taas uskoa ja toivoa siihen, että testit on mahdollista päästä läpi!

Lentistä aurinkoisina päivinä.

Selfieitä jalkapallon kanssa...

Miksi minä nyt pohdin tällaisia asioita? Varmaan siksi, että olen lähdössä maanantaina kesän viimeiselle rippileirilleni. Välillä tuntuu, että tämä tulee liian lähellä testejä ja on todella huono juttu. Mutta eiköhän lepoviikko taas näytä voimansa, ja tulokset ole sen jälkeen taas vähän paremmat kuin aiemmin. Leirin jälkeen aion mennä salille ja tehdä uudestaan samalla tavalla testit kuin tein ensimmäisessä blogi-postauksessani videolle. Tavoitteena saada tällä kertaa tulokseksi jokaisessa osa-alueessa hyväksytty. :)

Kesätyökolleega Mikko otti upean kuvan ensimmäiseltä riparilta. Tuonne vie tieni taas maanantaina.

Miksi juuri palomieheksi?

Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta uni ei meinaa millään tulla. Tänään oli ihan mielettömän kiva päivä töissä, kun sain normaalisti tapaamieni nuorten lisäksi käydä vanhainkodissa tapaamassa iäkkäämpää sukupolvea. Tulin illalla kotiin intoa puhkuen, ja vietin mukavan illan avopuolison kainalossa "Evan taivaanlahjaa" katsellessa. Sitten tuossa puolen yön aikaan sängyssä unta odotellessa alkoi ajatukset pörrätä päässä ja tajusin, että en ole tänään käynyt salilla, vaikka oli tarkoitus illalla käydä tekemässä penkkitreeni. Miten voi unohtaa käydä salilla!?

Huomaa kyllä, että stressi lähestyvistä testeistä on aika kova ja se stressi pureutuu välillä vähän liiankin syvälle. Kyllä sitä joutuu pohtimaan omaa suhdettaan urheiluun, jos yksi treeni jää välistä ja heti menettää siitä yöunensa. Toisaltaan on lohduttavaa ajatella, että tätä kuntotestistressiä on enää muutama viikko jäljellä (jonka jälkeen toki sitten pitää alkaa stressata testien toista vaihetta). Kaipa pääsykokeet jännittää ja stressaa aina, piti niihin sitten valmistautua kirjaa lukemalla tai painoja nostelemalla. :)

Ajattelin tässä nukkumattia etsiessäni kerrata vähän sitä, mistä minun päähäni ylipäänsä putkahti ajatus palomiehen ammatista. Kuten sanoin jo ensimmäisessä postauksessa, lapsuusaikani haaveammatti ei ollut palomies - itseasiassa en tainnut ajatella kyseistä ammattia kertaakaan edes vaihtoehdoksi ennen vuotta 2012.

Meidän suvussa arvostetaan yliopistotutkintoja, eikä minulla käynyt ennen lukiota mielessä mikään muu vaihtoehto. Lukion viime hetkillä päätin kuitenkin hakea ammattikorkeakouluun, mikä jo itsessään oli iso askel otettavaksi. En vielä silloinkaan edes nähnyt vaihtoehtoina muita tutkintoja kuin korkeakoulututkintoja. Minulle kuitenkin jo ammattikorkeakouluun hakeminen oli merkki siitä, että arvostan enemmän omia haaveitani kuin muiden luomia odotuksia. Sen lisäksi, että hain Kauniaisten diakonia-ammattikorkeakouluun lukemaan itseäni sosionomiksi ja kirkon nuorisotyöntekijäksi, hain myös jotain vielä "mullistavampaa". Vanhempieni kauhuksi (ehkä myöhemmin myös ylpeydeksi?) hain Upinniemen varuskuntaan suorittamaan naisten vapaaehtoista asepalvelusta. Voin kirjoittaa inttivuodestani joskus tarkemmin, mutta nyt hypätään sen yli pelkällä maininnalla.

Lukion jälkeen lomailin kuukauden ennen opiskelujen alkua. Kävimme perheen kanssa Kroatiassa, sekä isän ja enon kanssa vaeltamassa Norjassa/Ruotsissa. Silloin sitä nautti vapaudesta, mutta toisaltaan ei meinannut malttaa odottaa opiskelujen alkua.

Sitten koitti koulun penkille palaaminen ja aikalailla siitä se palomiesajatus lähtikin. Kaikella rakkaudella jokaista ihanaa opiskelijakaveriani kohtaan, en kokenut kovinkaan hyvin kuuluvani joukkoon. Ehkä se maailma oli vain niin erilainen kuin mihin olin vuoden aikana tottunut, että en edes tiennyt, miten lähteä tutustumaan uusiin luokkakavereihini paremmin. Heti ensimmäisenä päivänä myös tajusin, että tämä ei ole ollenkaan mun juttu, ei opiskelu eikä myöskään ammatti. 

Myöhemmin ajatukseni ovat vähän tasoittuneet, ja tunnen lastensuojelutyöt sekä seurakunnan nuorisotyön mukavaksi hommaksi, joiden parissa olen viihtynyt oikein hyvin koko tämän vuoden. Lisäksi koen, että sosiaalialan hommat ovat luoneet minulle vankemman pohjan ottaa huomioon erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä - tästä taidosta olen kiitollinen myös yksityiselämässä. Silti en ole missään vaiheessa päässyt yli takaraivossa kummittelevasta suuresta haaveesta palomiehenä työskentelyä kohtaan.

Minulle ammatinvalinnassa on aina tuntunut tärkeältä tehdä työtä, jossa voin auttaa muita. Kuitenkin intissä minulle heräsi ajatus siitä, että kaipaan työssäni itseni haastamista ei vain henkisesti vaan myös fyysisesti. Ehkä minä myös alitajuisesti lähden hakemaan miesvaltaiselta alalta sitä ainutlaatuista yhteishenkeä, mitä pääsin armeijassa kokemaan. Oletteko te kokeneet eroa miesvaltaisen ja naisvaltaisen alan yhteishengessä?

Olen (toivottavasti) syksyllä valmis sosionomi ja kirkon nuorisotyöntekijä ja tunnen siitä enemmän ylpeyttä, kun olisin opiskelujen missään muussa vaiheessa uskonut. Opiskelu on ollut kasvattava matka, jossa olen jaksanut painaa eteenpäin, vaikka pää onkin ollu menossa jo uudelle alalle. Nyt kun jännitän noin 101% tulevia pääsykokeita, koen melkein helpottavana, ettei näin suurta paloa ole kovin moneen asiaan elämässä... :D

Ps. Saa antaa palautetta blogisivujen toimivuudesta, teksteistä ja kaikesta mitä mieleen putkahtaa! Kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan.

Mäkijuoksu ja hoitokoira

Otsikossa päivä aikalailla tiivistettynä. Mulla on ollut Niilo-koira hoidossa jo muutamaan kertaan tässä kevään ja kesän aikana, tällä kertaa viime perjantaista tulevaan sunnuntaihin. Voisi kuvitella, että hoitokoira yllyttäisi urheilusta pitävää nuorta naista lenkkipolulle, mutta päinvastoin! Tämä koira jaksaa lähinnä kävellä korttelin ympäri tai ottaa parinkymmenen metrin pikkuspurtin.

Miksi juosta, kun voi olla sylissä?

Tänään kuitenkin löydettiin juoksumuoto, jossa kaikkien lahjat ja lahjattomuudet tulivat hyvin käyttöön. Me mentiin mäkijuoksemaan! Homma toimi kätevästi niin, että koira odotti mäen alla, kun minä ja miesystävä vuoroteltiin ylös kirmaamista ja lepovuoroa.

"See you later, alligator"

Jossain aloittavien treenaajien ohjeessa sanottiin, että ekoilla treenikerroilla pitäisi tehdä puolet siitä treenimäärästä, mitä on etukäteen ajatellut. Näin ei ensimmäisen treenin rasittavuus ole liian suuri. No niinhän siinä kävi, että suunniteltu 10 mäkijuoksua typistyi viiteen. Oli kyllä pitkä mäkikin, kun jo ensimmäisellä juoksulla siihen kului 45 sekuntia ja siitä ne ajat vain huononi :P

Ylititte muuten mun odotukset, tällä blogilla on jo neljä seuraajaa! Jos joku muukin haluaa nousta tähän kunniakkaaseen seurueeseen, klikatkaa "Bloglovin"-linkkiä bannerin alapuolelta! Mikäs sen siistimpää, kun saada joka kerta meiliä, kun minä avaan sanaisen arkkuni?