Epäonnistuminen vs luovuttaminen

Olen ollut nyt kokonaiset kaksi päivää töissä ja edelleen hengissä! Huomenna vielä edessä työpäivä, ennen kuin ajetaan Espooseen hakemaan hoitokoira Niiloa.

Itse asiassa olen aika innoissani töistä. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi ollut töissä, vaikka eihän siitä oikeasti ole kuin kuukausi vierähtänyt. En ole vielä ikinä huonoon työporukkaan törmännyt, mutta tämäkin porukka vaikuttaa tosi hauskalta. Olen itsekseni hihitellyt sitä mukaa, kun olen löytänyt hyviä "kannustuslauseita" pitkin toimistoa. Tästä päivän ensimmäiset ajatukset:

Ja tätä ajoittaista cooperin testistä johtuvaa riittämättömyydentunnetta ajatellen myös tämä on hauska:

Olen nyt päättänyt, että osallistun pääsykokeisiin Kuopioon, parani cooper-tulokseni sitten miten paljon tai vähän tahansa. Toki tässä ehtii vielä ihan muutamaan kertaan muuttaa mielensä, mutta näillä mietteillä mennään tällä hetkellä. Olen jo niin monta kertaa ajatellut, että "minä en pysty", niin lihaskuntotestien kuin tämän juoksemisenkin suhteen. Mutta sitten kuitenkin olen pystynyt, ja mistä sitä tietää, vaikka tämä projekti jatkuisi samanlailla loppuun asti. :)

Sitä paitsi jos miettii kahta huonoa vaihtoehtoa: epäonnistumista ja luovuttamista, niin mielestäni epäonnistuminen on huomattavasti pienempi paha (tässä tilanteessa). Se sentään antaa mahdollisuuden myös onnistumiselle... Koriksessa meidän valmentaja sanoi joskus, että "jos ei heitä, ei voi tehdä koria".

Minulle epäonnistumisenpelko on ollut sekä heikkous että vahvuus. Otan todella raskaasti epäonnistumisen, ja sen takia en varmaan epäonnistukaan kovin usein asioissa, joihin ryhdyn. Yritän tehdä niin hyvin ja treenata niin paljon, että pärjään hyvin asioissa, jotka ovat minulle tärkeitä. Epäonnistumisenpelko voi kuitenkin olla myös lamauttavaa tai rajoittavaa. Pahimmassa tapauksessa ei uskalla tarttua uusiin asioihin tai kokeilla, koska aina on mahdollista että siitä ei tulekaan mitään.

Mutta miksi epäonnistuminen koetaan niin raskaasti? Eihän se kivaa tietenkään koskaan ole. Minulle epäonnistuminen liittyy hyvin olennaisesti julkiseen nöyryytykseen. Minä en halua, että muut näkevät tai tietävät epäonnistumisestani. Olen todella joutunut kasvamaan siinä, että luottaisin muihin ihmisiin tarpeeksi antaakseni heidän nähdä minut heikoimmillani.

Edelleen ehkä koen välillä epäonnistumisen näyttämisen niin, että sillä antaa toiselle ihmiselle mahdollisuuden käyttää sitä minua vastaan. Kun oikeasti epäonnistumisen näyttämisellä voi antaa toiselle mahdollisuuden osoittaa empatiaa ja lohduttaa. Toki on mahdollista, että joku ihminen saa kiksejä siitä, että näkee muiden epäonnistuvan (surullinen ajatus). Minulle läheiset ihmiset ovat niin ihania, että on ihan hullu ajatus, että heidän reagointinsa olisi mitään muuta kuin myötätuntoa. :)

Oletko koskaan miettinyt omaa suhtautumistasi epäonnistumiseen? Jos et ole, suosittelen käyttämään hetken asian pohtimiseen. Oletko sinä se, joka ei uskalla tehdä mitään sellaista, mikä voisi mahdollistaa epäonnistumiselle? Vai oletko sinä se, joka ottaa haasteet avoimin mielin vastaan, vaikka onnistuminen ei olisikaan taattu? Kuinka usein elämässäsi olet kokenut epäonnistumisia? Minkälainen epäonnistuminen tuntuu isolta, mitkä lasket pieniksi? Ovatko sinulle läheiset ihmiset kannustaneet sinua yrittämään, vaikka olosi olisi epävarma? Vai ovatko läheisesi enemmän "mitä minä sanoin..." tyylisiä lannistajia?

"Pää pystyyn, ja kohti uusia pettymyksiä" ;)