Ylipainoinen Heini

Olen tässä vielä lyhyen bloggaamis-taipaleeni aikana myös lukenut ihan eritavalla muiden kirjoittamia blogeja. Törmäsin jokin aika sitten Punttimimmin kirjoittamaan blogitekstiin
"Miltä näyttää melkein 90kg painava nainen bikineissä".

Kylläpä vaan herätti ajattelemaan uudella tavalla myös omaa kehonkuvaa ja ajatuksia omasta painostani. Kovin moni ei varmaan ole tästä tietoinen (koska en erityisemmin omia painoajatuksiani julkisesti jaa), mutta olen tämän vuoden aikana kovastikin pohtinut ja valitellut omaa elopainoani. Sen lisäksi, että vatsanseutu välillä omituisesti turpoilee, myöskään lihakset  eivät erotu samalla tavalla kuin joskus aiemmin, koska päällä on hieman ylimääräistä suojakerrosta.

Viime syksynä Vietnamissa pudottelin hieman painoa. Idea lähti mieheni kanssa olleesta kisasta, jossa tarkoitus oli muuttaa kolmessa kuukaudessa mahdollisimman paljon kehonkoostumusmittausten tulosta (vähentää rasvaa ja lisätä lihaksia). Häviäjän pitää juosta tämän vuoden aikana puolimaratoni. Painonpudotus oli minulle helppoa hommaa, koska ruoka ei ollut mielestäni erityisen hyvää... :D Painoin 68 kiloa, ja olin omasta mielestäni paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Onneksi tuli otettua pari kuvaa siltä ajalta, niin voi muistella niitä "vanhoja, hyviä aikoja". ;)

Syksyllä 2014 paino 68kg.

Nämä tykit pistää naaman vakavaksi :D

Noh, kilpailustamme tuli niukka voitto, mutta 68 kiloa oli historiaa viimeistään siinä vaiheessa, kun polvi meni leikkaukseen. Muistan sen järkytyksen, kun helmikuussa olo oli turvonnut ja kävin puntarilla: 76,7 kiloa... Olin lihonnut melkein 10 kiloa vain parissa-kolmessa kuukaudessa! Minua hävetti ja ahdisti. Ruokahaluni meni varsin nolliin leikkauksen jälkeen ja paino tippui noista huippulukemista pari kiloa. Kuitenkin takaraivossa jyskytti tieto siitä, että putoava paino on minun katoavat lihakseni.

Tänään aamulla painoin 75,5kg. Satuin löytämään kameran latauspiuhaa etsiessäni mittanauhan, jolla mittasin vyötäröni. Vyötärön leveys on minulla aina kulkenut käsikädessä painoni kanssa, eli esim 70 kiloisena vyötärö on 70cm ja 75 kiloisena 75cm. Tänään kuitenkin vyötäröni oli painosta huolimatta 71cm. Hymyilin leveästi itselleni, ei se olekaan näin kauheaa olla yli 75 kiloinen.

Tajusin myös ensimmäistä kertaa, että ehkä kehonkuvanikin on vähän jämähtänyt sinne leikkauksen jälkeisiin aikoihin, kun jaloista katosi monta senttiä lihasta ja myös muualla lihas korvaantui läskillä. Nyt kun tarkemmin asiaa mietin, taidan pikkuhiljaa olla voimatasoiltani aika samanlaisissa kunnoissa kuin ennen leikkausta! Leikattu jalkani ei ole enää ällöttävä pullataikina, vaan pystyn elämään ja tekemään samoja asioita kuin ennen leikkausta (esimerkiksi hyppäämään yhdellä jalalla, jes!).

En ole koskaan erityisesti urheillut sen takia, että näyttäisin hyvältä, vaikka plussaa sporttinen ulkomuoto onkin. Minulle "hyvältä näyttämistä" tärkeämpi asia on "hyvältä tuntuminen". Ja niin se vain on, että parhaalta minusta on aina tuntunut silloin, kun olen 70-72kg painoinen. Olen pitänyt sitä minun ihannepainonani, siinä on kropan hyvä olla. Se ei ole mikään pieni paino, mutta minun 172cm kropalleni juuri passeli. Siinä jaksaa juosta, mutta myös voimatasot pysyvät korkeina.

Heini 75,5kg. Elokuu 2015.

Olen vuosien varrella miettinyt paljon tätä tarvettani pitää painoni 70 kilossa. Sanotaan, että paino on vain numeroita, mutta silti siihen kiinnitetään tavattoman paljon huomiota. Muistan yläasteella terkkarin vuositarkistuksessa, kun terveydenhoitaja totesi minulle, että painoni on vielä ihan normaalin rajoissa, mutta jos se siitä vielä kohoaa, pitäisi alkaa tarkkailla syömistäni. Olin silloin kenties muutaman sentin lyhyempi, mutta myös yli 13 kiloa kevyempi.

Otin kommentista kovasti itseeni ja se jäi jopa vähän kummittelemaan mieleeni. Jokaisen kilon jälkeen podin huonoa omaatuntoa, "pitääkö minun nyt alkaa tarkkailla syömistäni?". Vaati monta vuotta päästä ulos sellaisista ajatuksista. Toki lihotessaan yli 8 kiloa parissa kuukaudessa, olisi voinut olla järkevääkin vähän tarkkailla, mitä suuhun pistää... :D Mutta siitä huolimatta, on ollut varsin terapeuttista löytää itselleen ihana mies, joka jaksaa ainakin melkein joka päivä ihastella sitä, miten kauniilta näytän.

Miesystäväni jaksaa aina olla sitä mieltä, että liiat kilot menevät minulla tisseihin tai pyllyyn. Kaunis ajatus. :D

Olen varsin tietoinen siitä, että tällä hetkellä olen painoindeksin mukaan ylipainoinen. Se nyt on toki itselleni vain hauska vitsi, koska tiedän peilikuvani olevan normaali. Jos olisin oikeasti ylipainoinen, en olisi menossa maanantaina suorittamaan pelastusopiston lihaskuntotestejä. Kun testit on onnistuneesti suoritettu, haluaisin kuitenkin pudottaa sen pari kiloa, joita en uskaltanut penkkitulokseni huonontumisen takia pudottaa aiemmin. Pitäisin sitä niin urheilullisessa mielessä kuin ulkonäöllisestikin mukavana asiana. Tiedän juoksemisen olevan kevyempää, kun ylimääräinen painolasti on pudotettu. Ehkä se paino jopa lähtee ilman sen suurempaa härdelliä laskemaan, kun lisään aerobisen urheilun määrää?

Mutta toivoisin osaavani tällä kertaa etsiä sitä itselleni hyvää elopainoa ilman, että tuijottaisin vaa'an lukemia niin tarkasti. Ja toivoisin myös, ettei minäkuvani olisi niin vahvasti kiinni siinä, kuinka hyvässä kunnossa kroppani on ja kuinka hyvin lihakset erottuvat. Kun tarkemmin asiaa miettii, keksin ihan muutaman tärkeämmänkin asian tässä elämässä... ;) Eihän sitä muistakaan ihmistä ajattele niin, että he olisivat jotenkin huonompia tai edes rumempia ihmisiä, vaikka paino ei ihan siellä ideaalilukemissa olisikaan! Miksi sitä pitää aina olla niin ankara itselle? :)

Mites te, pysyykö paino aina samana, vai tapahtuuko siinä paljon muutoksia? Onko painonvaihtelu vaikuttanut itsetuntoonne/minäkuvaanne? Ja oletteko saaneet painostanne tökeröitä kommentteja, kuten minä terkkarintarkastuksessa?

Huh, mikä vuodatus... :D