Koska eilen pääsin vierailemaan vanhalla koulullani, aloin pohtia sitä, minkälainen nuori olin yläasteella ja mihin suuntaan siitä olen kasvanut. Yläasteella olin hyvin epävarma itsestäni ja se epävarmuus kohdistui suuresti juurikin naisellisia puoliani kohtaan. Ei kai se mikään yllätys ole, että fyysiset ja henkiset myllerrykset teini-iässä voivat aiheuttaa sen, ettei tyttö ole kovinkaan sinut pinnan alla kasvavan naisen kanssa?
En käyttänyt yläasteella ikinä mekkoja tai hameita, enkä muutenkaan halunnut korostaa naisellisuutta elein, käytökselläni tai ehostautumalla. Saatoin joskus ostaa ihanan talvitakin tai kengät, mutta en lopulta kehdannut niitä käyttää, koska ne olivat liian hienoja tai naisellisia. Tunsin oloni epämiellyttäväksi, jos ulkonäköäni kehuttiin tai siihen kiinnitettiin huomiota, ja totta kai ihmiset huomasivat eron, jos tein jotain normaalista poikkeavaa ulkonäölleni.
Eilen kotimatkalla minulla oli kyydissäni muutama kimppakyytiläinen. Otan Tampere-Helsinki -väliä kulkiessani mielelläni kyytiläisiä jakamaan bensakuluja ja pitämään seuraa. Minulla on paha tapa väsähtää, jos ajan pitkän matkan itsekseni.
Kyytiläisten kanssa on hauska jutella kaikenlaista. Kahdessa tunnissa ehtii jutella aika paljon, jos kyytiin tulee juttelusta tykkääviä ihmisiä. Usein näin tapahtuu, eikä eilinen ollut poikkeus. Kyytiläiseni olivat varsin erilaisia kuin minä itse. Isoin ero oli varmaan se, että he eivät olleet yhtään kiinnostuneita urheilusta.
Yhtäkkiä kertoessani itsestäni, minulle tuli kamalan maskuliininen olo. Samalla tajusin paljonkin muuttuneen sitten yläasteen. Siinä missä aiemmin olin ollut hyvin haluton tuomaan esiin naisellista puoltani, tänä päivänä tuntuu epämiellyttävältä, jos joku kyseenalaistaa sen olemassaolon.
Mutta vaikka olen nykyään iloisesti nainen, mitä sitten on konkreettisesti muuttunut? En edelleenkään käytä itseni ehostamiseen kuin enintään minuutin päivässä, en käytä koruja, enkä koe tarvetta korostaa käytökselläni naisellisuutta. Olen käynyt armeijan ja kuljen kohti unelmaani palomieheydestä...
Minä uskallan - se on muuttunut. Minä uskallan laittaa mekon päälleni (niin usein, että sitä ei enää ihmetellä). Minä uskallan pistää jalkaani korkokengät, enkä pahastu, jos joku kommentoi asiaa. Voin kokeilla tankotanssia tai tanssia baarissa mieleiseni musiikin soidessa muutakin kuin robottitanssia! Ja toisaltaan voin katsoa fudista, hakea palomieheksi, käydä kertausharjoituksissa, juoda oluen tai pukeutua niihin yläasteelta asti omistamiini huppareihin tai farkkuihin, ja tietää ettei se tee minusta yhtään vähempää naista. Se tekee minusta ainoastaan kokonaisen ja onnellisen Heinin.
Onko teillä pokkaa näyttää sekä maskuliinisia että feminiinisiä puolia itsestänne, tai löytyykö teistä ylipäänsä molempia? Ja minkälainen on miehekäs nainen tai naisellinen mies, vai onko sellaisille määritelmille edes perusteita? Sana vapaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti