Lohtusyöminen ja muut lohduttautumistavat

Ensin lupaamani informaatio, eli miten eilinen testi-cooper sujui! No sujuihan se paremmin kuin viimeksi, eli paransin edellisviikkoista aikaani 80 metrillä. Tämän hetkinen tulokseni on siit 2530 metriä.

Mielestäni 80 metrin parannus on varsin hyvä. Olinhan jo viime kerralla aivan kuollut, ja kuten silloin kerroin, keskisykkeeni oli 187. Nyt kuitenkin pistin paremmaksi, keskisykkeellä 188. :D

Iso apu oli miehestäni ja hänen ystävistään, jotka toimivat jäniksinä, ajanottajina ja kannustajina. Toivon ja uskon, että tulen saamaan seuraavienkin viikkojen testijuoksuihin apujoukkoja - siitä olen todella kiitollinen.

2530 metriä tarkoittaa sitä, että neljän viikon ja neljän cooperin aikana kehitystä pitää tulla vielä 270 metriä. Jos pystyn puristamaan joka kerralla 80 metriä tuloksesta pois, siinä varsinaisessa cooperissa, eli neljän viikon päästä juostavissa testeissä parannusta edelliseen tulokseen tarvittaisiin enää 30 metriä.

Tuntuu hullulta ajatukselta, että pystyisin saamaan näin ison parannuksen aikaiseksi joka viikko, mutta ei kai se täysin mahdotontakaan ole. Positiivista on se, että jos en onnistu pääsemään testeistä tänä syksynä läpi, puolen vuoden päästä juostuna tulee takuuvarmasti sekä oma ennätykseni että lisäpisteitä testistä.

Tämä oli siis hyvä parannus viime viikkoon ja olen siitä tyytyväinen. Juokseminen tuntui kenties jopa pahemmalta kuin edelliskerralla, mutta toisaltaan luovuttamisfiilistä ei ollut yhtään niin paljon kuin ensimmäisessä cooperissa. Nyt tiesin, että minä oikeasti jaksan juosta maaliin asti. Ei auta kuin tehdä tämän viikon lenkit huolellisesti ja yrittää taas ensi viikolla päästä hieman pidemmälle. :)

Kuvat ovat tämänpäiväiseltä kävelyretkeltä hammaslääkäriltä kotiin.

Ja sitten itse asiaan. Kuka voi sanoa, ettei olisi koskaan yrittänyt lohduttautua ikävien sattumusten jälkeen esimerkiksi ruoalla, alkoholilla tai shoppailulla? Minä ainakin valehtelisin.

Teini-iässä kärsin jonkin asteisesta masennuksesta. Ne ajat ovat mukavasti takana päin, mutta tulivat tänä aamuna mieleen lähtiessäni pois hammaslääkäriltä. Tulen varmasti kertomaan yläasteajoista enemmän jossain välissä, mutta nyt kerron hammaslääkäristä.

Olin siis hammaslääkärillä. Olin istunut siellä odottamassa 45 minuuttia, ihmeissäni siitä, miten minulle varattu aika oli melkein puoli tuntia myöhässä. Vastapäätä minua istui mies, joka oli odottanut jo tunnin, hänen aikansa oli pitänyt olla puoli tuntia minun aikaani aiemmin.

Toki olisimme käyneet kysymässä jostain, onko aikojamme edes tulossa, mutta kyseisessä paikassa ei ole ollenkaan ilmoittautumista, joten sieltä ei myöskään löydy henkilöä, jolta kysyä neuvoa tällaisessa asiassa. Lopulta eräs hammaslääkäri meni tarkistamaan varauksiamme. Kävi ilmi, että molempien ajat ovat vasta huomenna.

Jostain syystä otin tämän tiedon kovin raskaasti. Huomenna on muutenkin tärkeä päivä, kun menen esittämään opinnäytetyöni osan koululla järjestettävään seminaariin. Onneksi se on vasta puolenpäivän jälkeen, joten ehdin käydä aamulla porattavana. Mutta en minä halua mennä naama puudutettuna pitämään seminaariesitystä. En tosin tiedä, onko naamani siinä vaiheessa edes puutunut enää, mutta silti se harmitti. :)

Pieni hermostuneisuus ensimmäisestä hampaidenpaikkauskerrasta yhdistettynä pieneen vastoinkäymiseen ja tidii, Heini tirautti pari miehekästä kyyneltä hammaslääkäriaseman wc-tiloissa. Silloin minulle tuli mieleen yläaste, jolloin jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntui elämää suuremmalta asialta. Kynä tippui maahan - elämä on pilalla.

Aloin miettiä silloisia lohduttautumistapojani. Ruoka oli yksi oleellisimmista osista itseni psyykkaamista, kyseessä oli siis lohtusyöminen. Kävelin koulusta kaupan kautta kotiin ja aloin ahmia. Usein halusin tehdä sen ennen kuin perheeni tulee kotiin, koska häpesin sitä, kuinka paljon söin ja kuinka hallitsematonta se oli. Samalla kuitenkin pidin täysin normaalina syödä ison pussin karkkia ja suklaalevyn kymmenessä minuutissa.

Lohtusyömisessä on se ongelma, että se ei oikeastaan lohduta kuin sen kymmenen minuutin ajan, kun lappaa suuhun tavaraa. Siitäkin ajasta puolet menee fyysisesti huonossa olossa, kun kroppa pyytää pahoinvoinnilla lopettamaan. Mutta minä lopetin vasta sitten, kun syömistä ei ollut enää jäljellä. Sitten olo oli kahta kauheampi, niin fyysisesti kuin henkisesti. Alkoi itsensä sättiminen.

Enää en ahmi, en varmaan edes pystyisi siihen. Enkä taida edes lohduttautua syömällä, paitsi ehkä satunnaisesti.

Kun kävelin hammaslääkäriltä kotiin, suunnittelin kirjoittavani blogitekstin siitä, kuinka en enää koe tarvetta lohduttautua harmittavien asioiden jäljiltä. Tiedän, että paha mieli menee ohi, vaikka en yrittäisikään tukahduttaa tuntemuksiani lohtu-alkuisilla toimenpiteillä. Mutta sitten minä kävelin kirjakaupan ohi, enkä pystynytkään kävelemään eteenpäin. "Jos minä ihan vähän vain katsoisin, mitä uusia kirjoja sieltä löytyy..."

Kävelin sille hyllylle, missä myydään kalentereita. Minä halusin yhden, vuoden 2016 kalenterin. Kohtahan se vuosi jo vaihtuu, ja nyt jo alkaa olla suunnitelmia, jotka pitäisi laittaa sinne ensi vuoden kalenteriin! Kävelin kalenterin kanssa kassalle, kun pysähdyin uudestaan. Nainen junassa - tätä et halua jättää väliin! 

Kirjakaupan täti näki katseeni, joka oli pysähtynyt tuohon kirjaan, ja varmaan näki myös heikon hetkeni. Hän kertoi lukeneensa kirjan yhteen pötköön, se oli niin hyvä ettei sitä voinut laskea käsistään. Minä ostin kirjan ja kalenterin. Aikuisten värityskirjan sentään jätin hyllyyn, vaikka se niin kutsuvasti minua katselikin.

Astelin kaupasta 35 euroa köyhempänä, mutta varsin hyvällä mielellä. Se siitä lohduttautumistapojen unohtamisesta, minähän olin juuri käyttänyt strategianani lohtushoppailua! Tämä oli ehkä kymmenen kertaa kalliimpi lohduttautumismuoto kuin lohtusyöminen, mutta kymmenen minuuttia on kulunut ja minulla on edelleen hyvä mieli. Ehkä tämä on pidemmän päälle myös hieman kestävämpi tapa kohdata vastoinkäymisiä, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että paras vaihtoehto olisi piilottaa lompakko silloin, kun edessä on vastoinkäymisiä. Mennä vaikka urheilemaan (tätäkin strategiaa käytän usein, kuten myös leffojen katselua, tai läheisten kanssa keskustelua).

Jo nyt pidän tämänpäiväistä "vastoinkäymistä" aika naurettavan pienenä. Pidin sitä sellaisena jo siinä vaiheessa, kun astelin terveyskeskuksesta raittiiseen ulkoilmaan. Mutta joskus, joissain mielentiloissa, pienetkin asiat tuntuvat isoilta. Ja toisinaan taas voi puskea vaikka mistä vaikeista tilanteista läpi, jos sellaiseen on tarvetta.

Jos en olisi sattunut kävelemään kirjakaupan ohi, olisin varmasti kirjoittanut tämän blogitekstin ihan hyvillä mielin ilman uutta kirjaakin. Nyt kuitenkin ajattelin uppoutua hetkeksi "Nainen junassa" -kirjan maailmaan... Myöhemmin sitten kirjoitan ensi vuoden kalenteriini tärkeitä tapahtumia, kuten parhaan ystäväni hääpäivän. Kiitos ja näkemiin ;)