Yhdestä ajasta toiseen

Muutin Tampereelle huhtikuussa, ja nyt yhtäkkiä huomaan että tämä tuntuu aika kotoisalta paikalta. Toki tasaisin väliajoin ikävöin Espooseen, jossa perheeni ja suuri osa ystävistäni asuu. Asuin Espoossa melkein 20 vuotta, joten totta kai sinne mennessä tuntuu myös kotoisalta, on ihanaa kun voi liikkua paikasta toiseen ilman Navigaattoria.

Muistan edelleen sen hetken, kun viime keväänä näin ensimmäistä kertaa omaa ystävääni Tampereella. Ystäväni Anskun mies tuli pelaamaan Tampereen Pyrintöä vastaan, ja minä menin Anskun seuraksi kannustamaan. Sanoin silloin Anskullekin, että olen aivan fiiliksissä siitä, että minä näen nyt ihan OMAA ystävääni, täällä Tampereella! Aika paljon on muuttunut sen jälkeen ja Anskukin miehensä kanssa ovat ehtineet muuttaa Nokialle, mikä on tosi mahtavaa.

Muutama päivä sitten kävin lenkillä ystäväni kanssa. Eilen yksi toinen kaveri tuli käymään, ja tänään menen entisen inttikaverini kanssa ulkoiluttamaan hänen ihania koiriaan. Jos joskus minusta tuntui yksinäiseltä täällä, niin se aika tuntuu nyt todella kaukaiselta.

Minä valehtelisin, jos sanoisin, ettei Kuopioon muuttaminen mietityttäisi yhtään. Onhan se vähän kummallinen ajatus lähteä eteenpäin juuri, kun kaikki tuntuu olevani niin hyvin täällä. Mieheni on varmaan jo tottunut siihen, että juuri kun hän on nukahtamaisillaan, minulle iskee tarve päästä juttelemaan hänen kanssaan kaikesta päässä pyörivästä. Toissailtana kysyin häneltä, mitä mieltä hän on siitä, että lähden Kuopioon (ihan kuin asiasta ei olisi jo muutamaan kertaan aiemminkin puhuttu...). Hän vastasi, että ei hän ole miettinyt asiasta mitään muuta, kuin että toivottavasti pääsen sinne kouluun. Kysyin, pelottaako häntä, miten meille käy, kun olemme etäsuhteessa (ihan kuin siitä ei olisi jo selvitty aiemminkin...). Hän vastasi ei.

Kun asiaa tarkemmin mietin, ei minuakaan oikeastaan edes jännitä. Outoa, että on näin varma olo jostain. Ja siistiä, miten voi mennä yhdestä aikakaudesta toiseen, mutta silti säilyttää tärkeitä asioita myös vanhasta. Läheisimmät ihmiset kyllä jäävät elämään ja pysyvät yhteyksissä, vaikka se tarkoittaisikin pientä lisävaivannäköä.

Nämä asiat ovat nyt kovasti mielessä myös siksi, että opinnäytetyöni vetelee aivan viimeisiään. Itse asiassa se on jo valmis, ja nyt tuntuu todella hyvältä. Valmistuminen sosionomiksi on myös yhden aikakauden päätös. Aion todellakin juhlia sitä hetkeä, kun saan vihdoin paperit käteeni. Tuntuu hyvältä saada tämä koulu "suljettua", ennen kuin astun täysin uuteen maailmaan. Minulla on monta syytä olla kiitollinen.

Jossain vaiheessa pohdin sitä, tuleeko joskus sellainen aika, kun kaikki vaan on ja pysyy. Ei olisi muutosta eikä "uutta aikaa", johon siirtymistä odottaa. Sen mitä tunnen itseäni, uskon että sellaista ei ihan hetkeen ole tulossa. Minusta on mukavaa kulkea eteenpäin, vaikka se välillä tarkoittaakin sitä, että pitää ottaa pari askelta myös taaksepäin.

Ihanaa mennä eteenpäin, vaikka aina ei täysin tietäisikään mihin on menossa.