Elämäni suurin ylisuoriutuminen?

Tänään tällainen lause pyöri päässäni: "voisiko tämä olla elämäni suurin ylisuoriutuminen?" Ajatus ei ollut ollenkaan niin ahdistava tai edes epätoivoinen kuin miltä se kuulostaa. Huijaisin kuitenkin, jos sanoisin, ettei se aiheuta pieniä väristyksiä vatsanpohjassa.

Kun olin nuorempi, ehkä yläasteikäinen, minusta tuntui että olin aina parhaimmillani treeneissä, peleissä taas alisuoritin. En ole varma, näkisinkö tilannetta nykyään ihan niin mustavalkoisesti, mutta siltä minusta silloin tuntui. Joskus jopa ajattelin, että voi kun voisi vain treenata kovaa, eikä tarvitsisi pelata oikeita otteluita ollenkaan.

Jossain vaiheessa homma kääntyi ympäri, en osaa tarkalleen sanoa, milloin se oli. Yhtäkkiä minulla menikin kaikista parhaiten silloin, kun katsomossa oli mahdollisimman paljon porukkaa. Yhtäkkiä saatoinkin niissä kaikista tärkeimmissä matseissa olla se pelaaja, joka teki yli 20 pistettä, vaikka yleensä en todellakaan niin paljon tehnyt.

Ihmisaivot ovat omituinen kokonaisuus. Edelleen mielestäni suomalaisessa kilpaurheilussa jätetään korvienväli liian vähälle huomiolle ja keskitytään ainoastaan fyysiseen kuntoon ja tekniseen taitoon. Joillain ihmisillä on luontainen taito suorittaa tai jopa ylisuorittaa tärkeissä tilanteissa, mutta varmasti monesta (juniori)urheilijasta saataisiin todellinen potentiaali irti paremmalla mentaalivalmennuksella.

Viisauksia jääkaapin ovesta :) 

Miten minusta siis tuli alisuorittajasta ylisuoriutuja? Minä näen sen kokonaisvaltaisena itsetunnon ja itsetuntemuksen kasvamisena. Jotkut valmentajat tuntuvat olevan kiinnostuneita vain "urheilijasta". Tällöin näkemys ei pidä sisällään sitä moniuloitteista kokonaisuutta, johon kuuluu paitsi henkilön urheilulliset valmiudet ja innostus, myös kaikki muu hänen elämässään tapahtuva. Jos urheilija ei viihdy vartalossaan, kuinka hän voisi itsevarmasti laittaa vartalonsa likoon ja käyttää sitä työvälineenään? Jos urheilijan kotioloissa, kaveripiirissä tai koulussa on ylimääräistä dramatiikkaa, kuinka hän voisi pistää 100 prosenttisesti ajatuksensa käsilläolevaan urheilusuoritteeseen?

Minun ongelmani oli huono itsetunto ja epäonnistumisenpelko. Huonon itsetunnon takia epäonnistumisenpelko kääntyi epäonnistumisen odottamiseksi. Kun jossain vaiheessa itsetuntoni kääntyi plussan puolelle, en enää odottanut epäonnistumista, pidin sitä kyllä edelleen mahdollisuutena, mutten kovin todennäköisenä. Mitä enemmän odottaa onnistumista, sitä enemmän niitä myös matkan varrelle siunaantuu.

Siirrytään takaisin tähän päivään ja tähän pääsykokeen odottamiseen. Voisiko tämä siis olla elämäni suurin ylisuoriutuminen? Juoksussa en ole vielä kertaakaan päässyt vaadittua minimisuoritusta läpi. Uinti tuntuu todella haastavalta. Minulla on yksi juoksutreeni ja kolme uintitreeniä jäljellä. Niiden aikana en varmasti tule edelleenkään minimisuoritteita läpäisemään.

Korisasteikolla tämä "matsi" vaatisi jo yli 35 pisteen tekemistä. Sellaista en ole koskaan urallani tehnyt, mutta en näe täysin mahdottomaksi ajatukseksi sitä, että maanantaina olisi sen vuoro... :)