Odotukseni Vietnamia kohtaan romuttuivat vain muutamaa kuukautta ennen lähtöä. Silloin tapasin sattumalta nykyisen avopuolisoni. Miten monta kertaa olinkaan ajatellut ja sanonut ääneenkin, että on mahtavaa olla nyt sinkku, niin voi tulla ja mennä miten haluaa. Ei ole mitään, mitä kohtaan tuntea koti-ikävää.
Sanotaan, että kumppanin löytää silloin kuin sitä vähiten odottaa. Minun uskoni siihen lausahdukseen oli hieman kulunut vuosien saatossa, kun sitä kumppania ei tuntunut kuuluvan, ei sitten missään tilanteessa. Kyllä kai kaikilla nyt on edes niitä lapsuusajan "seurusteluja"? No ei vain minulla, olin ollut itsekseni 22 vuotta.
Niin sitä sitten nieleskeltiin kyyneliä, kun mies kävi saattamassa Helsinki-Vantaalle ja todettiin toisillemme "nähdään kolmen kuukauden päästä". Tunsin koti-ikävää jo ennen kuin olin päässyt pois Suomesta.
Eräs työkaveri kysyi tässä kesällä, että oliko Vietnam sellainen maa, että haluaisin mennä sinne uudestaan. Vastasin samantien "ei". Se on viimeinen maa, mihin menisin takaisin. Reissun paras anti oli se, että se kasvatti todella paljon sekä minua että meidän parisuhdettamme, ja avasi silmäni näkemään kuinka etuoikeutettu olen Suomen kansalaisena.
Mutta millainen oli minun Vietnamini?
Vietnamissa on syksyisin sadekausi. Joskus se tarkoittaa tulvia, joita paetaan talon katolle, tällä kertaa vain vaatimattomia sääriin asti ulottuvia vesilätäköitä. Toki lämmintäkin oli, lämpötila oli kuumempi kuin Suomessa kesällä, mutta työpaikan pukukoodiin kuului polvet peittävät housut sekä hartiat peittävät paidat. Koska matkalaukku oli täytetty shortseilla ja topeilla, piti lähteä shoppailemaan. Minun kokoiselleni naiselle vaatteita löytyi ainoastaan miestenosastolta, joten olenpa nyt muutamia miestenpaitoja rikkaampi :D
Sotkuisuus. Miksi minä kirjoitan kauniiden maisemien jälkeen sotkuisuudesta? Koska tuosta Elephant Springs -nimisestä nähtävyydestä päällimäisenä mieleen jäi sotkettu luonto. Sitä luontoa ei ollut sotkenut ajattelemattomat turistit, vaan ihan paikalliset ihmiset. Vietnamissa nimittäin oli tapana heittää roskat ja ruoantähteet maahan/lattialle myös ravintoloissa. Roskapussit jätettiin kaduille, joista "roska-autot", eli kärryjä työntävät ihmiset saattoivat kerätä ne jossain vaiheessa. Kaduilla oli joskus rottia ja kerran tuli vastaan jopa pari käärmettä.
Mutta vielä pieni sana Elephant Springsistä. Paikalliset kaatoivat oluensa lähdeveteen ja roskia oli jokapaikassa. Ällötti, miten ihminen voi idioottimaisella käytöksellään (tai tietämättömyydellään) pilata kauniin luonnon.
Ihanat lapset. Vaikka ongelmia olikin välillä joidenkin vietnamilaisten kanssa, osittain kulttuurierojen takia ja osittain kielimuurin takia, lapset taitavat olla yhtä ihania maassa kuin maassa. Nämä pikkuihmiset ovatkin iso syy siihen, että Vietnamista jäi paljon hyvääkin sanottavaa. :)
Vammaisten työkeskus. Hue HopeCenter oli parasta sosiaalityötä, mitä Vietnamissa näin. Siellä oli työskentelemässä sekä Vietnamissa todella huonossa asemassa olevia vammaisia että myös heikoilla olevia etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.
HopeCenterissä kaikki sinne tulleet työntekijät koulutettiin johonkin tehtävään ja sen jälkeen tarjottiin mahdollisuus keskuksessa työskentelyyn. Meidän tehtävämme oli opettaa englantia, mutta myös elämäntaitoja. Keskuksessa työskentelevät ihmiset usein myös asuivat siellä. Joillain oli pieniä ongelmia perushygieniassa, kuten vessan vetämisessä tai vesihanan sulkemisessa käytön jälkeen :) Saimme myös olla mukana esimerkiksi jalkapallotreeneissä, mikä oli mieletön kokemus.
Erilaisuus. Erilaisuus kiinnostaa, selvähän se. Tunsin olevani monellakin tavalla erilainen kuin vietnamilaiset, olemmehan kasvaneet täysin erilaisissa kulttuureissa. Olin myös ulkoisesti erikoisen näköinen. Joskus se johti hauskoihinkin kokemuksiin, kuten hiusmallina toimimiseen eräässä hiusgaalassa. Enpä olisi uskonut käveleväni joku päivä catwalkilla, mutta niinpä vain sekin päivä nähtiin :D
Ihmetystä aieheutti myös suuri kokoni. Voin kertoa, että koon 41 korkokenkiä tuohon hiusgaalaan oli ERITTÄIN haastavaa löytää! Kuten mitä tahansa muuta vaatetta. Salilla minua kutsuttiin Kingkongiksi, ja kuulemma lähelleni ei uskallettu tulla, koska pelättiin että rikon heidän luunsa. Ystävääni pyydettiin salilla pari kertaa treffeille - silloin kun minä olin kipeänä hotellilla, enkä treenikaverina :D Ihmiset myös ottivat videota ja kuvia, kun treenasin salilla.
Etniset vähemmistöt asuvat usein vuorilla, ja heitä kutsutaankin usein "vuori-ihmisiksi". Vähemmistöihin kuuluvien ihmisten asemaa vaikeuttaa se, että heidän koulutuksensa on varsin puutteellista. Muistaakseni vain pari prosenttia jatkaa lukioon, eivätkä monet käy peruskouluakaan loppuun.
Yksi ongelma "vuori-ihmisillä" oli myös se, että heidän rahankäyttönsä oli vähän onnetonta. Ihmiset asuivat melkoisissa kopperoissa joissa ei ollut yhtään huonekalua, ja elivät köyhää elämää, mutta talossa saattoi siitä huolimatta olla televisio tai jopa karaokelaite. No, pääsinpä laulamaan karaokea vietnamiksi...!
Yksi rankimmista asioista Vietnamin reissussa oli näiden lasten kanssa hengailu vammaisten lasten lastenkodissa. Ei siksi, että lapsissa olisi ollut mitään vikaa, vaan siksi että heidän saamansa hoito oli omaan silmääni todella puutteellista. Mielestäni vammaisen lapsen (ei toki terveenkään) rankaiseminen lyömällä ei ole oikea keino. Eikä vauvan läpsiminen ja ravistelu, jos hän ei jaksa enää syödä. Vietnamissa sanonta on, että "jos lasta ei lyö, sitä ei rakasta"
Rankinta oli kuitenkin nähdä, miten nämä lapset ja nuoret makaavat lattialla olevilla patjoilla päivästä toiseen. Kuntouttava työ on todellakin tuntematon käsite tässä työpaikassa, vaikka haluaisinkin ajatella, että he tekevät parhaansa...
Vietnam on jännittävä kulttuuri, jossa sodan värittämä historia ja toive paremmasta huomisesta kohtaavat. Vietnamin talous on viimeisten vuosien aikana noussut huomattavasti ja sitä ei enää lasketa kehitysmaaksi. Toisaltaan esimerkiksi Vietnamin sodassa jenkkien käyttämä Agent Orange-kasvimyrkky vaikuttaa vielä sodanjälkeisissäkin sukupolvissa, ja tuottaa kehityshäiriöisiä lapsia. Vietnamissa on arvioiden mukaan 5-10 miljoonaa vammaista ihmistä. Suomea aavistuksen pienemmässä valtiossa on yhtä paljon vammaisia kuin Suomessa ihmisiä.
Ammatillisessa mielessä Vietnamista ei jäänyt montaa asiaa kotiintuotavaksi. Sosiaalityöntekijöitä on koulutettu vain muutaman vuoden ajan, eikä heidän työnkuvansa ole kovin selkeä. Työpaikkoja on myös vaikea saada, ja useat sosiaalityöntekijät päätyvät töihin ostoskeskukseen tai vastaavaan.
Opin kyllä arvostamaan Suomea ja erityisesti Suomen sosiaalityötä. Paljon on esitetty kritiikkiä sosiaalityötä kohtaan, mutta mielestäni se on Suomessa saatavan koulutuksen (ja upean luonnon) lisäksi parasta tässä maassa. :)
Kun alkuun sanoin, etten menisi enää takaisin Vietnamiin, taisin hieman huijata. Kyllä minä voisin mennä, esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua. Olisi ihana nähdä, kuinka Vietnam olisi (toivottavasti) muuttunut ja kehittynyt vuosien saatossa. Se olisi todella hienoa.
Mutta elämä jatkuu ja vuosi on mennyt todella vauhdilla. Tämän yhden vuoden aikana olen muuttanut uuteen kaupunkiin rakkaan ihmisen luokse, lopettanut koripallon, leikkauttanut polveni, päässyt pelastusopiston ensimmäisestä testistä läpi ja tehnyt paljon muita hurjia asioita. En malta odottaa sitä, että näen mitä kaikkea on tapahtunut ennen ensi vuoden syyskuuta. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti