Miksi juuri palomieheksi?

Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta uni ei meinaa millään tulla. Tänään oli ihan mielettömän kiva päivä töissä, kun sain normaalisti tapaamieni nuorten lisäksi käydä vanhainkodissa tapaamassa iäkkäämpää sukupolvea. Tulin illalla kotiin intoa puhkuen, ja vietin mukavan illan avopuolison kainalossa "Evan taivaanlahjaa" katsellessa. Sitten tuossa puolen yön aikaan sängyssä unta odotellessa alkoi ajatukset pörrätä päässä ja tajusin, että en ole tänään käynyt salilla, vaikka oli tarkoitus illalla käydä tekemässä penkkitreeni. Miten voi unohtaa käydä salilla!?

Huomaa kyllä, että stressi lähestyvistä testeistä on aika kova ja se stressi pureutuu välillä vähän liiankin syvälle. Kyllä sitä joutuu pohtimaan omaa suhdettaan urheiluun, jos yksi treeni jää välistä ja heti menettää siitä yöunensa. Toisaltaan on lohduttavaa ajatella, että tätä kuntotestistressiä on enää muutama viikko jäljellä (jonka jälkeen toki sitten pitää alkaa stressata testien toista vaihetta). Kaipa pääsykokeet jännittää ja stressaa aina, piti niihin sitten valmistautua kirjaa lukemalla tai painoja nostelemalla. :)

Ajattelin tässä nukkumattia etsiessäni kerrata vähän sitä, mistä minun päähäni ylipäänsä putkahti ajatus palomiehen ammatista. Kuten sanoin jo ensimmäisessä postauksessa, lapsuusaikani haaveammatti ei ollut palomies - itseasiassa en tainnut ajatella kyseistä ammattia kertaakaan edes vaihtoehdoksi ennen vuotta 2012.

Meidän suvussa arvostetaan yliopistotutkintoja, eikä minulla käynyt ennen lukiota mielessä mikään muu vaihtoehto. Lukion viime hetkillä päätin kuitenkin hakea ammattikorkeakouluun, mikä jo itsessään oli iso askel otettavaksi. En vielä silloinkaan edes nähnyt vaihtoehtoina muita tutkintoja kuin korkeakoulututkintoja. Minulle kuitenkin jo ammattikorkeakouluun hakeminen oli merkki siitä, että arvostan enemmän omia haaveitani kuin muiden luomia odotuksia. Sen lisäksi, että hain Kauniaisten diakonia-ammattikorkeakouluun lukemaan itseäni sosionomiksi ja kirkon nuorisotyöntekijäksi, hain myös jotain vielä "mullistavampaa". Vanhempieni kauhuksi (ehkä myöhemmin myös ylpeydeksi?) hain Upinniemen varuskuntaan suorittamaan naisten vapaaehtoista asepalvelusta. Voin kirjoittaa inttivuodestani joskus tarkemmin, mutta nyt hypätään sen yli pelkällä maininnalla.

Lukion jälkeen lomailin kuukauden ennen opiskelujen alkua. Kävimme perheen kanssa Kroatiassa, sekä isän ja enon kanssa vaeltamassa Norjassa/Ruotsissa. Silloin sitä nautti vapaudesta, mutta toisaltaan ei meinannut malttaa odottaa opiskelujen alkua.

Sitten koitti koulun penkille palaaminen ja aikalailla siitä se palomiesajatus lähtikin. Kaikella rakkaudella jokaista ihanaa opiskelijakaveriani kohtaan, en kokenut kovinkaan hyvin kuuluvani joukkoon. Ehkä se maailma oli vain niin erilainen kuin mihin olin vuoden aikana tottunut, että en edes tiennyt, miten lähteä tutustumaan uusiin luokkakavereihini paremmin. Heti ensimmäisenä päivänä myös tajusin, että tämä ei ole ollenkaan mun juttu, ei opiskelu eikä myöskään ammatti. 

Myöhemmin ajatukseni ovat vähän tasoittuneet, ja tunnen lastensuojelutyöt sekä seurakunnan nuorisotyön mukavaksi hommaksi, joiden parissa olen viihtynyt oikein hyvin koko tämän vuoden. Lisäksi koen, että sosiaalialan hommat ovat luoneet minulle vankemman pohjan ottaa huomioon erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä - tästä taidosta olen kiitollinen myös yksityiselämässä. Silti en ole missään vaiheessa päässyt yli takaraivossa kummittelevasta suuresta haaveesta palomiehenä työskentelyä kohtaan.

Minulle ammatinvalinnassa on aina tuntunut tärkeältä tehdä työtä, jossa voin auttaa muita. Kuitenkin intissä minulle heräsi ajatus siitä, että kaipaan työssäni itseni haastamista ei vain henkisesti vaan myös fyysisesti. Ehkä minä myös alitajuisesti lähden hakemaan miesvaltaiselta alalta sitä ainutlaatuista yhteishenkeä, mitä pääsin armeijassa kokemaan. Oletteko te kokeneet eroa miesvaltaisen ja naisvaltaisen alan yhteishengessä?

Olen (toivottavasti) syksyllä valmis sosionomi ja kirkon nuorisotyöntekijä ja tunnen siitä enemmän ylpeyttä, kun olisin opiskelujen missään muussa vaiheessa uskonut. Opiskelu on ollut kasvattava matka, jossa olen jaksanut painaa eteenpäin, vaikka pää onkin ollu menossa jo uudelle alalle. Nyt kun jännitän noin 101% tulevia pääsykokeita, koen melkein helpottavana, ettei näin suurta paloa ole kovin moneen asiaan elämässä... :D

Ps. Saa antaa palautetta blogisivujen toimivuudesta, teksteistä ja kaikesta mitä mieleen putkahtaa! Kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan.