Kysymyksiä palomiehille?

Uintitavoite lähestyy - siinä missä jaksoin maanantaina uida tavoitevauhtia 50 metriä, eilen onnistui jo 100 metriä! Kun uintitreenejä on sopivasti vielä kaksi jäljellä, niin kyllähän sinä aikana varmasti saan uintitulokset kehittymään niin, että jaksan pääsykokeissa ylläpitää hyvää vauhtia koko 200 metriä. Tai ylipäänsä uida niin pitkään, olen siis nyt uinut vain noita lyhyempiä pätkiä, että saisin tekniikan pysymään kasassa... :D

Olen päättänyt juosta huomenna vielä viimeisen testi-cooperin. Se tuntuu kaikista parhaalta ratkaisulta, vaikka jättääkin vain muutaman huilipäivän ennen pääsykokeita. Olen varannut 90 minuutin hieronnan lauantaille, silloin sitten avataan jumiin menneet lihakset, jos sellaisia on ilmestynyt. Jos cooper menee hyvin, olo on vielä astetta luottavaisempi. En ole varma, olenko sanonut tätä bogissani aiemmin ääneen, joten sanon sen nyt. On ollut omituinen tunne, miten koko puolen vuoden ajan olen ollut samalla aivan varma siitä, etten voi päästä pääsykokeista vielä läpi. Mutta samalla olen ollut ihan yhtä varma siitä, että minä tulen aloittamaan uudet opintoni tammikuussa Kuopiossa. :D Ihanaa ristiriitaisuutta ja kertoo aika hyvin siitä, miten haastava urakka tämä on ollut, mutta miten kuitenkin olo on omituisesti myös luottavainen. Maanantaina nähdään, kuinka tässä lopulta käy. :)

Olen menossa huomenna moikkaamaan niitä ihan ihka-oikeita palomiehiä Jämsän paloasemalle. Kysymyksiä tuli omastakin takaa pitkä lista, mutta nyt on teilläkin mahdollisuus päästä vaikuttamaan! Mitä olet aina halunnut kysyä palomieheltä? Kerro, niin minä kysyn!

Jännä viikko edessä. Viimeisiä treenejä ja paloasemalla vierailua :)

Elämäni suurin ylisuoriutuminen?

Tänään tällainen lause pyöri päässäni: "voisiko tämä olla elämäni suurin ylisuoriutuminen?" Ajatus ei ollut ollenkaan niin ahdistava tai edes epätoivoinen kuin miltä se kuulostaa. Huijaisin kuitenkin, jos sanoisin, ettei se aiheuta pieniä väristyksiä vatsanpohjassa.

Kun olin nuorempi, ehkä yläasteikäinen, minusta tuntui että olin aina parhaimmillani treeneissä, peleissä taas alisuoritin. En ole varma, näkisinkö tilannetta nykyään ihan niin mustavalkoisesti, mutta siltä minusta silloin tuntui. Joskus jopa ajattelin, että voi kun voisi vain treenata kovaa, eikä tarvitsisi pelata oikeita otteluita ollenkaan.

Jossain vaiheessa homma kääntyi ympäri, en osaa tarkalleen sanoa, milloin se oli. Yhtäkkiä minulla menikin kaikista parhaiten silloin, kun katsomossa oli mahdollisimman paljon porukkaa. Yhtäkkiä saatoinkin niissä kaikista tärkeimmissä matseissa olla se pelaaja, joka teki yli 20 pistettä, vaikka yleensä en todellakaan niin paljon tehnyt.

Ihmisaivot ovat omituinen kokonaisuus. Edelleen mielestäni suomalaisessa kilpaurheilussa jätetään korvienväli liian vähälle huomiolle ja keskitytään ainoastaan fyysiseen kuntoon ja tekniseen taitoon. Joillain ihmisillä on luontainen taito suorittaa tai jopa ylisuorittaa tärkeissä tilanteissa, mutta varmasti monesta (juniori)urheilijasta saataisiin todellinen potentiaali irti paremmalla mentaalivalmennuksella.

Viisauksia jääkaapin ovesta :) 

Miten minusta siis tuli alisuorittajasta ylisuoriutuja? Minä näen sen kokonaisvaltaisena itsetunnon ja itsetuntemuksen kasvamisena. Jotkut valmentajat tuntuvat olevan kiinnostuneita vain "urheilijasta". Tällöin näkemys ei pidä sisällään sitä moniuloitteista kokonaisuutta, johon kuuluu paitsi henkilön urheilulliset valmiudet ja innostus, myös kaikki muu hänen elämässään tapahtuva. Jos urheilija ei viihdy vartalossaan, kuinka hän voisi itsevarmasti laittaa vartalonsa likoon ja käyttää sitä työvälineenään? Jos urheilijan kotioloissa, kaveripiirissä tai koulussa on ylimääräistä dramatiikkaa, kuinka hän voisi pistää 100 prosenttisesti ajatuksensa käsilläolevaan urheilusuoritteeseen?

Minun ongelmani oli huono itsetunto ja epäonnistumisenpelko. Huonon itsetunnon takia epäonnistumisenpelko kääntyi epäonnistumisen odottamiseksi. Kun jossain vaiheessa itsetuntoni kääntyi plussan puolelle, en enää odottanut epäonnistumista, pidin sitä kyllä edelleen mahdollisuutena, mutten kovin todennäköisenä. Mitä enemmän odottaa onnistumista, sitä enemmän niitä myös matkan varrelle siunaantuu.

Siirrytään takaisin tähän päivään ja tähän pääsykokeen odottamiseen. Voisiko tämä siis olla elämäni suurin ylisuoriutuminen? Juoksussa en ole vielä kertaakaan päässyt vaadittua minimisuoritusta läpi. Uinti tuntuu todella haastavalta. Minulla on yksi juoksutreeni ja kolme uintitreeniä jäljellä. Niiden aikana en varmasti tule edelleenkään minimisuoritteita läpäisemään.

Korisasteikolla tämä "matsi" vaatisi jo yli 35 pisteen tekemistä. Sellaista en ole koskaan urallani tehnyt, mutta en näe täysin mahdottomaksi ajatukseksi sitä, että maanantaina olisi sen vuoro... :)

Tasan viikko pääsykokeisiin

Huh huh, enää viikko. Tarkoitus oli juosta eilen viimeinen  testi-cooper, ja aloittaa sen jälkeen rento viimeinen viikko, jonka aikana juoksisin vain pari kevyttä lenkkiä ja kävisin vähän uimassa.

Homma ei mennyt ihan odotetusti, koska nokka vuosi edelleen ja oli flunssanen olo koko viikonlopun. Kävin eilen kevyellä puolen tunnin hölkyttelyllä, mikä meni ihan hyvin. Cooper jäi kuitenkin juoksematta.

Nyt onkin sitten ongelmana päättää, mitä tehdä jatkon suhteen. Tänään on ensimmäistä kertaa täysin terve olo. Voisin juosta testi-cooperini mahdollisimman nopeasti, mutta minulla on iltavuoroa duunissa keskiviikkoon asti. Pystyisin siis juoksemaan ennen töitä, mutta en löydä juoksua varten jänistä, kun kaikki muut ovat töissä. Toinen vaihtoehto on juosta testi-cooper torstaina, jolloin on vain neljä päivää siihen oikeaan cooperin testiin. Ei ole todellakaan ihanteellista juosta cooperia niin lähellä ennen oikeaa testiä, mutta en mielellään myöskään jättäisi sitä kokonaan juoksematta.

Jos en käy enää juoksemassa testi-cooperia, parannettavaa testeihin jää 130 metriä. Se on vähän turhan paljon... Jos taas saisin siitä vielä treeneissä nipistettyä edes 50 metriä pois, olisi mukavampaa lähteä pääsykokeisiin. En usko, että se on niinkään iso juttu kropalle, mutta päälle on. Ja cooperin testissähän pää ottaa vastaan huomattavasti ennen kroppaa.

Nyt lähden kuitenkin uimaan, ei pidä unohtaa sitäkään, jos vaikka käy niin, että pääsen pääsykokeissa cooperista läpi. :) Kivaa päästä kokeilemaan uusia uintivarusteita!

Uudet välineet koekäyttöön! Katotaan, miltä nenäklipsi tuntuu uidessa... :D

En oikein osaa sanoa, miltä tuntuu nyt. Viikko pääsykokeisiin, mutta ei tunnu siltä. Harmi, ettei kaikki mennyt suunnitelmien mukaan, vaan tulin vielä viime hetkillä kipeäksi. Mutta semmosta se välillä on. Katotaan, miten käy :)

Yhdestä ajasta toiseen

Muutin Tampereelle huhtikuussa, ja nyt yhtäkkiä huomaan että tämä tuntuu aika kotoisalta paikalta. Toki tasaisin väliajoin ikävöin Espooseen, jossa perheeni ja suuri osa ystävistäni asuu. Asuin Espoossa melkein 20 vuotta, joten totta kai sinne mennessä tuntuu myös kotoisalta, on ihanaa kun voi liikkua paikasta toiseen ilman Navigaattoria.

Muistan edelleen sen hetken, kun viime keväänä näin ensimmäistä kertaa omaa ystävääni Tampereella. Ystäväni Anskun mies tuli pelaamaan Tampereen Pyrintöä vastaan, ja minä menin Anskun seuraksi kannustamaan. Sanoin silloin Anskullekin, että olen aivan fiiliksissä siitä, että minä näen nyt ihan OMAA ystävääni, täällä Tampereella! Aika paljon on muuttunut sen jälkeen ja Anskukin miehensä kanssa ovat ehtineet muuttaa Nokialle, mikä on tosi mahtavaa.

Muutama päivä sitten kävin lenkillä ystäväni kanssa. Eilen yksi toinen kaveri tuli käymään, ja tänään menen entisen inttikaverini kanssa ulkoiluttamaan hänen ihania koiriaan. Jos joskus minusta tuntui yksinäiseltä täällä, niin se aika tuntuu nyt todella kaukaiselta.

Minä valehtelisin, jos sanoisin, ettei Kuopioon muuttaminen mietityttäisi yhtään. Onhan se vähän kummallinen ajatus lähteä eteenpäin juuri, kun kaikki tuntuu olevani niin hyvin täällä. Mieheni on varmaan jo tottunut siihen, että juuri kun hän on nukahtamaisillaan, minulle iskee tarve päästä juttelemaan hänen kanssaan kaikesta päässä pyörivästä. Toissailtana kysyin häneltä, mitä mieltä hän on siitä, että lähden Kuopioon (ihan kuin asiasta ei olisi jo muutamaan kertaan aiemminkin puhuttu...). Hän vastasi, että ei hän ole miettinyt asiasta mitään muuta, kuin että toivottavasti pääsen sinne kouluun. Kysyin, pelottaako häntä, miten meille käy, kun olemme etäsuhteessa (ihan kuin siitä ei olisi jo selvitty aiemminkin...). Hän vastasi ei.

Kun asiaa tarkemmin mietin, ei minuakaan oikeastaan edes jännitä. Outoa, että on näin varma olo jostain. Ja siistiä, miten voi mennä yhdestä aikakaudesta toiseen, mutta silti säilyttää tärkeitä asioita myös vanhasta. Läheisimmät ihmiset kyllä jäävät elämään ja pysyvät yhteyksissä, vaikka se tarkoittaisikin pientä lisävaivannäköä.

Nämä asiat ovat nyt kovasti mielessä myös siksi, että opinnäytetyöni vetelee aivan viimeisiään. Itse asiassa se on jo valmis, ja nyt tuntuu todella hyvältä. Valmistuminen sosionomiksi on myös yhden aikakauden päätös. Aion todellakin juhlia sitä hetkeä, kun saan vihdoin paperit käteeni. Tuntuu hyvältä saada tämä koulu "suljettua", ennen kuin astun täysin uuteen maailmaan. Minulla on monta syytä olla kiitollinen.

Jossain vaiheessa pohdin sitä, tuleeko joskus sellainen aika, kun kaikki vaan on ja pysyy. Ei olisi muutosta eikä "uutta aikaa", johon siirtymistä odottaa. Sen mitä tunnen itseäni, uskon että sellaista ei ihan hetkeen ole tulossa. Minusta on mukavaa kulkea eteenpäin, vaikka se välillä tarkoittaakin sitä, että pitää ottaa pari askelta myös taaksepäin.

Ihanaa mennä eteenpäin, vaikka aina ei täysin tietäisikään mihin on menossa.

Kolme kiloa kevyempi Heini

Täällä ollaan parantelemassa flunssasta. Nokka vuoti kuin viimeistä päivää, mutta tänään olo on jo paljon parempi. Käytiin Niilon kanssa lyhkäsellä juoksulenkillä ja mukavasti meni.

Lueskelin alkuviikosta Aamulehdestä ihan päällisin puolin artikkeleita. Siellä sopivasti kerrottiin, että "Pienikin kevennys kannattaa". Ihan suoranaisesti ei tuohon 15 plussan listaan mahtunut "Cooperin testi sujuu paremmin", mutta siihen suuntaan kuitenkin viitattiin useaan kertaan!

Olen aina pitänyt typeränä sitä iänikuista "5 kilon pudottamista". Aina on mukamas viisi kiloa ylimäärästä ja aina siitä pitäisi olla pääsemässä eroon. On kuitenkin pakko tunnustaa, että olen itsekin välillä sortunut samaan ajatukseen.

Tässä tilanteessa uskon kuitenkin, että muutaman kilon kevennys oikeasti kannatti. Ja mikä parasta, minusta tuntuu, että pää on pysynyt painonpudotuksessa mukana paremmin kuin koskaan. Mistä sen huomaa?

Silloin painonpudotus on usein mennyt pieleen, kun kyttään armottomasti ruokavaliotani ja käyn joka päivä puntarilla. Painon putoamiseen voi oikeasti jäädä koukkuun siinä missä mihin tahansa muuhunkin, ja se ei todellakaan ole hyvä asia. Siitä voi tulla suoritus, jota kytätään lyhyellä tähtäimellä, mutta usein tulokset eivät silloin ole kovin pysyviä. Tästä on varmaan hyvä esimerkki viime syksyn painonpudotus Vietnamissa, jolloin painonpudotus oli todella todella paljon mielessä ja tulokset myös olivat vakuuttavia. Kuitenkin vain muutamaa kuukautta myöhemmin paino oli tullut ekstroineen takaisin.

Tällä kertaa paino ei käy edes mielessä kuin silloin tällöin. Tänään kävin katsomassa painoni tämän tekstin kirjoittamista varten: 72,2kg. Eli painan yli kolme kiloa vähemmän kuin silloin, kun kirjoitin blogiini "ylipainoisesta Heinistä". Nyt olen myös virallisesti normaalipainoinen, minun pituiseni (172cm) naisen normaalipainon raja on nimittäin 74 kiloa.

72,2 kiloinen Heini - olo on hyvä ja kevyempi :)

Uskon olevani hyvä esimerkki siitä, että "normaali" paino ei ole ihan niin yksiselitteinen asia, kun joku painoindeksikaavio väittää. Mutta kyllä minulla on nyt paljon kevyempi ja parempi olo. Sanoin aiemminkin, että parhaalta tuntuu 70-72 kiloisessa vartalossa, ja näin se edelleen on.

Iloitsen myös kovasti siitä, että herkuton elämäntapa näkyy näin selkeästi puntarilla. Varsinkin, kun "herkuton" ei ole näiden viikkojen aikana edes pysynyt täysin herkuttomana, vaan enemmänkin ihan normaalina ruokavaliona hyvine ja huonoine hetkineen. Kyllä, ruokavalioni on siis ollut todella kuralla ennen tätä ryhtiliikettä :D

Mutta kun nyt positiivisesti ajatellaan, niin tällä hetkellä tilanne näyttää aika hyvältä. Ehkäpä paino pysyy nyt taas sitten tässä 72 kilon paikkeilla, kun ruokavaliokin on sellainen, mitä ihan mielelläni pidän yllä elämässäni!

Testipäivän rakenne

Nyt 12 päivää ennen pääsykokeita katselin ensimmäistä kertaa kunnolla valintakoekutsun mukana tulleita papereita. Niitähän oli vino pino, mutta en ollut aiemmin niitä sen kummemmin selannut läpi. Olin vain etsinyt oman nimeni nimilistasta, jolloin kävi ilmi että kuuluin ryhmään 1, joka testataan 5.-6.10.

Mutta nyt katsoin tarkemmin. Ryhmiä on yhteensä neljä, joista jokaisessa on 40 henkilöä (yht. 160 henk). Kelpoisia hakijoita oli ollut yhteensä 251, eli jo tässä vaiheessa melkein sata hakijaa on karsittu pelistä pois. Lukion päättötodistuksella hakeneiden alin pääsykokeisiin kutsuttu pistemäärä oli 4,75 pistettä. Minä sain 5,25 pistettä. Pisteistä 0,25 tuli lihaskuntotestien vatsalihasliikkeen täysistä  pisteistä (48 istumaannousua minuutissa). 5 pistettä tuli todistuksen keskiarvosta, jossa viiden pisteen raja taisi olla kasin keskiarvo. Minun keskiarvoni lukiossa oli 8,2.

Maanantai-aamuna 5.10. minun tulee ilmoittautua Pelastusopistolle klo 8 mennessä. Suunnitelmissani on ajaa jo sunnuntai-iltana Kuopioon ja majoittua perhetuttujemme luokse. Ilmoittautumisten jälkeen lähdetään urheilukentälle juoksemaan cooperia. Pahimmassa tapauksessa taival loppuu siihen, ja pitkä kotimatka alkaa saman tien.

Jos Cooperista kuitenkin onnistuu juoksemaan vähintään 2800 metriä, lähdetään kohti uintitestiä. Siinäkin on jännät paikat, koska uintitesti on myös karsiva. Jos ei onnistu uimaan 200 metriä 4min 45sekuntiin, voi taas pakat kimpsut ja kampsut ja lähteä kotia kohti. Viimeinen karsiva tekijä on fobiatestit, joissa testataan suljetunpaikan ja korkeanpaikan kammot. Minulla ei onneksi sellaisia kammoja ole, joten se osuus ei minua jännitä.

Psyykkisiin testeihin pääseminen siis edellyttää juoksutestin, uintitestin ja fobiatestin läpäisemistä. Juoksutesti on ainoa, mistä voi saada myös lisäpisteitä (0-1 pistettä), uintitestistä ja fobiatestistä arvosana on vain hyväksytty/hylätty. Psyykkisissä testeissä tehdään kirjallinen koe, jonka lisäksi tiedossa on henkilökohtaisia ja ryhmissä tapahtuvia haastatteluja. Sinne minä haluan, ja jos sinne asti pääsen, olen itsevarma kouluun pääsemisen suhteen. :)

Tämä voi kuulostaa erikoiselta, mutta minä pidän haastatteluista ja kirjallisista kokeista. :D Työhaastattelut ovat minulle ihan päivän kohokohtia, minusta on mukavaa nähdä, millainen haastattelu on tällä kertaa tiedossa. Olen aina saanut työpaikan, jos olen käynyt haastattelussa. Myös tätä nykyistä koulua varten oli kirjallinen koe ja haastattelu, ja nekin menivät hyvin. Siksi varmaan olo on itsevarma, ja koen osaavani antaa itsestäni positiivisen, mutta realistisen kuvan haastattelutilanteessa.

Psyykkisistä testeistä täydet pisteet ovat muistaakseni 10 pistettä, eli niiden osuus lopullisista pisteistä on todella suuri. Täydet pisteet pääsykokeiden jälkeen ovat 12 pistettä (psykologinen testi 10p, juoksutesti 1p ja lihaskuntotesti 1p), muut pisteet (kuten koulun keskiarvo) nollaantuvat.

Palomiehiä työpaikalla

Olipas taas erilainen duunivuoro. Käytiin ensin viettämässä iltaa Pyynikillä. Käveltiin pikkusen ympäriinsä, ennen kuin käytiin kuuluisilla Pyynikin näköalatornin munkki-kahveilla. Pääsin myös ensimmäistä kertaa kipuamaan (hissillä) Pyynikin näköalatorniin, jossa oli kyllä upean näköistä :) Tässä postauksessa muutamia parhaita paloja!

Sitten pelailtiin vähän Monopolia. Oli siis aika rauhallinen ja mukava päivä. Mutta totta kai juuri, kun olin lopettamassa duunivuoroa klo 22, meidän osaston palohälyttimet pärähti soimaan. Ei me mistään mitään palavaa löydetty, vaan kyseessä oli väärä hälytys.

Paikalle kuitenkin pamahti palomiehet, jotka hekään eivät onnistuneet mitään löytämään. Oli jotenkin omituinen fiilis törmätä omalla työpaikalla palomiehiin. Siis sillä tavalla outo, että minun teki mieli sanoa jotain. Sanoa, että minustakin tulee tuollainen kuin te. Että nyt minä olen vaan tekemässä näitä hommia ihan väliaikaisesti, oikeasti minä kuuluisin tuollaisiin samanlaisiin haalareihin ja kypäriin kuin tekin. Pyytää muutamaa hyvää vinkkiä, ja ihan vain kysellä ajatuksia palomiehisyydestä ja kaikesta siihen liittyvästä.

Minulle tuli sellainen ajatus mieleen, että voisi olla mukavaa käydä haastattelemassa omaksi ja teidän iloksenne jotain palomiestä. Kysellä kaikki mieleen tulevat kysymykset ja saada vielä vähän lisää tietoa ennen kuin koulu alkaa. Mitä mieltä olette? Olisiko kiva lukea jonkun ihan oikean palomiehen ajatuksia, eikä pelkkiä mun haaveiluja? :D

Kaksi viikkoa pääsykokeisiin

Ja taas oli cooper-treenin vuoro. Viikot menee inhottavan nopeasti, kun tuntuu että pitää koko ajan olla juoksemassa tuota kammottavaa kaksitoistaminuuttista... :D

Taas meitä oli autollinen menossa Hervannan urheilukentälle - yksi ajanottaja, kolme jänistä ja minä.

Päivän juoksuplään oli juosta 2800 metrin vauhtia, niin kauan kuin pystyn. Se oli aika jännittävää jo etukäteen ajateltuna, koska kierrosaika oli 8 sekuntia nopeampi kuin aiemmilla viikoilla.

Jaksoin juosta vaadittavaa vauhtia suunnilleen ensimmäisen kierroksen. Sen jälkeen kierrosajat vaihtelivat kovastikin. Pohjalla kävin neljän kierroksen jälkeen, jolloin totesin, että haluan lopettaa. Olin jo 20 sekuntia tavoiteaikaa jäljessä, ja tuntui ihan hirveältä. Onneksi pojat kannusti jatkamaan ja lähdin vielä seuraavaan kierrokseen. Se oli kierroksistani kaikista hitain, jäin 15 sekuntia lisää tavoitekierrosajasta.

Viimeiset kierrokset sujuivat ihan vain siitä tiedosta, että ne olivat viimeiset kierrokset. Kun 2400 metriä oli juostu, minulla oli minuutti aikaa pinkoa eteenpäin. Pääsin siinä ajassa 270 metriä, eli kokonaismatkaa kertyi 2670 metriä. Sehän tarkoitti taas 70 metrin parannusta edeltävään tulokseen. Tällä hetkellä olen siis kahdessa ja puolessa viikossa parantanut aikaani 220 metriä.

Aikaa pääsykoepäivääni on nyt tasan kaksi viikkoa. Minulla on vielä (tai enää) 130 metriä parannettavana. Hitto vie, pakkohan se on saada juostua!! Tiukalle menee, mutta ei se voi jäädä näin pienestä kiinni... Seuraava koitos on sunnuntaina, koska ensi viikolla minulla on iltavuoroa koko alkuviikko. Sitä ennen käyn juoksemassa parit juoksulenkit ja kalenteriin on merkattu vähän uimistakin.

Ps. kiitos kaikki te ihanat kannustajat, jotka olette viikko viikon jälkeen tsempanneet minua eteenpäin. Olette aivan mielettömän ihania <3

Niilon kanssa juhlittiin uutta parempaa Cooper-tulosta.

Epäonnistuminen vs luovuttaminen

Olen ollut nyt kokonaiset kaksi päivää töissä ja edelleen hengissä! Huomenna vielä edessä työpäivä, ennen kuin ajetaan Espooseen hakemaan hoitokoira Niiloa.

Itse asiassa olen aika innoissani töistä. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi ollut töissä, vaikka eihän siitä oikeasti ole kuin kuukausi vierähtänyt. En ole vielä ikinä huonoon työporukkaan törmännyt, mutta tämäkin porukka vaikuttaa tosi hauskalta. Olen itsekseni hihitellyt sitä mukaa, kun olen löytänyt hyviä "kannustuslauseita" pitkin toimistoa. Tästä päivän ensimmäiset ajatukset:

Ja tätä ajoittaista cooperin testistä johtuvaa riittämättömyydentunnetta ajatellen myös tämä on hauska:

Olen nyt päättänyt, että osallistun pääsykokeisiin Kuopioon, parani cooper-tulokseni sitten miten paljon tai vähän tahansa. Toki tässä ehtii vielä ihan muutamaan kertaan muuttaa mielensä, mutta näillä mietteillä mennään tällä hetkellä. Olen jo niin monta kertaa ajatellut, että "minä en pysty", niin lihaskuntotestien kuin tämän juoksemisenkin suhteen. Mutta sitten kuitenkin olen pystynyt, ja mistä sitä tietää, vaikka tämä projekti jatkuisi samanlailla loppuun asti. :)

Sitä paitsi jos miettii kahta huonoa vaihtoehtoa: epäonnistumista ja luovuttamista, niin mielestäni epäonnistuminen on huomattavasti pienempi paha (tässä tilanteessa). Se sentään antaa mahdollisuuden myös onnistumiselle... Koriksessa meidän valmentaja sanoi joskus, että "jos ei heitä, ei voi tehdä koria".

Minulle epäonnistumisenpelko on ollut sekä heikkous että vahvuus. Otan todella raskaasti epäonnistumisen, ja sen takia en varmaan epäonnistukaan kovin usein asioissa, joihin ryhdyn. Yritän tehdä niin hyvin ja treenata niin paljon, että pärjään hyvin asioissa, jotka ovat minulle tärkeitä. Epäonnistumisenpelko voi kuitenkin olla myös lamauttavaa tai rajoittavaa. Pahimmassa tapauksessa ei uskalla tarttua uusiin asioihin tai kokeilla, koska aina on mahdollista että siitä ei tulekaan mitään.

Mutta miksi epäonnistuminen koetaan niin raskaasti? Eihän se kivaa tietenkään koskaan ole. Minulle epäonnistuminen liittyy hyvin olennaisesti julkiseen nöyryytykseen. Minä en halua, että muut näkevät tai tietävät epäonnistumisestani. Olen todella joutunut kasvamaan siinä, että luottaisin muihin ihmisiin tarpeeksi antaakseni heidän nähdä minut heikoimmillani.

Edelleen ehkä koen välillä epäonnistumisen näyttämisen niin, että sillä antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden käyttää sitä minua vastaan. Kun oikeasti epäonnistumisen näyttämisellä voi antaa toiselle mahdollisuuden osoittaa empatiaa ja lohduttaa. Toki on mahdollista, että joku ihminen saa kiksejä siitä, että näkee muiden epäonnistuvan (surullinen ajatus). Minulle läheiset ihmiset ovat niin ihania, että on ihan hullu ajatus, että heidän reagointinsa olisi mitään muuta kuin myötätuntoa. :)

Oletko koskaan miettinyt omaa suhtautumistasi epäonnistumiseen? Jos et ole, suosittelen käyttämään hetken asian pohtimiseen. Oletko sinä se, joka ei uskalla tehdä mitään sellaista, mikä voisi mahdollistaa epäonnistumiselle? Vai oletko sinä se, joka ottaa haasteet avoimin mielin vastaan, vaikka onnistuminen ei olisikaan taattu? Kuinka usein elämässäsi olet kokenut epäonnistumisia? Minkälainen epäonnistuminen tuntuu isolta, mitkä lasket pieniksi? Ovatko sinulle läheiset ihmiset kannustaneet sinua yrittämään, vaikka olosi olisi epävarma? Vai ovatko läheisesi enemmän "mitä minä sanoin..." tyylisiä lannistajia?

"Pää pystyyn, ja kohti uusia pettymyksiä" ;)

Syksy tulee ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen

Syksy pimenee, ja se tuntuu kieltämättä aika oudolta. Tänään aamulla tajusin ensimmäisen kerran, miten pimeää on. Ihastelin kyllä jo eilen illalla katulamppujen valossa avautuvaa lenkkipolkua, jota ympäröi pimeä metsä. Mutta tänään aamulla herätessä oli sateista ja harmaata, tänään oli syksy.

Olen viimeksi kokenut Suomen syksyn kaksi vuotta sitten. Miltä se tuntui? En muista. Viime vuonna lähdin syyskuun 12. Vietnamiin. Jos muistan oikein, lähdin flipflopit jalassa. Ja tulin takaisin joulukuun puolivälissä, jolloin syksy oli jo ohi.

Tämä on myös ensimmäinen syksy yhdessä mieheni kanssa, senkin tajusin tänään. Viime vuonna me elimme kuukausia Skypen välityksellä. Se oli aika mieletöntä aikaa meidän parisuhteelle, toiseen paremmin tutustumista ilman yhteistä tekemistä tai edes pientä kosketusta.

Viime syksy oli Skypeä, Vietnamia, outoa kulttuuria, hullua treeniä ja erikoista ruokaa. Viime syksy oli myös ajoittaista yksinäisyyttä ja jatkuvaa ikävöintiä.

Tämä syksy on sateista ja harmaata. Mutta myös uusia töitä, uusia harrastuksia, opiskelusta valmistumista ja omien rakkaiden lähellä olemista. Juoksutreenejä ja testeistä stressaamista. Tämä syksy on niin paljon kaikkea, että en malta odottaa sitä, että jossain vaiheessa voi taas ihan vain olla ja hengähtää.

Tänä aamuna mietin, että muuttuvatko vuodet jossain vaiheessa sellaisiksi, että ei enää tapahdukaan mitään mullistavaa. Olisiko se mukavaa vai kyllästyttävää? Voisihan sitä ainakin jossain vaiheessa kokeilla. :)

Uintitreeniä, juoksutreeniä ja uusia duunikuvioita

Noniin, olipas kiireinen mutta sitäkin mukavampi päivä tänään. Aamulla pistettiin kamat kasaan Upinniemessä ja kävin moikkaamassa vielä entistä kämppistäni Upinniemen kuntotalolla. Siinä tietenkin tuli sellainen mahdollisuus esille, että voisin lainata kaverini uikkareita ja käydä pulahtamassa kuntotalon uima-altaassa.

Tokihan oli käytettävä tilaisuus hyväksi, joten lasit päähän ja altaaseen. Polskin kymmenisen kertaa päästä päähän, koska aikaa koko urheilusuoritukseen suihkuineen oli vain 30 minuuttia. Uin aina toiseen suuntaan vapaata ja toiseen sammakkoa (altaan päädyissä huilaillen). Katsoin kellosta, että sammakolla 25 metriin kului aikaa 33 sekuntia, mikä tarkottaisi 200 metriä aikaan 4 min 24 sekuntia, eli silläkin pääsisi pelastusopiston uintitestin läpi (aikaraja 4min 45s). Mutta käyn nyt viimeisten viikkojen aikana vähintään pariin kertaan uimassa, niin saan vähän uintikuntoa parannettua ja katsottua, tuleeko vapaan uimisesta mitään.

Upinniemen sademaisemia. Ei tehnyt sittenkään mieli jäädä kuvaamaan tihkusateessa, kun ei se oikein tee oikeutta näille maisemille :)

Tuli inttiajat oikein ryminällä mieleen, kun altaan reunalle istahti muuan yliluutnantti. Tällä kyseisellä herralla oli aika kova maine inttiaikana. En ole ikinä tavannut henkilöä, jonka kaikki tunnetilat näkyvät naamalla samanlaisella ilmeellä: suu vakavana viivana. Kuulin kyllä hurjan huhun, että ystävien joukossa tämänkin miehen on nähty hymyilevän ja jopa nauravan, en ole varma uskonko :D

Hän jutteli altaan reunalla joidenkin muiden työntekijöiden kanssa, eikä kiinnittänyt kyllä pienintäkään huomiota minun (varmasti aika onnettoman näköiseen) uintitreeniini. Siitä huolimatta tuntui kiusalliselta nousta altaasta ylös ja suunnistaa kohti suihkutiloja. Tuntui tyhmältä olla sanomatta edes "moita", mutta toisaltaan siinä vaiheessa, kun tuollaisessa tilanteessa alkaa tapailla mielessään "puhuttelu, esittely, asia" -kaavaa, on ehkä parasta vain luikkia vähin äänin pukuhuoneen suojiin :D Vähän huvitti oma säälittävyys, mutta varmaan inttikaverit tietää, kenestä puhun ja saattaa ehkä jopa pystyä samastumaan tuntemiini fiiliksiin...

Uinnin jälkeen kävin moikkaamassa äitiä ennen kuin lähdin ajamaan takaisin Tampereelle. Voin sanoa, että on ollut aika väsynyt olo koko päivän. Mutta ihanaa olla kotona. Kävimme miehen kanssa vielä vetämässä puolen tunnin iltalenkin, ja se tuntui jotenkin yllättävänkin kevyeltä. Ei, en silti odota innolla maanantaina odottavaa testi-cooperia...

Huomenna alkaa työt. En edes tiedä, onko siitä ollut tässä blogissa puhetta, mutta aloitan huomenna uudessa työpaikassa. Sain sijaisuuden loppuvuodeksi, mikä sopi niin hyvin omiin aikatauluihin, etten pystynyt enkä halunnut kieltäytyä tarjouksesta. Kyseinen työpaikka on lastensuojeluhommia nuorten parissa, työ mitä teen kyllä oikein mielelläni. :)

Kertaamassa

Täällä Upinniemessä ollaan. Vettä sataa, mutta se kai kuuluu asiaan. Kuulun rannikkotiedustelujoukkueeseen, jolla on kertausharjoituksia aika usein. En valita, tämä on mukava harrastus. En ole käynyt kertausharjoituksessa vuoteen Vietnamin reissun ja polvileikkauksen takia. Oli mukavaa huomata, että kavereiden jutut on edelleen ihan yhtä huonoja ;)

Lisään huomenna vähän kuvia täältä Upinniemestä. Tämähän on oikeasti tosi kaunis paikka, ja kotoisa myös. Asuin täällä inttivuodestani 9 kuukautta, mutta tulin tänne takaisin asumaan viime kesänä. Silloin jouduin muuttamaan Kauniaisissa olevasta kimppakämpästä pois, ja päätin muuttaa Upinniemessä työskentelevän ja silloin täällä asuneen ystäväni luo. (Siinä on muuten kova mimmi, oli mukavaa käydä välillä yhdessä vetämässä aamutreenejä.) Asuin täällä kesän ja alkusyksyn, ja sain jättää tavarani ystäväni nurkkiin lojumaan myös siksi aikaa, kun olin Vietnamissa. Jos tämä ei olisi niin kaukana kaikesta muusta, pitäisin tätä ihan mahtavana asuinpaikkana. Oli mukavaa käydä aamulla salilla tai uimassa, lenkkipolut ovat kauniit ja sotilaskodissa on tunnelmaa.

Täällä kertauksissa näin myös juoksuvalmentajani Leppäsaajon pitkästä aikaa! Jouni oli sitä mieltä, että 200 metriä kolmessa viikossa on ihan saavutettavissa, nyt vaan täysiä loppuun asti. Kaipa sitä on nyt sitten valmentajaa uskottava! :) Huomenna lähdetään kotiin, sitten pääsee taas lenkille...

Cooper numero 3

Tänään oli taas se ihana päivä, kun pääsin juoksemaan cooperin testiä. Treeniseurana oli taas mieheni ystäviä, tälläkin kertaa kolmin kappalein.

Olo ennen juoksua oli vihainen ja epätoivoinen - taasko tätä pitää kestää... Mielessä kävi, että toivottavasti juoksu menee todella hyvin, niin stressi hälvenee. Tai menisipä se edes todella huonosti, niin voisi lyödä hanskat tiskiin.

Pari hölkkäkierrosta kentän ympäri, ja vielä yksi tavoitevauhtiin juostu nelisatanen. Sitten oli porukka viivalla odottamassa lähtölaukausta ja pohtimassa vielä viimehetken game pläänejä.

Minä ja vuorokierroksin juoksevat jänikseni olimme ottaneet juoksuvauhdiksi 1min 51s per kierros, eli 2600 metrin vauhdin. Kyseistä vauhtia oli suhteellisen mukava juosta kolmen kierroksen ajan, mutta sitten alkoi tuntua pahalta. Mietin pääni sisällä hyviä tekosyitä lopettaa koko juoksu, mutta ajatus kulki huonosti, joten en ehtinyt kahdentoista minuutin aikana sellaista keksiä.

Viimeiset metrit tulivat kovaa, siltä ainakin tuntui. Lopulta pysähdyin tasan 2600 metrin viivalle. 70 metrin parannus viime viikosta. Yhteensä 150 metriä parannusta ensimmäisestä cooperistani, josta siitäkin on aikaa vasta 11 päivää.

Tulos ei ole niin hyvä, että stressi hälvenisi, mutta se ei ole myöskään niin huono, että voisin lyödä hanskat tiskiin. Vielä 200 metriä ja 3 viikkoa, katsotaan miten käy.

Juoksuhaaveita

Kävimme toissapäivänä juoksemassa tunnin lenkin. Se taisi olla ensimmäinen tunnin juoksu piiitkään pitkään aikaan. Toki olen juossut lähes tunnin lenkkejä tänäkin syksynä, mutta aina aiemmin on jäänyt ainakin joitakin minuutteja ali. Tuntui hyvältä saada tämä välivaihe suoritettua, ja tästä on suunta kohti yhä pidempiä juoksulenkkejä

Kovin moni ei ehkä tiedä tätä, mutta minulla on jo pitkään ollut haaveita juoksemisen suhteen. En ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä juoksija. Lapsena olin nopea, mutta esimerkiksi eräs valmentaja vertasi juoksutyyliäni hirven juoksuun. Silloin olin hieman loukkaantunut, mutta ymmärrän kyllä mistä hän puhui. Minulla on harppova, matala ja rennonletkeä askellus. Se ei ole erityisen nopean näköinen, mutta mitatut ajat saattavat yllättää positiivisesti.

Minulla on myös ollut paljon juoksemista haittaavia vammoja elämäni aikana. Osa on tapaturmaisesti syntyneitä, mutta on myös rasituksesta syntyneitä vammoja. Niiden takia välillä juoksuharrastus on tuntunut mahdottomalta ajatukselta. Kuitenkin on hyvä ottaa huomioon, että olen nuorena pelannut koripalloa 10 kertaa viikossa, joten totta kai jalat ovat kovilla, eikä ole fiksua lisätä koristreenien joukkoon enää ylimääräisiä juoksutreenejä...

Pelitemponi oli koripalloillessa aika "diesel". Tasaista vauhtia ensimmäisestä minuutista viimeisen erän viimeisiin hetkiin. Se ei ole todellakaan siinä lajissa ihanteellista, mutta en saanut vuosien varrella lisättyä pelityyliini paljon kaivattua sähäkkyyttä. :)

Pitkänmatkanjuoksussa ei tarvitse olla sähäkkä. Diesel sopii siihen ihan hyvin.

Olin ehkä yläasteella, kun päätin että kun olen 30-vuotias, olen juossut maratonin. Siihen on enää 7 ja puoli vuotta, joten pitänee alkaa tehdä jotain konkreettista tämän tavoitteen saavuttamiseksi! ;)

Välitavoitteeni  on puolimaraton, jonka aion juosta lenkkipolulla vielä tämän vuoden aikana (testien jälkeen). Se tulee olemaan ihan juoksulenkki vain, ei aikatavoitetta eikä muitakaan paineita. Ensi vuonna aionkin sitten toteuttaa tätä uutta juoksuidentiteettiäni isommin, mutta enpäs vielä tiedäkään miten. Riippuu siitä, miten kunto lähtee kohoamaan, mitään erityistä lisästressiä en kaipaa, ainakin tällä hetkellä tuntuu että sitä on ihan tarpeeksi muutenkin. :)

Ostin myös tänään itselleni uimahatun, uimalasit ja jopa nenäklipsin. Uiminen on ollut minulle aina todella epämiellyttävää, joten kaikki keinot on sallittu. Ehkä nyt pärjään vähän paremmin, kerron siitä sitten, kun pääsen ensi kertaa koekäyttämään ostokseni!

Tulevaan pääsykoetestiin on kolme viikkoa aikaa, ja seuraavan testi-cooperini juoksen huomenna. Kerronpa sitten, miten se menee. Tietysti tavoite on vihdoin ylittää se 2600 metriä :)

"Kutsu pelastajakurssin pääsykokeisiin..."

Noniin, sieltä se kutsu nyt sitten saapui. Ensireaktio oli pieni pakokauhu, sitä seurasi valtava stressi. Minä huomaan ottavani välillä painetta ja stressiä sellaisistakin asioista, joista ei pitäisi sellaisia ottaa. Esimerkiksi nimilistaa selatessani tajusin olevani ainoa testeihin kutsuttu nainen. Ja yhtäkkiä koin hirveästi painetta siitä, että sen takia että olen ainoa nainen, minun on pakko päästä Cooperin testistä läpi, tai olen häpeäksi naisille.

Yritän oman mielenterveyteni takia painottaa itselleni, että minä en ole tilivelvollinen kenellekään muulle kuin itselleni, enkä ole myöskään vastuussa tuomaan mainetta ja kunniaa koko sukupuolelleni. En siihen edes pystyisi, vaikka niin haluaisin. Myöskään se ei vaikuta mihinkään, tietääkö kukaan minun (omasta mielestäni hyviä) perusteita sille, etten ole vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa. Tärkeämpää on tietää, että tulen testeistä vielä joku päivä läpi menemään.

Nyt olen saanut reilun vuorokauden ajan tutkailla omia tuntemuksiani ja rauhoitella itseäni. Uskallan sanoa ääneen sen, mitä olen odottanut jo jonkun aikaa: sain kutsun Pelastajakurssin pääsykokeisiin, jotka minun kohdaltani ovat 6.10. Minulla on vajaa kuukausi aikaa vakuuttaa itselleni, että se on tosi hieno juttu. ;)

Uusia lajeja kokeiltavaksi!

Kaverit tietääkin, että olen aika innokas kokeilemaan erilaisia urheilulajeja ja myös extreme-lajeja. Toisin kuin monilla urheiluun hurahtaneista ystävistäni, minulle mikään yksittäinen laji ei ole koskaan ollut se "the one and only", vaan aikalailla samat fiilikset tulee kaikesta urheiluun liittyvästä. Lähinnä tärkeää on, että mitä rankempaa kyseinen laji on fyysisesti, sitä enemmän pidän siitä.

Eilen tuli kuitenkin vedettyä jalkaan vanhat tutut koripallokengät. Tai eivät kai ne kovin vanhat ole, kun ehdin treenata niillä about kolmet treenit ja 2 minuuttia pelissä ennen kuin polveni hajosi. Mutta siitä on paha syyttää kenkiä, ne ovat hyvät kengät. :)

Koriskengät jalkaan ja menoksi - mutta eiliset treenit eivät suinkaan olleet mitään koripalloon liittyvää. Me nimittäin osallistutaan tämän syksyn ajan mieheni kanssa lavatanssikurssille! Mikäs sen parempaa, vietetään laatuaikaa yhdessä, toistemme lähellä, ja nauretaan sille, miten ei pysytty rytmissä ja tallottiin toistemme varpaat?

No niin me ehkä kuviteltiin, mutta homma ei tosiaan ihan sitä rataa oikeasti kulkenut. Miehiä oli tietenkin paljon vähemmän kuin naisia, joten parit vaihtui koko sen kaksituntisen ajan. Kyllä minä joitain kertoja pääsin omankin mieheni vietäväksi, mutta lähinnä aika meni "vaihtopenkillä" tai muiden kanssa tanssiessa.

Hiki tuli siis vain miehille, jotka tanssivat lähes koko kaksituntisen. Minulla ei ollut edes kuuma, Siis urheilullisessa mielessä ei päästy ihan sinne ykköslajien tuntumaan, enkä päässyt myöskään olemaan oman miehen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut.

Mutta oli se silti aika hauskaa! Opin jo nyt ihan uusia juttuja, koska ei minulla ollut mitään hajua, mikä on fox tai fusku, ja nyt osaan molempien perusaskeleet. Eli varokaapa vaan, minä olen tämän syksyn jälkeen valmis valloittamaan tanssilavat! ;)

Aloinpa sitten pohtia, mitä kaikkea muuta sitä on tullut vuosien varrella kokeiltua. Ja jospa tähän pitkään listaan saataisiin vielä tanssin lisäksi jotain muutakin? Olen erittäin avoin uusille lajiehdotuksille!

Juoksu. Harrastin lapsena jonkin aikaa yleisurheilua. Sitä ei välttämättä enää uskoisi :D

Boulderointia (ja myös kiipeilyä). Tätä lajia on tullut harrastettua aina silloin tällöin kavereiden kanssa, yhteensä ehkä kymmenen kertaa. Rankkaa puuhaa käsille.

Ampumauhreilua. En ollut tippaakaan kiinnostunut ampumisesta ennen inttiä - enkä ehkä sen jälkeenkään. Mutta rasitusammunnat kyllä herättävät sielun!

Jalkapalloa. Fudista tuli pelattua muutaman vuoden ala-asteella, kunnes vaihdoin koripalloon.

Jännitystä elämään. Miksi tätä edes kutsutaan? Tulipa tätäkin kokeiltua muutama vuosi sitten. Ei ollut tarpeeksi jännää :D

Koripalloa. Nuoruusajan elämä ja intohimo.

Melonta. Kyllähän sitä etelän lämmössä kelpaa sohia.

Nyrkkeily. Vuoden verran tuli harrastettua vapaaottelua, pystyottelu oli heikompi osa-alueeni.

Pyöräily :D Lähinnä treenimatkapyöräilyä.

Salitreeniä. Tuli ohjelmaan, kun aloin haaveilla pelastusopistosta.

Benji-hyppy. Ei toki urheilusuoritus, mutta aika jännittävä kuitenkin (syke nousi...)!

Sukellus. Open water -kurssi suoritettuna!

Surffausta. Tämä on hauskaa ja vauhdikasta puuhaa.

Tankotanssia. Muutamia kertoja kokeilleena voin kertoa, että tästä lajista ei mustelmitta selviä.

Vaellusta. Aiemmin sanoin, että en ymmärrä vaelluksen ideaa. Minä mielummin olen paikallaan tai juoksen, en tykkää kävellä. Mutta mieli muuttui, luonto on henkeäsalpaava.

En löytänyt ihan kaikesta kuvia, mutta tässä pieni lista! Mites te, oletteko kokeilleet monia minun kokeilemistani lajeista? Entä olisiko teillä mielessä jotain, mitä minun kannattaisi kokeilla seuraavaksi? Jos ideoita tulee ja niiden toteuttaminen on edes jossain määrin mahdollista, lupaan tehdä tänne päivityksen siitä, kuinka kyseinen aktiviteetti on minulta onnistunut! :)

Lohtusyöminen ja muut lohduttautumistavat

Ensin lupaamani informaatio, eli miten eilinen testi-cooper sujui! No sujuihan se paremmin kuin viimeksi, eli paransin edellisviikkoista aikaani 80 metrillä. Tämän hetkinen tulokseni on siit 2530 metriä.

Mielestäni 80 metrin parannus on varsin hyvä. Olinhan jo viime kerralla aivan kuollut, ja kuten silloin kerroin, keskisykkeeni oli 187. Nyt kuitenkin pistin paremmaksi, keskisykkeellä 188. :D

Iso apu oli miehestäni ja hänen ystävistään, jotka toimivat jäniksinä, ajanottajina ja kannustajina. Toivon ja uskon, että tulen saamaan seuraavienkin viikkojen testijuoksuihin apujoukkoja - siitä olen todella kiitollinen.

2530 metriä tarkoittaa sitä, että neljän viikon ja neljän cooperin aikana kehitystä pitää tulla vielä 270 metriä. Jos pystyn puristamaan joka kerralla 80 metriä tuloksesta pois, siinä varsinaisessa cooperissa, eli neljän viikon päästä juostavissa testeissä parannusta edelliseen tulokseen tarvittaisiin enää 30 metriä.

Tuntuu hullulta ajatukselta, että pystyisin saamaan näin ison parannuksen aikaiseksi joka viikko, mutta ei kai se täysin mahdotontakaan ole. Positiivista on se, että jos en onnistu pääsemään testeistä tänä syksynä läpi, puolen vuoden päästä juostuna tulee takuuvarmasti sekä oma ennätykseni että lisäpisteitä testistä.

Tämä oli siis hyvä parannus viime viikkoon ja olen siitä tyytyväinen. Juokseminen tuntui kenties jopa pahemmalta kuin edelliskerralla, mutta toisaltaan luovuttamisfiilistä ei ollut yhtään niin paljon kuin ensimmäisessä cooperissa. Nyt tiesin, että minä oikeasti jaksan juosta maaliin asti. Ei auta kuin tehdä tämän viikon lenkit huolellisesti ja yrittää taas ensi viikolla päästä hieman pidemmälle. :)

Kuvat ovat tämänpäiväiseltä kävelyretkeltä hammaslääkäriltä kotiin.

Ja sitten itse asiaan. Kuka voi sanoa, ettei olisi koskaan yrittänyt lohduttautua ikävien sattumusten jälkeen esimerkiksi ruoalla, alkoholilla tai shoppailulla? Minä ainakin valehtelisin.

Teini-iässä kärsin jonkin asteisesta masennuksesta. Ne ajat ovat mukavasti takana päin, mutta tulivat tänä aamuna mieleen lähtiessäni pois hammaslääkäriltä. Tulen varmasti kertomaan yläasteajoista enemmän jossain välissä, mutta nyt kerron hammaslääkäristä.

Olin siis hammaslääkärillä. Olin istunut siellä odottamassa 45 minuuttia, ihmeissäni siitä, miten minulle varattu aika oli melkein puoli tuntia myöhässä. Vastapäätä minua istui mies, joka oli odottanut jo tunnin, hänen aikansa oli pitänyt olla puoli tuntia minun aikaani aiemmin.

Toki olisimme käyneet kysymässä jostain, onko aikojamme edes tulossa, mutta kyseisessä paikassa ei ole ollenkaan ilmoittautumista, joten sieltä ei myöskään löydy henkilöä, jolta kysyä neuvoa tällaisessa asiassa. Lopulta eräs hammaslääkäri meni tarkistamaan varauksiamme. Kävi ilmi, että molempien ajat ovat vasta huomenna.

Jostain syystä otin tämän tiedon kovin raskaasti. Huomenna on muutenkin tärkeä päivä, kun menen esittämään opinnäytetyöni osan koululla järjestettävään seminaariin. Onneksi se on vasta puolenpäivän jälkeen, joten ehdin käydä aamulla porattavana. Mutta en minä halua mennä naama puudutettuna pitämään seminaariesitystä. En tosin tiedä, onko naamani siinä vaiheessa edes puutunut enää, mutta silti se harmitti. :)

Pieni hermostuneisuus ensimmäisestä hampaidenpaikkauskerrasta yhdistettynä pieneen vastoinkäymiseen ja tidii, Heini tirautti pari miehekästä kyyneltä hammaslääkäriaseman wc-tiloissa. Silloin minulle tuli mieleen yläaste, jolloin jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntui elämää suuremmalta asialta. Kynä tippui maahan - elämä on pilalla.

Aloin miettiä silloisia lohduttautumistapojani. Ruoka oli yksi oleellisimmista osista itseni psyykkaamista, kyseessä oli siis lohtusyöminen. Kävelin koulusta kaupan kautta kotiin ja aloin ahmia. Usein halusin tehdä sen ennen kuin perheeni tulee kotiin, koska häpesin sitä, kuinka paljon söin ja kuinka hallitsematonta se oli. Samalla kuitenkin pidin täysin normaalina syödä ison pussin karkkia ja suklaalevyn kymmenessä minuutissa.

Lohtusyömisessä on se ongelma, että se ei oikeastaan lohduta kuin sen kymmenen minuutin ajan, kun lappaa suuhun tavaraa. Siitäkin ajasta puolet menee fyysisesti huonossa olossa, kun kroppa pyytää pahoinvoinnilla lopettamaan. Mutta minä lopetin vasta sitten, kun syömistä ei ollut enää jäljellä. Sitten olo oli kahta kauheampi, niin fyysisesti kuin henkisesti. Alkoi itsensä sättiminen.

Enää en ahmi, en varmaan edes pystyisi siihen. Enkä taida edes lohduttautua syömällä, paitsi ehkä satunnaisesti.

Kun kävelin hammaslääkäriltä kotiin, suunnittelin kirjoittavani blogitekstin siitä, kuinka en enää koe tarvetta lohduttautua harmittavien asioiden jäljiltä. Tiedän, että paha mieli menee ohi, vaikka en yrittäisikään tukahduttaa tuntemuksiani lohtu-alkuisilla toimenpiteillä. Mutta sitten minä kävelin kirjakaupan ohi, enkä pystynytkään kävelemään eteenpäin. "Jos minä ihan vähän vain katsoisin, mitä uusia kirjoja sieltä löytyy..."

Kävelin sille hyllylle, missä myydään kalentereita. Minä halusin yhden, vuoden 2016 kalenterin. Kohtahan se vuosi jo vaihtuu, ja nyt jo alkaa olla suunnitelmia, jotka pitäisi laittaa sinne ensi vuoden kalenteriin! Kävelin kalenterin kanssa kassalle, kun pysähdyin uudestaan. Nainen junassa - tätä et halua jättää väliin! 

Kirjakaupan täti näki katseeni, joka oli pysähtynyt tuohon kirjaan, ja varmaan näki myös heikon hetkeni. Hän kertoi lukeneensa kirjan yhteen pötköön, se oli niin hyvä ettei sitä voinut laskea käsistään. Minä ostin kirjan ja kalenterin. Aikuisten värityskirjan sentään jätin hyllyyn, vaikka se niin kutsuvasti minua katselikin.

Astelin kaupasta 35 euroa köyhempänä, mutta varsin hyvällä mielellä. Se siitä lohduttautumistapojen unohtamisesta, minähän olin juuri käyttänyt strategianani lohtushoppailua! Tämä oli ehkä kymmenen kertaa kalliimpi lohduttautumismuoto kuin lohtusyöminen, mutta kymmenen minuuttia on kulunut ja minulla on edelleen hyvä mieli. Ehkä tämä on pidemmän päälle myös hieman kestävämpi tapa kohdata vastoinkäymisiä, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että paras vaihtoehto olisi piilottaa lompakko silloin, kun edessä on vastoinkäymisiä. Mennä vaikka urheilemaan (tätäkin strategiaa käytän usein, kuten myös leffojen katselua, tai läheisten kanssa keskustelua).

Jo nyt pidän tämänpäiväistä "vastoinkäymistä" aika naurettavan pienenä. Pidin sitä sellaisena jo siinä vaiheessa, kun astelin terveyskeskuksesta raittiiseen ulkoilmaan. Mutta joskus, joissain mielentiloissa, pienetkin asiat tuntuvat isoilta. Ja toisinaan taas voi puskea vaikka mistä vaikeista tilanteista läpi, jos sellaiseen on tarvetta.

Jos en olisi sattunut kävelemään kirjakaupan ohi, olisin varmasti kirjoittanut tämän blogitekstin ihan hyvillä mielin ilman uutta kirjaakin. Nyt kuitenkin ajattelin uppoutua hetkeksi "Nainen junassa" -kirjan maailmaan... Myöhemmin sitten kirjoitan ensi vuoden kalenteriini tärkeitä tapahtumia, kuten parhaan ystäväni hääpäivän. Kiitos ja näkemiin ;)

2 kuukautta ja 10 000 lukukertaa sitten

Kaksi kuukautta sitten jännitin todella kovasti blogitaipaleen aloittamista. Tietysti blogin aloittaminen jo itsessään on vähän pelottavaa, "lukeeko sitä kukaan", "riittääkö minulla kirjoitettavaa", jne. Mutta erityisen pelottavaksi juuri tämän blogin aloittamisen teki se, että aihealueeni on niin vahvasti sidottuna vaativiin pääsykoetesteihin.

Aloittaessani blogin kirjoittamisen, olin tasan viiden viikon päässä testien ensimmäisestä vaiheesta. Enkä ollut vielä saanut vaadittavia testisuorituksia treeneissä läpi... "Entä jos en pääse testejä läpi?", "entä jos joudun kirjoittamaan julkisesti epäonnistumisestani?", "entä jos kukaan ei jaksa seurata hakutaivaltani enää uutta puolivuotista?". Nämä pelot siis koskivat ainoastaan blogiani, niiden lisäksi stressasin totta kai testeistä myös muulta kantilta.

Testit menivät läpi ja olin sekä ylpeä että todella helpottunut. Pääsin kirjoittamaan onnistumisestani, mikä oli haavenani koko sen viisi viikkoa (ja kauemminkin).

Nyt olen taas muutaman viikon päässä testeistä, tällä kertaa siitä toisesta vaiheesta. Minua jännittää edelleen, tietysti. Minua varmaan jännittäisi, vaikka olisinkin juossut testi-cooperissa 2800 metriä, panokset ovat kuitenkin kovat.

Olen kirjoittanut blogiani siis kaksi kuukautta. Se ei kai ole kovin pitkä aika, mutta on ihanaa nähdä jo nyt, miten paljon on muuttunut. Ihan ykkösasiana tietenkin on muuttunut se, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan aiemmin.

Mutta minä myös todella nautin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle paras tapa jäsennellä ajatuksiani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa varmaan niin kauan, kun olen osannut kirjoittaa, ja erilaisia tarinoita myös. Minusta on ihanaa nähdä, että tämä aihe ja kirjoittamani kirjoitukset ovat keränneet näin paljon lukijoita. Kovaa vauhtia lähestyy 10 000 lukukerran ylittäminen, se vetää mielen aika nöyräksi. Haluankin kiittää teitä kaikkia lukijoita siitä :)

Tänään illalla menen juoksemaan toisen treeni-cooperini. Nyt on paikalle tulossa lisäkseni 5 juoksijaa/kannustajaa. Toivottavasti tämä sosiaalinen paine on omiaan nostamaan cooper-tulostani sadalla metrillä - tai edes melkein.

Ainakin juoksemaan on menossa kilon kevyempi Heini, koska puhtaampi ruokavalio ja maltilliset annoskoot on jo nyt pudottanut painoani sen verran viime viikosta. Tätä vauhtia olen ensi viikolla jo normaalipainoinen, eli alle 74 kiloa ;) Näin pienet erot eivät tietenkään siivitä minua sata metriä parempaan juoksutulokseen, mutta mielialani on korkealla.

Minulla on olo, että voin tämän taipaleen jälkeen sanoa tehneeni kaiken, minkä suinkin näin lyhyessä ajassa kykenin. Silloin ei tarvitse pelätä epäonnistumista, ei henkilökohtaiselta kannalta eikä tämän blogin osalta. Kun on tehnyt parhaansa, sekä valmistautumisvaiheessa että itse koitoksessa, ei epäonnistuessakaan voi olla itselle kovin vihainen. Siksi minun mieleni on rauhallisempi kuin kaksi kuukautta sitten blogin kirjoittamista aloittaessani - mitäpä tässä olisi pelättävää.

Ps. kirjoitan tämän illan cooperista huomenna tänne blogiinkin, mutta jos ette malta odottaa, käykää tykkäämässä Dream of Firen Facebook-sivuista. Käyn kirjaamassa sinne tuloksen kaikille malttamattomille :)

Jännitätkö sinä johonkin itsellesi tärkeään asiaan ryhtyessäsi, miten muut suhtautuvat mahdolliseen epäonnistumiseen? Vaikuttaako epäonnistumisenpelko suoriutumiseesi negatiivisesti vai positiivisesti? Oletko samaa mieltä vanhan tutun lausahduksen kanssa "rohkeutta ei ole se, ettei pelkää, vaan se että pelkää, mutta uskaltaa silti"?

Ihana-kamala Vietnam

Kirjoitin jossain välissä ihana-kamalasta koripallosta. Nyt olkoon Vietnamin vuoro. Muutin aika tarkalleen vuosi sitten syksyksi Vietnamiin, jossa suoritin vajaan kolmen kuukauden mittaisen työharjoittelun opintojani varten. Se oli kauan odotettu reissu, jonka takia jatkoin opintojani silloinkin, kun muuten olisin lopettanut ja suunnannut kaikki voimat pelastusopistoon pääsemiseen.

Odotukseni Vietnamia kohtaan romuttuivat vain muutamaa kuukautta ennen lähtöä. Silloin tapasin sattumalta nykyisen avopuolisoni. Miten monta kertaa olinkaan ajatellut ja sanonut ääneenkin, että on mahtavaa olla nyt sinkku, niin voi tulla ja mennä miten haluaa. Ei ole mitään, mitä kohtaan tuntea koti-ikävää.

Sanotaan, että kumppanin löytää silloin kuin sitä vähiten odottaa. Minun uskoni siihen lausahdukseen oli hieman kulunut vuosien saatossa, kun sitä kumppania ei tuntunut kuuluvan, ei sitten missään tilanteessa. Kyllä kai kaikilla nyt on edes niitä lapsuusajan "seurusteluja"? No ei vain minulla, olin ollut itsekseni 22 vuotta.

Niin sitä sitten nieleskeltiin kyyneliä, kun mies kävi saattamassa Helsinki-Vantaalle ja todettiin toisillemme "nähdään kolmen kuukauden päästä". Tunsin koti-ikävää jo ennen kuin olin päässyt pois Suomesta.

Eräs työkaveri kysyi tässä kesällä, että oliko Vietnam sellainen maa, että haluaisin mennä sinne uudestaan. Vastasin samantien "ei". Se on viimeinen maa, mihin menisin takaisin. Reissun paras anti oli se, että se kasvatti todella paljon sekä minua että meidän parisuhdettamme, ja avasi silmäni näkemään kuinka etuoikeutettu olen Suomen kansalaisena.

Mutta millainen oli minun Vietnamini?

Vietnamissa on syksyisin sadekausi. Joskus se tarkoittaa tulvia, joita paetaan talon katolle, tällä kertaa vain vaatimattomia sääriin asti ulottuvia vesilätäköitä. Toki lämmintäkin oli, lämpötila oli kuumempi kuin Suomessa kesällä, mutta työpaikan pukukoodiin kuului polvet peittävät housut sekä hartiat peittävät paidat. Koska matkalaukku oli täytetty shortseilla ja topeilla, piti lähteä shoppailemaan. Minun kokoiselleni naiselle vaatteita löytyi ainoastaan miestenosastolta, joten olenpa nyt muutamia miestenpaitoja rikkaampi :D

Sotkuisuus. Miksi minä kirjoitan kauniiden maisemien jälkeen sotkuisuudesta? Koska tuosta Elephant Springs -nimisestä nähtävyydestä päällimäisenä mieleen jäi sotkettu luonto. Sitä luontoa ei ollut sotkenut ajattelemattomat turistit, vaan ihan paikalliset ihmiset. Vietnamissa nimittäin oli tapana heittää roskat ja ruoantähteet maahan/lattialle myös ravintoloissa. Roskapussit jätettiin kaduille, joista "roska-autot", eli kärryjä työntävät ihmiset saattoivat kerätä ne jossain vaiheessa. Kaduilla oli joskus rottia ja kerran tuli vastaan jopa pari käärmettä.

Mutta vielä pieni sana Elephant Springsistä. Paikalliset kaatoivat oluensa lähdeveteen ja roskia oli jokapaikassa. Ällötti, miten ihminen voi idioottimaisella käytöksellään (tai tietämättömyydellään) pilata kauniin luonnon.

Ihanat lapset. Vaikka ongelmia olikin välillä joidenkin vietnamilaisten kanssa, osittain kulttuurierojen takia ja osittain kielimuurin takia, lapset taitavat olla yhtä ihania maassa kuin maassa. Nämä pikkuihmiset ovatkin iso syy siihen, että Vietnamista jäi paljon hyvääkin sanottavaa. :)

Vammaisten työkeskus. Hue HopeCenter oli parasta sosiaalityötä, mitä Vietnamissa näin. Siellä oli työskentelemässä sekä Vietnamissa todella huonossa asemassa olevia vammaisia että myös heikoilla olevia etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.

HopeCenterissä kaikki sinne tulleet työntekijät koulutettiin johonkin tehtävään ja sen jälkeen tarjottiin mahdollisuus keskuksessa työskentelyyn. Meidän tehtävämme oli opettaa englantia, mutta myös elämäntaitoja. Keskuksessa työskentelevät ihmiset usein myös asuivat siellä. Joillain oli pieniä ongelmia perushygieniassa, kuten vessan vetämisessä tai vesihanan sulkemisessa käytön jälkeen :) Saimme myös olla mukana esimerkiksi jalkapallotreeneissä, mikä oli mieletön kokemus.

Erilaisuus. Erilaisuus kiinnostaa, selvähän se. Tunsin olevani monellakin tavalla erilainen kuin vietnamilaiset, olemmehan kasvaneet täysin erilaisissa kulttuureissa. Olin myös ulkoisesti erikoisen näköinen. Joskus se johti hauskoihinkin kokemuksiin, kuten hiusmallina toimimiseen eräässä hiusgaalassa. Enpä olisi uskonut käveleväni joku päivä catwalkilla, mutta niinpä vain sekin päivä nähtiin :D

Ihmetystä aieheutti myös suuri kokoni. Voin kertoa, että koon 41 korkokenkiä tuohon hiusgaalaan oli ERITTÄIN haastavaa löytää! Kuten mitä tahansa muuta vaatetta. Salilla minua kutsuttiin Kingkongiksi, ja kuulemma lähelleni ei uskallettu tulla, koska pelättiin että rikon heidän luunsa. Ystävääni pyydettiin salilla pari kertaa treffeille - silloin kun minä olin kipeänä hotellilla, enkä treenikaverina :D Ihmiset myös ottivat videota ja kuvia, kun treenasin salilla.

Etniset vähemmistöt asuvat usein vuorilla, ja heitä kutsutaankin usein "vuori-ihmisiksi". Vähemmistöihin kuuluvien ihmisten asemaa vaikeuttaa se, että heidän koulutuksensa on varsin puutteellista. Muistaakseni vain pari prosenttia jatkaa lukioon, eivätkä monet käy peruskouluakaan loppuun.

Yksi ongelma "vuori-ihmisillä" oli myös se, että heidän rahankäyttönsä oli vähän onnetonta. Ihmiset asuivat melkoisissa kopperoissa joissa ei ollut yhtään huonekalua, ja elivät köyhää elämää, mutta talossa saattoi siitä huolimatta olla televisio tai jopa karaokelaite. No, pääsinpä laulamaan karaokea vietnamiksi...!

Yksi rankimmista asioista Vietnamin reissussa oli näiden lasten kanssa hengailu vammaisten lasten lastenkodissa. Ei siksi, että lapsissa olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi että heidän saamansa hoito oli omaan silmääni todella puutteellista. Mielestäni vammaisen lapsen (ei toki terveenkään) rankaiseminen lyömällä ei ole oikea keino. Eikä vauvan läpsiminen ja ravistelu, jos hän ei jaksa enää syödä. Vietnamissa sanonta on, että "jos lasta ei lyö, sitä ei rakasta"

Rankinta oli kuitenkin nähdä, miten nämä lapset ja nuoret makaavat lattialla olevilla patjoilla päivästä toiseen. Kuntouttava työ on todellakin tuntematon käsite tässä työpaikassa, vaikka haluaisinkin ajatella, että he tekevät parhaansa...

Vietnam on jännittävä kulttuuri, jossa sodan värittämä historia ja toive paremmasta huomisesta kohtaavat. Vietnamin talous on viimeisten vuosien aikana noussut huomattavasti ja sitä ei enää lasketa kehitysmaaksi. Toisaltaan esimerkiksi Vietnamin sodassa jenkkien käyttämä Agent Orange-kasvimyrkky vaikuttaa vielä sodanjälkeisissäkin sukupolvissa, ja tuottaa kehityshäiriöisiä lapsia. Vietnamissa on arvioiden mukaan 5-10 miljoonaa vammaista ihmistä. Suomea aavistuksen pienemmässä valtiossa on yhtä paljon vammaisia kuin Suomessa ihmisiä.

Ammatillisessa mielessä Vietnamista ei jäänyt montaa asiaa kotiintuotavaksi. Sosiaalityöntekijöitä on koulutettu vain muutaman vuoden ajan, eikä heidän työnkuvansa ole kovin selkeä. Työpaikkoja on myös vaikea saada, ja useat sosiaalityöntekijät päätyvät töihin ostoskeskukseen tai vastaavaan.

Opin kyllä arvostamaan Suomea ja erityisesti Suomen sosiaalityötä. Paljon on esitetty kritiikkiä sosiaalityötä kohtaan, mutta mielestäni se on Suomessa saatavan koulutuksen (ja upean luonnon) lisäksi parasta tässä maassa. :)

Kun alkuun sanoin, etten menisi enää takaisin Vietnamiin, taisin hieman huijata. Kyllä minä voisin mennä, esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua. Olisi ihana nähdä, kuinka Vietnam olisi (toivottavasti) muuttunut ja kehittynyt vuosien saatossa. Se olisi todella hienoa.

Mutta elämä jatkuu ja vuosi on mennyt todella vauhdilla. Tämän yhden vuoden aikana olen muuttanut uuteen kaupunkiin rakkaan ihmisen luokse, lopettanut koripallon, leikkauttanut polveni, päässyt pelastusopiston ensimmäisestä testistä läpi ja tehnyt paljon muita hurjia asioita. En malta odottaa sitä, että näen mitä kaikkea on tapahtunut ennen ensi vuoden syyskuuta. :)