Aloittaessani blogin kirjoittamisen, olin tasan viiden viikon päässä testien ensimmäisestä vaiheesta. Enkä ollut vielä saanut vaadittavia testisuorituksia treeneissä läpi... "Entä jos en pääse testejä läpi?", "entä jos joudun kirjoittamaan julkisesti epäonnistumisestani?", "entä jos kukaan ei jaksa seurata hakutaivaltani enää uutta puolivuotista?". Nämä pelot siis koskivat ainoastaan blogiani, niiden lisäksi stressasin totta kai testeistä myös muulta kantilta.
Testit menivät läpi ja olin sekä ylpeä että todella helpottunut. Pääsin kirjoittamaan onnistumisestani, mikä oli haavenani koko sen viisi viikkoa (ja kauemminkin).
Nyt olen taas muutaman viikon päässä testeistä, tällä kertaa siitä toisesta vaiheesta. Minua jännittää edelleen, tietysti. Minua varmaan jännittäisi, vaikka olisinkin juossut testi-cooperissa 2800 metriä, panokset ovat kuitenkin kovat.
Olen kirjoittanut blogiani siis kaksi kuukautta. Se ei kai ole kovin pitkä aika, mutta on ihanaa nähdä jo nyt, miten paljon on muuttunut. Ihan ykkösasiana tietenkin on muuttunut se, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan aiemmin.
Mutta minä myös todella nautin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle paras tapa jäsennellä ajatuksiani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa varmaan niin kauan, kun olen osannut kirjoittaa, ja erilaisia tarinoita myös. Minusta on ihanaa nähdä, että tämä aihe ja kirjoittamani kirjoitukset ovat keränneet näin paljon lukijoita. Kovaa vauhtia lähestyy 10 000 lukukerran ylittäminen, se vetää mielen aika nöyräksi. Haluankin kiittää teitä kaikkia lukijoita siitä :)
Tänään illalla menen juoksemaan toisen treeni-cooperini. Nyt on paikalle tulossa lisäkseni 5 juoksijaa/kannustajaa. Toivottavasti tämä sosiaalinen paine on omiaan nostamaan cooper-tulostani sadalla metrillä - tai edes melkein.
Ainakin juoksemaan on menossa kilon kevyempi Heini, koska puhtaampi ruokavalio ja maltilliset annoskoot on jo nyt pudottanut painoani sen verran viime viikosta. Tätä vauhtia olen ensi viikolla jo normaalipainoinen, eli alle 74 kiloa ;) Näin pienet erot eivät tietenkään siivitä minua sata metriä parempaan juoksutulokseen, mutta mielialani on korkealla.
Minulla on olo, että voin tämän taipaleen jälkeen sanoa tehneeni kaiken, minkä suinkin näin lyhyessä ajassa kykenin. Silloin ei tarvitse pelätä epäonnistumista, ei henkilökohtaiselta kannalta eikä tämän blogin osalta. Kun on tehnyt parhaansa, sekä valmistautumisvaiheessa että itse koitoksessa, ei epäonnistuessakaan voi olla itselle kovin vihainen. Siksi minun mieleni on rauhallisempi kuin kaksi kuukautta sitten blogin kirjoittamista aloittaessani - mitäpä tässä olisi pelättävää.
Ps. kirjoitan tämän illan cooperista huomenna tänne blogiinkin, mutta jos ette malta odottaa, käykää tykkäämässä Dream of Firen Facebook-sivuista. Käyn kirjaamassa sinne tuloksen kaikille malttamattomille :)
Jännitätkö sinä johonkin itsellesi tärkeään asiaan ryhtyessäsi, miten muut suhtautuvat mahdolliseen epäonnistumiseen? Vaikuttaako epäonnistumisenpelko suoriutumiseesi negatiivisesti vai positiivisesti? Oletko samaa mieltä vanhan tutun lausahduksen kanssa "rohkeutta ei ole se, ettei pelkää, vaan se että pelkää, mutta uskaltaa silti"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti