Miten treenata inttiä varten? Vinkkejä naisille.

Sain tällä viikolla tällaisen viestin: 

"Luin aiempia kirjoituksiasi ja siellä kerroit käyneesi intin sekä kehotit treenaamaan kovaa ennen inttiä. Olen itse menossa tammikuussa inttiin ja siksi kiinnostaisi, miten treenasit ennen inttiä. Varmasti monet inttitytöt ovat eksyneet blogiisi lukemaan inttikokemuksia ja ehkä joku muukin kaipaisi treeni-informaatiota. =)"

Mielestäni tämä oli tosi hyvä ajatus, ja koska kommentin kirjoittaja on aloittamassa intin jo tammikuussa, ajattelin kirjoittaa tämän tekstin samantien, että siitä ehtisi olla vielä apua! Ja sanotaan nyt heti alkuun, että tämä on nyt erityisesti tarkoitettu inttiin hakeutuville naisille, koska olen katsonut rajat juuri heitä ajatellen. Toki miehet voivat myös ottaa vinkkejä, mutta intissähän testirajat ovat vähän kovemmat miehille. Tätä tekstiä kirjoittaessani selasin myös ystäväni Holiksen ottamia kuvia, ja kaikki käytetyt kuvat on häneltä "varastettu". Kiitos siis viralliselle hovikuvaajallemme :D Kuviin valitsin nimenomaan meiän ihania inttinaisia ja jätin miehet vähän vähemmälle huomiolle!

Tupa 8, eli Upinniemessä aloittaneet naiset saapumiserässä 2/2011.

Lisää tupa kasia. Tässä vaiheessa vielä kaikki yhdessä, mutta peruskauden jälkeen kaikki lähtivät omille teilleen :)

Ensinnäkin on hyvä kertoa, että minä olin harrastanut koripalloa kilpatasolla vuosia ennen inttiin lähtöä. Viimeinen vuosi ennen inttiin lähtöä meni naisten SM-sarjaa, A-tyttöjen SM-sarjaa sekä naisten 1-divaria pelatessa, ja treenejä tai pelejä oli silloin noin 10 viikossa. Lähdin inttiin heinäkuussa 2011, ja lopetin koripallon huhtikuun lopussa, kun koriskausi loppui. Minulle jäi siis aikaa valmistautua inttiä varten pari-kolme kuukautta.

Inttiä varten voi varmasti valmistautua eri tavoilla, ja myös kahdella ihan erilaisella ajatuksella. Intissähän rankimmat urheilusuoritukset ovat usein marsseja, jotka usein suoritetaan kävellen ja joissa on kantamuksia selässä/käsissä ja rakkoja jaloissa. Marsseihin liittyy usein väsymystä valvottujen tuntien ansiosta, joka lisää rasitusta. Joku voi siis valmistautua inttiin kävelemällä pitkiä matkoja reppu/rinkka selässä, ja se on varmasti hyvä tapa valmistautua käytännöntasolla marsseihin.

Taisteluvarustus on oikeastaan kevyin mahdollinen kuorma, missä intissä toimitaan. Sekin jo hankaloittaa juoksua.

Usein kuormaa on kannettavana vähän enemmänkin... :D

Minä en valmistautunut kuitenkaan sillä tavalla. Minä olen aina ollut jonkinasteinen suorittaja, ja minulle oli tärkeää pärjätä nimenomaan intin kuntotesteissä. Armeijaan mentäessä kuntotestit tehdään parin viikon sisällä palvelukseen astumisesta. Kuntotesteihin kuuluu Cooperin-testi, sekä lihaskuntotestit, joissa tehdään punnerruksia, vatsoja, ja vauhditonta pituushyppy. Minun tavoitteeni oli tehdä heti noiden testien avulla selväksi, että minä olen vakavasti otettava sotilaan alku. Tavoite oli saada jokaisesta osa-alueesta tulos, joka olisi arvosteluasteikossa "erinomainen".

Vauhditon pituushyppy oli ainoa osa-alue, jota en sen enempää harjoitellut. Ajattelin koripalloilijana loikkineeni sen verran paljon, että jos sillä ei erinomaista tulosta saa, ei voi mitään. Kuitenkin ajattelisin, että jos ei ole koskaan sen enempää treenannut hyppyjä ja loikkia, niitäkin on hyvä harjoitella. Esimerkiksi lenkille lähtiessä voi ensin lämmitellä loikkaohjelmilla kotipihassa. Minä olen tehnyt paljon esimerkiksi vauhdittomia loikkia hallitulla alastulolla, yhdenjalanhyppyjä, hyppynaruhyppyjä, hiihtohyppyjä, juoksuloikkia, jne.Hyppyjä tehdessä kannattaa keskittyä, ettei polvet anna alastulossa periksi sisäänpäin, vaan pitää koko ajan jalat linjassa. Lisäksi alastulon pitäisi olla hallittu, eli heilunta ja korjausaskeleet minimiin. :) Itse sain testeistä muistaakseni 2,25m, eli viitisen senttiä yli täysien pisteiden.

Valatilaisuudesta. Naiset koristamassa pituusjärjestyksen häntäpäätä :)

Minä ja Holis! (Ja puoli päätä Häikiötä :D)

Istumaannousuissa, eli vatsalihastesteissä tulee tehdä mahdollisimman monta istumaannousua minuutissa. Testi on siis sama, kun mikä tehdään Pelastusopiston lihaskuntotesteissä, ja kokeilinpa sitä tosiaan viimeksi eilen Jämsän Paloasemalla. Intissä maksimitulos on 46 vatsaa minuutissa, eli tällä hetkellä tuo tulos tulee ilman sen kummempaa treeniä. Inttiin valmistautuessa treenasin kuitenkin ankarasti sitä varten. Treenasin "two hundred situps" -ohjelman avulla, joka löytyy netistä (linkki). Ohjelma on kuuden viikon mittainen, ja sen jälkeen tosiaan onnistuin tekemään 200 yhtämittaista istumaannousua. Intissä testeistä ehdin tehdä 52 vatsaa minuutissa.

Sitten on vielä punnerrus, mikä varmaan on monille naisille se haastavin osuus lihaskuntotesteissä. Minä treenasin "one hundred pushups" -ohjelman avulla (linkki), joka menee samaa kaavaa vatsalihasohjelman kanssa. Se kestää myös 6 viikkoa, ja treenimäärä on sama, eli kolme per viikko. Minä tein usein ensin punnerrusohjelman, ja samaan syssyyn vielä vatsalihasohjelmankin, eli treenasin lihaskuntoa kotosalla kolme kertaa viikossa. En tainnut ikinä päästä sataan punnerrukseen asti, mutta eipä se ollut varsinaisesti tavoitteenikaan. Halusin saada 36 punnerrusta minuutissa, mikä oli täydet pisteet. Siihen pääsin nopeasti, ja testeistä sain siis täydet pisteet. Muistaakseni haastavaa minulle oli saada puhtaita punnerruksia. Intissä kaveri piti nyrkkiä rinnan alla, ja siihen piti osua. Isotissiset naiset saavat siis pientä etua. ;) Jos inttiin on vielä pari kuukautta aikaa, eikä saa vielä yhtään miestenpunnerrusta, minä tekisin ensin muutaman viikon treeniohjelmaa naistenpunnerruksilla, ja sen jälkeen aloittaisin alusta miestenpunnerruksia tehden :)

Cooperin testi, vanha tuttuni... Sitä en testannut kertaakaan ennen inttiin lähtöä. Olin joskus lukiossa juossut 2600 ja risat metriä. Sillä saa intissä tulokseksi "hyvä". Himoitsin kuitenkin 2800 metriä, joka on kiitettävän raja. Erinomaisessa pitää jo juosta kolmeentonniin, joka kuulosti aika kaukaiselta unelmalta (kuten nykyäänkin :D). Juoksin lenkkiä noin kolmesti viikossa ennen inttiin menoa. Kokonaisuudessaan siis treenasin noin 3-6 treeniä viikossa, riippuen siitä, teinkö lihaskunnon ja juoksun samana vai eri päivänä. Juoksin kerran viikossa nopean rutistuksen, jossa juoksin 3km lenkin niin nopeasti kuin mahdollista. Sen lisäksi juoksin pari pidempää (5-10km) lenkkiä. Intissä juoksin Cooperissa 2800 metriä, johon olin enemmän kuin tyytyväinen! Kuitenkin jos nyt lähtisin treenaamaan Cooperia varten, juoksisin kyllä Coopereita ennen inttiäkin. Cooperin oppii juoksemaan Cooperia juoksemalla, joten rohkeasti vain kokeilemaan. Tänä syksynä treenasin tekemällä 2 pk-lenkkiä ja yhden intervallitreenin viikossa. Viimeisen kuukauden juoksin 2 pk-lenkkiä ja Cooperin viikossa. :)

Tupa 8 reunion intin vikoina päivinä. Kolme kokelasta ja kaksi alikkia eri aselajeista.

Näin tuli siis itse treenailtua, ja siis todellakin hyvin voimakkaasti juuri kuntotestejä silmällä pitäen. Minulle ei kuitenkaan loputa tullut vaikeuksia selvitä myöskään marsseista tai muista urheilusuorituksista, joten koen valmistautumiseni sopineen ihan hyvin myös käytännöntyötä ajatellen. Tärkeä pointti valmistautumisessa on se, että pitää keskittyä sekä aerobiseen kuntoon että lihaskuntoon. Vaikka olisi miten hyvä juoksija, mutta massaa/lihasta ei ole tarpeeksi, 20 kilon rinkka hyydyttää aika nopeasti. Jos taas on pelkkää voimaa, mutta ei jaksa juosta, lopputulos on ihan yhtä huono. Kannustan siis treenaamaan mahdollisimman monipuolisesti, ja loppu kehittyy sitten kyllä intissä pikkuhiljaa :) Intissä kuitenkin on aika hyvin tajuttu tehdä koulutuksesta koko ajan portaittain kehittyvää. Ensimmäinen marssi taisi olla muutaman kilometrin mittainen, seuraava 7km, jne. Pisin marssi olikin sitten jo yli 80km.

Tsemppiä kaikille viimehetken treeneihin ja nauttikaa intistä! Sen saa loppujen lopuksi kokea vaiin kerran! (Ja suurinta nautintoahan intissä on nimenomaan se kurjuus ja kärsiminen. :D Toivottavasti kaikki pääsevät testaamaan omia rajojaan, silloin sitä huomaa, miten paljoon oikeasti pystyykään!) Toivottavasti kaikki pääsevät myös kokemaan yhtä upeeta ystävyyttä ja joukkuehenkeä, kuin mitä meillä oli. :) 

Olenko savusukelluskunnossa?

Lähdin tänään yhdeksän jälkeen ajelemaan Jämsään. Siellähän sijaitsee jo tutuksi tullut paloasema, jonne minut kutsuttiin tällä kertaa vähän kuntoilemaan! Urheiluvaatteet siis päälle ja menoksi, eikä ollut oikeastaan aavistustakaan, mitä siltä reissulta odottaa!

Perille posautin sopivasti lounasaikaan, joten visiitti alkoi Lidlin salaatilla. Matkaan tarttui vahingossa myös Frozen-leffa, jonka ajattelin katsoa ihan rehellisesti sing-along-versiona heti huomenna... :D

Panu oli suunnitellut pääni menoksi toimintakykytestiä, joka tehdään sammutusasuun pukeutuneena ja paineilmalaitteen kautta hengittämällä. Kyseessä on yleisesti käytössä oleva savusukellusta jäljittelevä testi. Testirataan kuuluu viisi tehtävää, joille jokaiselle on määritetty aika, jonka kyseiseen tehtävään saa käyttää. Seuraava tehtävä alkaa heti, kun edelliseen tehtävään suunniteltu aika on mennyt umpeen. jokaisen tehtävän jälkeen katsotaan testattavan sykkeet, sekä kysytään hänen oma mielipiteensä siitä, kuinka rankalta testi tuntuu. Testin työosuuteen oli varattu 14,5 minuuttia, jonka jälkeen palautteluaikaa oli viisi minuuttia ennen loppusykkeiden ja verenpaineiden mittausta.

Testirata suoritetaan varusteissa, joiden ansiosta pääsin kokeilemaan, miltä tuntuu olla 90 kiloinen :D Syke pelkän pukeutumisen jälkeen oli jo päälle sata! Ensimmäinen tehtävä oli kävellä ensin 100 metriä, jonka jälkeen kävellä vielä toiset sata metriä letkurullien kanssa. Tässä vähän videomateriaalia siitä, miten homma minun osaltani toimi:

Seuraavaksi käveltiin 20 metriä portaita ylös ja alas. Sen jälkeen lyötiin kuorma-auton rengasta kolme metriä eteenpäin lekan avulla. Toiseksi viimeisenä ryömittiin esteen yli ja ali, ja viimeisenä rullailtiin suorana oleva vesiletku samanlaiselle kerälle, mitä ensimmäisessä tehtävässä kannoin kainaloissani.

Testin jälkeen hapotti lähinnä käsiä, ja tietenkin myös hengästytti. Paineet ja sykkeet kuitenkin palautuivat viiden palautusminuutin aikana aika hyvin samaan, missä ne olivat olleet ennen testien alkua. Testien lopputulos oli se, että minä sain kuin sainkin ne läpäistyä vaadittavalla tasolla! Siistiä :)

Toki siitä sitten piti vielä salillekin itsensä repäistä. Päätettiin testata, mikä on päivän kuntoni lihaskuntotestien osalta. Kuten testirata ja myös pyöräergometria-testi, myös lihaskuntotestit testataan palomiehiltä vuosittain. Varaa rupsahtaa ei siis oikeastaan tuossa ammatissa ole.

Kädet oli hapoilla, eikä olo kovin luottavainen, mutta näkipähän taas, missä lihaskuntotestien osalta mennään! Tällä kertaa tavoitteenani oli vuosittaiseen testiin vaadittavat tulokset, jotka ovat hieman pelastusopiston testejä alhaisemmat. Aikaa jäi joissain liikkeissä ylikin, mutta sitten taas osa suorituksista ei aivan riittänyt.

Leuat 4kpl (vuosittaisissa testeissä minimi on viisi leukaa)
Vatsat 48kpl/min (tästä en ole varma, paljonko minimi on, mutta tuo tulos on yli maksimipisteiden)
Penkki 16x45kg (jäi 10s jäljelle, mutta ei mennyt enempää. Vaadittu tulos olisi ollut 18 toistoa)
Kyykky 18x45kg (jäi 15s jäljelle, mutta lopetin, kun tuo vaadittu minimitulos tuli saavutettua)

Reissusta jäi kotiin tuotavaksi väsyneet jalat ja kädet, plus onnellinen mieli. Lisääntyi myös into entisestään treenien suhteen, tästä on mukava lähteä eteenpäin! Kiva huomata, että ei ole ihan kunto kuitenkaan nolliin tippunut, vaikka en ole tehnyt 45 kilolla mitään useampaan kuukauteen ja muutenkin kuntosalitreeniä on tauon jälkeen vasta pari viikkoa takana :) Luo jopa uskoa siihen, että keväällä on hyvät mahdollisuudet olla sekä vaadittavassa cooper-kunnossa, että lihaskunnossa!

Komea kalenteri löytyi yhdestä toimistosta!

Urheiluriippuvuus

Olen tässä jonkin aikaa harmitellut sitä, miten vähän on aikaa tehdä asioita. Tai kyllähän minä ehdin tehdä asioita, mutta kun minulla olisi vielä niin paljon muitakin asioita, joita haluaisin tehdä... Tiedän että vähän alakuloinen fiilikseni johtuu siitä, etten ole ehtinyt urheilla pariin päivään. Tänään onneksi ehdin käydä vielä ennen töitä salilla, ja uskon sen heti parantavan olotilaa ja mielialaa.

Ei minulla tainnut nuorenakaan olla yhtään tämän enempää vapaa-aikaa. Minä en laskenut vapaa-ajaksi treenaamista, koska ne tuntuivat ihan yhtä kiinteiltä ja pakollisilta menoilta kuin koulukin. Minulla oli ehkä yksi vapaa ilta viikossa, ja sen käytin usein kotona leffoja katsellen tai joskus kavereitani tavaten. En kuitenkaan kokenut tarvitsevani yhtään sen useampaa vapaapäivää. Minä tein sitä, mitä halusin. Sain päivittäisen urheilupläjäyksen ja sosiaalisen kohtaamisen samassa paketissa koristreeneissä.

Koska otan tämän kahden päivän urheilemattomuuden nyt niin vakavasti, rupesin aamuni kuluksi miettimään, kuinka tervettä se on. Wikipedia osasi kertoa, että "Liikuntariippuvainen voi ärtyä tai ahdistua joutuessaan jättämään päivittäisen liikuntansa pois". Kuulostaako tutulta? Minä ainakin tunnistan itseni.

Kuinka vaarallista sitten on olla riippuvainen urheilusta? Eikö se ole ihan tervettäkin, urheilu kun on riippuvuudenkohteena varmaan parempi kuin moni muu kohde olisi... Toki tiedän, että liika urheilu altistaa rasitusvammoille ja ylikunnolle. Olen myös nähnyt vierestä, miten inhottavia sairauksia ne ovat, ja olen joskus itsekin päässyt kokeilemaan rasitusvammoja. Koen kuitenkin, että rasitusvammoihin ja ylikuntoon minulla ei tässä elämäntilanteessa ole edes mahdollisuuksia päästä :D Vapaa-aikaa on niin vähän, että treenimäärät jäävät pakostikin noin viiteen treeniin viikossa. Joskus en ehdi sitäkään. Teininä pelasin koripalloa koulun ohessa 8-10 kertaa viikossa.

Urheiluriipppuvuus ei siis minun kohdallani välttämättä aiheuta fyysisiä oireita, mutta pää tuntuu kyllä olevan aika hajalla, jos en saa haluamaani treenimäärää tehtyä. Tieteen Kuvalehti (linkki) osasi kertoa vähän enemmän urheilun huumaavasta vaikutuksesta. Kai ihminen vain on luotu liikkumaan, kun kerran urheilulla on niin voimakkaita vaikutuksia ihmisten mielialaan? :) Kauhukseni ymmärsin myös, että tilannehan voisi olla huonompikin. Ruuhkavuosia odotellessa... :D Nyt lähden kuitenkin nostamaan mielialaani salille!

Huomaatko sinä välittömän vaikutuksen mielialassa, jos olet treenaamatta? Kuinka monta päivää menee ongelmitta? Oletko koskaan kärsinyt rasitusvammoista tai ylikunnosta, ja onko se muuttanut suhtautumistasi urheiluun? :)

14,5 km aamulenkki

Meidän piti mieheni kanssa juosta jo eilen, mutta iski laiskuus, joten me sen sijaan käytiinkin mäkkärissä ja syötiin kotona suklaata... :D

Tänään ei kuitenkaan voinut enää siirtää pakollista, joten käytiin pinkomassa 14,5 km lenkki aikaan 1h 38min. Samaa vauhtia jos oltaisiin juostu puolimaratonin verran, aika olisi ollut 2h 22min, eli kymmenisen minuuttia nopeammin kuin viimeksi! Juoksu meni siinä mielessä hyvin, että puolivälin kääntyminen oli tasan 49 minuutissa, eli menomatkaan meni minuutilleen yhtä kauan kuin paluumatkaan.

Pahalta tuntui kyllä viimeiset viisi kilometriä, ja nimenomaan etureisissä. Selkää ei tällä kertaa hapottanut ollenkaan, eikä myöskään lonkankoukistajia, jotka minulla yleensä vetävät ihan juntturaan. Polvet tuntuivat hyviltä, eikä penikoihin sattunut. Varpaasta tuli verta, mutta siitä ehkä selviän... :D Tästä on hyvä jatkaa tulevaan! Seuraava pitkä lenkki voisi olla kutakuinkin 18 km luokkaa, ja sen jälkeen olisikin puolimaratonin vuoro! :)

Fitkini Challenge

Homman nimi on nyt se, että minä menin ilmoittamaan itseni Fitkini Challengeen. Nimikin kuulostaa niin typerältä, että koen suurta tarvetta puolustaa valintaani jollain tavalla! :D

Kiinnostukseni nettivalmennuksia kohtaan on noussut aika kovasti viime aikoina, koska olen kuullut niistä aika paljon hyvää. Tälläkin hetkellä eräs ystäväpiiristäni on suorittamassa miehille suunnattua nettivalmennusohjelmaa, ja hän on ollut tyytyväinen tulokseen. Olen kuitenkin kuullut myös negatiivisia kommentteja eri nettivalmennuksiin liittyen, ja varmasti henkilökohtainen personal trainer pystyykin paremmin ottamaan huomioon yksilön tarpeet. Kuitenkin koen tällä hetkellä kiinnostusta nimenomaan siihen, kuinka hyvin nettivalmennus pystyy minua palvelemaan...

Tykkään treenata yksin, mutta joukkuelajeista on jäänyt tarve valmentaja-auktoriteettiin, joka kertoisi minulle, mitä ja milloin tehdä. Täytyy tunnustaa, että välillä minua kyllästyttää suunnattomasti treenata ilman sitä omaa joukkuetta tai valmentajaa, jolle olla "vastuussa" hyvästä suorittamisesta. Ja olen myös hivenen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole selkeää aikaa, jolloin minun pitää minäkin päivänä treenata. Joukkueen treeneistä ei niin vain jäädä pois, mutta omat salitreenit saattavat joskus "unohtua".

Fitkini Challengeen törmäsin Facebookissa, kun kaverini oli linkannut sen omalle seinälleen. Totta kai minä menin katsomaan sen, koska kuten sanoin, olen viimeaikoina ollut kiinnostunut nettivalmennuksista. Fitkini Challengen kannessa tietysti komeilee kaunis ja sporttinen nuori nainen, ja vieläpä väsähtänyt kannustuslause: "Make it HAPPEN!" Mutta oli siinä tietenkin sellaisiakin puolia, jotka minua kiinnostivat, en minä muuten olisi sitä ostanut. :)

Tämä Challenge kestää 5 kuukauden ajan (vaikka tuossa yllä olevassa mainoksessa sanotaan siinä olevan neljä kuukauden mittaista pätkää? :O hämmentävää...), ja alkaa joulukuun alussa. Se jättää minulle vielä kuukauden aikaa keskittyä pelkkään juoksenteluun ennen Pelastusopiston pääsykokeita, ja juoksukuntoa siis ylläpidetään ja kehitetään myös ohjelman aikana. Lisäksi pitää katsoa siinä vaiheessa, kun olen saanut ohjelman käteeni, pitääkö sinne lisätä esimerkiksi penkkipunnerrusta ja leukoja, jos ohjelma ei niitä sisällä (tai muuten vain tehdä pieniä muutoksia).

Ohjelma on jaettu kuukauden mittaisiin pätkiin, joiden painopiste on hieman eri asioissa. Ensimmäinen kuukausi on "perusjakso", toinen kuukausi painottuu voimaan, kolmas kestävyyteen, neljäs nopeuteen/maksimisykkeisiin ja viimeinen viides kuukausi sisältää pientä kiristelyä sekä kovaa treeniä.

Fitkini on sinulle jos : 

- Haluat kokonaisvaltaisesti voida hyvin
- Syödä normaalia ruokaa ilman kikkailua
- Haluat voimakkaan vartalon jonka kanssa voit tehdä mitä vain
- Haluat oppia uusia tapoja saada tuloksia
- Haluat kauniin , muodokkaan ja kiinteän vartalon.
- Haluat haastaa itsesi aina vain kovempiin suorituksiin ja rikkoa ennätyksesi uudestaan ja uudestaan. 

Tämä lista taitaa olla sellainen, että melkein kaikki voisivat todeta Fitkinin sopivan juuri minulle... :D Katsotaan, mitä sieltä sitten oikeasti tulee. Itse laitoin tavoitteekseni esimerkiksi voiman lisäämisen ja kunnon kasvamisen. Laitoin tavoitteekseni vain 1-2 kilon painonpudotuksen, joten toivon kalorimäärien sun muiden olevan tarpeeksi korkeita. :)

Lupaan raportoida teille, miten homma lähtee etenemään. Mutta siitä siis lisää joulukuusta eteenpäin...! Tässä on nyt puolitoista kuukautta aikaa vielä muistutella kroppaa siitä, mitä salitreeni olikaan, sekä tietysti jatkaa jo suht hyvin sujuvia juoksutreenejä!

Jos jotain teistä kiinnostaa käydä tutkimassa Fitkini Challengea lisää, sivusto löytyy täältä: Fitkini Challenge. Ja jos joku jopa lähtee tähän haasteeseen messiin, niin tulkaas kertomaan tänne kokemuksianne!!

Opinnäytetyö on nyt VALMIS!

Homman nimi on nyt se, että minä palautin valmiin opinnäytetyöni, ja vieläpä päivän verran etuajassa! Minulla on tällä hetkellä 198 opintopistettä kasassa, ja kunhan opinnäytetyöni on arvosteltu, saan vielä puuttuvat 15 opintopistettä, ja olen valmis sosionomi ja kirkon nuorisotyöntekijä! :)

Olen ihan pikkusissa tärinöissä sen suhteen, että nyt se opinnäytetyö oikeasti lähti käsistäni pois, eikä minulla ole enää mitään mahdollisuuksia päästä sitä korjaamaan. Olo ei ollut kovin luottavainen, kun tein vielä viimehetken korjauksia muutama minuutti ennen valmiin työn lähettämistä. Työkaverit osasivat kuitenkin kertoa, että kohta tärinä vaihtuu mielettömäksi helpotuksen tunteeksi.

Kolmen vuotta ja pari kuukautta sitten aloitin opintoni, enkä silloin osannut vielä ollenkaan arvata, mihin olen nokkani pistänyt. Silloin minulla oli vahva ajatus siitä, että haluan joku päivä työskennellä lastensuojelualalla. Koulutuksen aikana ehdin jo kertaalleen kääntää kelkkani ja sanoa, että lastensuojelu ei todellakaan ole minua varten, mutta täällä sitä ollaan, tälläkin hetkellä lastensuojeluhommissa!

Sinnekö se nyt meni...?

Jihuu, nou moor opiskeluja!

Olen suorittanut opintoni omalla tyylilläni, kutsun opiskelumetodiani "laiskaksi ahertamiseksi". Ulospäin vaivannäköni ei välttämättä aina ihan täysin näy, mutta lopputulos on varsin hyvillä arvosanoilla läpikäyty ammattikorkeatutkinto. :) Mieli on todella korkealla, ja aika uskomaton ajatus, että nyt minulla ei ole enää yhtäkään koulutehtävää tehtävänä...!

On se mukavampi lähteä kohti uutta uraakin nyt, kun vanha tutkinto ei ole enää taustalla kummittelemassa. :)

Päivän hyvä työ :)

Jos joku päivä intoilin siitä, miten mahtavaa on herätä aikaisin ja saada paljon aikaan, niin tänään tuli kyllä todistettua, ettei aamuvirkkuus ole vielä ihan kovin vahvasti minuun tarttunut. Unohdin nimittäin laittaa herätyskellon aamulla soimaan, enkä todellakaan herännyt klo 9, kuten viime aikoina olen (herätyskellon avustuksella) tehnyt.

Osasyy on toki se, että eilen illalla pääsin vasta puolenyön aikaan nukkumaan. Tv:stä tuli Arsenal-Bayern fudismatsi, ja se piti toki vannoutuneena Arsenal-fanina katsoa. Arsenal voitti ennakko-oletusten vastaisesti 2-0, ja olin niin tärinöissäni, ettei uni meinannut millään tulla!

Sain kuitenkin lopulta nukuttua, ja sen verran aamulla heräsin, että käänsin kylkeä mieheni lähtiessä töihin (klo 6?). Jossain vaiheessa heräsin uudestaan ja olin jo kääntämässä kylkeä, kunnes päätin katsoa kännykästä ensin kellonajan. Kappas vaan, kello oli jo 11! Pinkaisin aika vauhdilla ylös sängystä, kun olin niin järkyttynyt heräämisajastani.

Ehdin kuitenkin raahautua vielä salille ennen töiden alkua. Kävin tekemässä aika kokonaisvaltaisen, mutta nopean jalkatreenin. Ihanaa treenata päiväsaikaan, kun kuntosalilla on niin tyhjää. :)

Urheilun merkitys on kyllä viime aikoina vain korostunut elämässäni. Olen palauttamassa ylihuomenna valmiin opinnäytetyöni, joten pientä viimehetken jännitystä on ilmassa. Lisäksi töissä on ollut viimeisen viikon ajan melkoista hulabaloota, joten ajatusten nollaaminen on ensiarvoisen tärkeää vapaa-ajalla. Maanantaina töistä lähtiessäni mietin, saankohan työasioita pois mielestäni ollenkaan tiistain vapaapäivän aikana. Niin vain kävi, että heti salin jälkeen olo oli kuin ei töistä olisi tietoakaan :)

Salimatkalla pääsin tekemään myös päivän hyvän työn, kun yksi mummo kysyi minulta, tiedänkö missä eräs katu sijaitsee. Olin juuri juoksemassa salille, ja vastasin alkuun vain, että en ole kyllä sellaisesta kadusta kuullutkaan, ja olin jatkamassa juoksua. Mummo kuitenkin jatkoi puhettaan ja sanoi, että hän on myöhässä kampaajaltaan, eikä kukaan vastaa hänen soittoihinsa, että hän saisi reittineuvoja. Lenkki loppui siihen, ja kaivoin repustani puhelimen, josta sain katsottua oikean osoitteen. Kävelimme yhtä matkaa kampaamolle, ja mummo oli tietysti onnellinen, kun oli saanut apua, eikä hän edes myöhästynyt lopulta kuin muutaman minuutin. Totesi hän myös, että on aina mollannut älypuhelimia, mutta on niistä näköjään iloakin! Mummo taputti olkapäätäni vielä kiitokseksi, ja pohdin loppumatkan mielessäni, että kyllä pienellä vaivalla voi saada molemmille osapuolille hyvän mielen aikaiseksi. Tuli tästä kohtaamisesta niin hyvä mieli, että rakkauteni vanhuksia kohtaan lisääntyi entisestään. Voi kun sitä ehtisi omiakin isovanhempia nähdä vähän useammin... :)

Pari sanaa ystävyydestä

Tampere on tuonut elämääni aika ison määrän uusia ihmissuhteita. Olen myös jollain tasolla joutunut hyväksymään sen, että kaikki ihmissuhteet eivät ole kestäneet 200 kilometrin päähän muuttoa, vaan ovat jääneet vähintäänkin "jäähylle".

Kävin eilen leffateatterissa katsomassa Everestin. Leffaseurana oli ihan uusi tuttavuus, jonka tapasin reilu viikko sitten, ja olen nähnyt hänet nyt kolmeen kertaan. On aika innostavaa ja jännittävääkin, kun yrittää antaa toiselle hyvän kuvan itsestään. Samalla voi rakentaa ihan uutta palapeliä siitä, kuka tuo toinen vieras ihminen on, ja mitä hänen elämässään on tapahtunut. Molemmilla on ehkä pieni suojamuuri vielä päällä, kuinka paljon voin paljastaa? Ja samalla sitä miettii, mitä uusi tuttavuus minusta ajattelee, tai minkälaisia puolia itsestä pitäisi korostaa.

Parhaat ystäväni olen tuntenut päiväkodista asti. Vaikka en ajattelekaan niin, että ystävän tärkeys olisi sidottu vuosiin, pidän pitkää yhteistä historiaa kyllä todella ihana asiana. Uutuudenviehätys on tietysti kadonnut ja yllätyksiä harvemmin tulee vastaan. Kaikki on tuttua ja turvallista. Ei tarvitse miettiä, minkälaisen kuvan antaa itsestään, koska toisella on kyllä parinkymmenen vuoden aikana muodostunut aika selkeä kokonaiskuva. Ei tarvitse selittää asioita menneisyydestä, koska toinen on ollut siellä mukana. Voi rauhassa kertoa, kuinka ärsyttävä oma perheenjäsen tai poikaystävä on, koska toinen tuntee heidät ja tietää, että puheistani huolimatta rakastan heitä kovasti.

Sanotaan, että ystävyyssuhteet saattavat kärsiä parisuhteen aloittamisen myötä. Kaikki varmasti ovat samaa mieltä siitä, että se on todellakin harmi. Itse ajattelisin, että tilanteen tulisi olla melkein päinvastoin. Minulla ainakin ajatukset ovat myllertäneet niin paljon parisuhteen aloittamisen jälkeen (hattaraa ja murheita), etten varmaan olisi järjissäni ilman parhaita ystäviäni. :D

Vaikka muuten pidänkin listoista ja tilastoista, en välttämättä pidä oleellisena lajitella ystäviä jonkinlaiseen "paremmusjärjestykseen". Mutta ainakin naisilla taitaa olla jonkinlainen tarve sellaiselle lajittelulle? Meillä on kaipuu olla jonkun ihmisen "paras", ja myös ystävyyssuhteisiin kuuluu jonkinlaista mustasukkaisuutta.

Minä asun parinsadan kilometrin päässä parhaasta ystävästäni, mutta se on tainnut vain lähentää meitä. Joka kerta, kun käyn Espoossa, käyn moikkaamassa myös Saaraa. Viimeksi ehdimme nähdä vain puolen tunnin ajan, mutta silti pidin tärkeänä sitä, että ehdin käydä häntä moikkaamassa.

Meillä on ollut välillä vuodenkin tauko näkemisestä (Saaran vaihtovuosi), ja välillä on muutenkin ollut hiljaisempaa. Mutta silti olen aina luottanut siihen, että tämä ystävyys ei katoa. Viime aikoina olen onnistunut ihan liikuttumaan siitä, miten ihana ystävä minulle on löytynyt. Pitää antaa todella paljon credittiä muutaman vuoden ikäiselle Heinille, hän on kyllä onnistunut päiväkodista bongaamaan melkoisia aarteita (Irkku, sinä myös!) ;)

Saaralla on ollut vähän kurjat pari viikkoa, ja siihen vielä lievä nilkkavamma kylkijäiseksi, joten haluan tällä viestillä myös piristää häntä ja kertoa, miten paras hän voi olla. Olet rakas, kaunis, ihana ja isosti tärkeä. <3

Tämä tyttö on kultaa :)

Onko teillä ultimaattista parasta kaveria, vai joukko tärkeitä ystäviä? Ovatko tärkeimmät ystävyyssuhteesi muodostuneet lapsena, vai vasta aikuisiällä? Tuleeko sinun kerrottua ystävillesi, kuinka tärkeitä he ovat? Entä ylläpidettyä ystävyyssuhteita kiireestä/parisuhteesta/lapsista huolimatta?

Tämän viikon treenit

Ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen juttu yrittää muistella koko viikon treenejä! :D Mutta parhaani tein ja suht todenmukaiseen lopputulokseenkin taisin päästä.

Maanantai

5km juoksu (31min)
Salilla selkä/takareidet

Tiistai

Salilla kyykky/etureidet/lähentäjät/loitontajat

Keskiviikko

Salilla rinta/hauis/ojentaja
Kävely 5km

Torstai

Kävely 5km
12-13km juoksu (1,5h)

Perjantai

Uinti 400-500m

Lauantai

Lepo

Sunnuntai

5,2km juoksu (35min)

Yhteensä:
Salilla 2 jalkatreeniä ja 1 yläkroppatreeni (tavoite oli saada 1 yläkroppatreeni lisää)
Juoksua yhteensä noin 23km (tavoite oli 30km juoksua/vko)
Uintia 400-500m
Kävelyä 10km

Ihanaa käydä välillä myös kävelyllä ihastelemassa luontoa :)

Treeniviikko meni ihan mukavasti, joskin se jakaantui vähän turhan vahvasti alkuviikko salipainotteiseksi ja loppuviikko juoksupainotteiseksi. Ensi viikolla yritän sotkea pakkaa vähän paremmin. Harmillisesti en oikein pysty suunnittelemaan itselleni treeniohjelmaa, jonka voisin tehdä joka viikko samalla tavalla. Vuorotyö vaikuttaa kovastikin siihen, miten treenini saan tehtyä. Tänään esimerkiksi olisin halunnut käydä salilla, mutta aamulla ennen töihin lähtöä tuli sen verran kiire, ettei aikaa riittänyt muuhun kuin juoksulenkkiin.

Sain eilen yhdeltä lukijalta viestiä, jossa hän muistutti levon tärkeydestä. Kieltämättä se on välillä haastava muistaa, kun olen aina ennenkin tottunut treenaamaan kovaa viikosta toiseen, ja pitänyt taukoja vain joululomalla/kauden päätyttyä keväällä. Nyt olen kuitenkin päättänyt pitää kevyen viikon puolimaratonin juoksemisen jälkeen. Ja toki muutenkin aion pitää ainakin yhden kokonaan lepoon omistetun päivän joka viikko. :)

Oman domainin hankkiminen

Noniin, tulipas hankittua tälle sivustolle oma domain eli verkkotunnus! Enää ei siis tarvitse kirjoittaa sitä pitkää blogspot.com -nimeä, jossa sivuston nimi vieläpä oli ihan eri kuin tämän blogin nimi. Tästä eteenpäin blogini osoite on yksinkertaisesti dreamoffire.fi :) Vanhan sivun käyttäminenkään ei tosin haittaa, koska sieltä on uudelleenohjaus suoraan sivuilleni.

Siinä se nyt komeilee!

Täytyy sanoa, että domainin hankkiminen ja blogin uudelleenohjaus ei ollut ihan niin helppoa, kun olin kuvitellut, mutta kyllä tässä nyt lopulta onnistuttiin! :D Jos blogiani sattuu lukemaan ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita tietämään, miten tämä mystinen domainin hankkiminen onnistuu, voin kyllä pyynnöstä kirjoittaa erillisen tarkemman postauksen siitä, miten homma toimi. Netistä löytyi pilvin pimein ohjeita, mutta minä ainakin jouduin yhdistelemään eri sivustojen ohjeita, että pääsin hyvään lopputulokseen.

Nyt pitää palata "töiden" pariin, haluan saada jokapäiväisen sudokuni tehtyä ennen kuin nuoret heräävät (ei tämäkään duuni aina rankkaa ole)! Huomenna kokoan tämän viikon treenit paperille, niin voitte ihastella ja kauhistella, miten olen viikkoni käyttänyt. :)

Sudoku päivässä pitää aivot virkeinä!

Elämäni pisin juoksulenkki

Eilen illalla tuli vetäistyä mieheni kanssa juoksulenkki, jonka varsin nopeasti tajusimme olevan molemmille pisin yhtäjaksoinen juoksulenkki ikinä! Parasta oli se, että kyseinen rutistus ei ollut edes mitenkään älyttömän rankka, vaan jopa vitsailimme, että pitäisikö jatkaa juoksua ja vetää samantien puolimaraton alta pois! :D Tosiasiassa kyllä jalat ja selkä olivat aika väsyneitä lenkin jälkeen, mutta väsymys iski isoimmin siinä vaiheessa, kun kotipihassa vaihdoimme juoksun kävelyksi.

Lähistöllämme on hyvät lenkkeilymaastot, mutta ne ovat pääsääntöisesti aika mäkiset. Tälle juoksulenkille valitsimme reitin, jossa ylä- ja alamäkiä on mahdollisimman vähän, jotta siihen ei turhaan menisi energiaa. Aiomme juosta myös tulevan puolimaratonin tätä samaista reittiä, joskin vielä muutaman kilometrin pidemmälle. Juoksimme eilen reilu 6 kilometriä eteenpäin, jonka jälkeen teimme u-käännöksen ja juoksimme takaisin kotiin. Kokonaismatka oli jotain 12 ja 13 kilometrin välillä. Aikaa tähän lenkkiin saimme kulutettua 1,5 tuntia, eli vauhti oli todellakin rauhallinen.

Ensi viikolla olisi tarkoituksena juosta noin 15 kilometrin lenkki, ja taas seuraavalla viikolla pari-kolme kilometriä pidemmälle. Silloin puolimaratonin juokseminen kolmen viikon päästä voisi olla jo ihan mahdollinen. Aikatavoitettahan meillä ei tosiaan ensimmäiselle puolimaratonille ole, mutta tarkoitus olisi kuitenkin pysyä juoksuaskelissa koko matka. Jos pitäisimme samanlaista vauhtia yllä kuin eilisellä lenkillä, loppuaika olisi jotain 2h 30min pintaan. Luin netistä, että se on sellainen aika, jonka jokainen sunnuntaihölkkäilijä saa juostua, ja jos ei siihen aikaan pääse maaliin, voi ihan yhtä hyvin jättää juoksematta. Saa nähdä, meneekö meidän juoksu sitten ihan hukkaan, mutta yritetään nyt kuitenkin! ;)

Energiaa ei ainakaan tältä apinalta puutu :D

Tavoitteena kaksi tervettä jalkaa

Palataan hieman ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen helmikuuhun. Silloin polvestani oli mennyt eturistiside poikki ja kierukka oli 3/4 revennyt. Mieli oli todella maassa. Helmikuun 17. päivä oli leikkauspäivä. Polven hajoamisesta taisi olla vajaa kuukausi, ja kävelin itse Oma sairaalaan. Pois tulin keppien varassa ja todella pahojen kipujen kera. Pysähdyimme kotimatkalla hakemaan Apteekista kipulääkkeet, ja muistan kuinka hikoilin autossa odottaessani, koska kipu sen kuin kasvoi kasvamistaan. Silloin ajattelin, että mitenköhän tästä selvitään.

Sairaalassa.

Leikkauksen jälkeen, hengissä ollaan! :)

Olin vanhempieni hoidossa ensimmäiset päivät, jolloin kylmää piti pitää kerran tunnissa. Toisin sanoen kylmäpussit olivat paikoillaan 20 minuuttia, jonka jälkeen olin 40 minuuttia ilman, ja sama rumba taas uudestaan. Äiti vitsailikin, että tämä käy heille kokopäivätyöstä, kun he joutuivat ravaamaan yläkerran sohvalla makaavan minun ja alakerrassa olevan pakastimen väliä. Aamuisin ensimmäinen ajatus oli "kylmää ja kipulääkkeitä", koska kivut olivat yön jälkeen kovimmillaan.

Vessassakäynnit olivat ainoa syy, jonka takia nousin sohvalta. En todellakaan odottanut niitä käyntejä innolla, joka kerta, kun jalkani osoitti alaspäin, kipu alkoi kohota. Lisäksi onnistuin pariin kertaan pyörtymään vessareissuilla, joten jännitystä oli aina ilmassa, kun kävin vessassa. Ensimmäisen kerran ehdin sanoa, että minulla on heikko olo, jolloin isä tuli luokseni ja sai kopattua minut ennen kuin kaaduin maahan. Olin ollut tajuttomana parikymmentä sekuntia, ennen kuin heräsin isän sylistä lattialta. Minuun iski kova paniikki; ei kai polvi mennyt kaatuessa uudestaan rikki?

Toisen kerran pyörryin housut kintuissa vessanpöntöllä istuessani :D Alkoi huipata, eikä vanhemmat ehtineet avuksi, kun kellahdin vessanpöntöltä lattialle. Taas selvittiin kuitenkin vain säikähdyksellä, koska lopputuloksena oli vain kuhmu otsassa. Nyrkkeilytreeneissäkin joskus sanottiin (vitsillä), että "ota vain lyönnit vastaan päälläsi, niin ei menetetä mitään tärkeää"... :D

Koipivertailua leikkauksen jälkeen

Jalka toipui pikku hiljaa. Lopulta sain jättää kipulääkityksen kokonaan pois, ja kuukauden päästä sain myös luopua kepeistä. Parin kuukauden päästä sain alkaa kyykkäämään (kevyesti, ei syväkyykkyä) ja kolmen kuukauden päästä sain alkaa hölkätä (10-15min kerrallaan, ei alamäkiä).

Olen aina kuntouttanut vammani huolella pois ja olenkin välttynyt aina vammojen uusimisilta. Jos minä olen joskus joutunut käyttämään polvi- tai nilkkatukia, olen päässyt niistä kuitenkin aina muutamassa kuukaudessa kokonaan eroon. Tälläkin kertaa kyllä pyrin hyvään kuntoutukseen. En todellakaan halua, että tämä vamma jää vaivaamaan, haluan vielä saada kaksi ehjää ja toimivaa jalkaa.

Olin hieman yllättynyt siitä, miten hitaasti voima palautui ja jalka tervehtyi. Paranemisprosessissa kyllä huomasi, ettei minulla ole koskaan ollut näin vaikeaa vammaa hoidettavana. Jalka alkoi kuitenkin vahvistua ja olikin jossain välissä jo 60-75prosenttia terveen jalan voimasta. Se oli jo hyvä suoritus sen pullamössön jälkeen, mitä leikattu koipi oli pari kuukautta leikkauksen jälkeen...

Salitreenin unohtaminen ja juoksutreeneihin keskittyminen ei siinä mielessä tehnyt hyvää jalan kuntoutuksen kannalta, että voimatasot leikatussa jalassa heikkenivät. Toisaltaan juoksu sujuu tällä hetkellä täysin ongelmitta, josta olen kyllä tyytyväinen.

Nyt kun salitreeni on taas aloitettu, aion kyllä keskittyä taas ihan uudella innolla myös jalkani parantumiseen. Aion saada taas molemmat jalkani samalle tasolle, ja aion löytää kadonneet etureiteni. Tavoitteena on se, että joidenkin kuukausien jälkeen ei ole enää "leikattu jalka ja terve jalka", vaan kaksi tervettä jalkaa. :) 

Listasin (kyllä, taas näitä listoja...) muutamia tavoitteita lähitulevaisuudelle: 

-saada jalat tasapainoon

-juosta puolimaraton

-nostaa voimatasot normaalille tasolle

Näillä suunnitelmilla kohti tulevaa :) Kirjoittelen viikonloppuna siitä, miten tämän viikon treenit ovat kokonaisuudessaan muodostuneet, ja millä tavalla olen tähdännyt näiden tavoitteiden saavuttamiseen. Mukavaa loppuviikkoa kaikille, minä nautin nyt kahden päivän vapaasta ennen viikonlopun työvuoroja! :)

Rankat duunit vaatii rankat treenit

Olin tänään vähän stressaantunut lähtiessäni töistä. En mitenkään pahasti, mutta sen verran, että pää tuntui olevan tyhjä ja täynnä ajatuksia samaan aikaan. Töissä ei ollut mitenkään poikkeuksellisen rankka päivä, mutta melkoista hulinaa oli ollut varsinkin viimeiset tunnit.

Töiden jälkeen ei vielä hymyilyttänyt

En ole pitänyt työtäni mitenkään erityisen stressaavana tai rankkana. En ole paljon muuta tehnytkään, kuin näitä sosiaalialan hommia, joten minulla ei ole paremmasta tietoa. Aloin kuitenkin eilen pohtia töitäni enemmän, kun työkaverini kertoi karun tarinan vuosien takaa. Hän oli ollut silloin raskaana, ja yksi nuori oli keittiöveitsi kädessä todennut, että voisi lyödä veitsen työkaverini vatsan läpi, että yksi lapsi säästyisi tältä "kamalalta naiselta".

Tällaisia kokemuksia ei tietenkään pitäisi tulla kenellekään. Aloin miettiä lyhyen urani aikana kokemiani tilanteita. Pussi päässään itseään tukahduttavia nuoria, vessasta löytyviä itseään viilteleviä nuoria, syömishäiriöisiä nuoria, aggressiivisesti ja uhkaavasti käyttäytyviä nuoria, kätkettyjä puukkoja, taantuneita nuoria, ja epäkohteliaita, kiroilevia ja ilkeitä henkilökohtaisuuksia laukovia nuoria.

Töiden jälkeen lähdin käymään salilla. Tein jalkatreenin, mutta kokeilin myös leuanvetoa kolmen kuukauden tauon jälkeen. Ei mennyt kovin hyvin, mutta jaksoin minä vielä pari-kolme leukaa riuhtoa. :D

Kotimatkalla tajusin, että olo on oikeasti tosi hyvä. Pohdin sitä, minkä takia keväällä työt tuntuivat jotenkin kuluttavammilta kuin tänä syksynä, ja uskoisin että se johtuu (paitsi unirytmin korjaamisesta, myös) siitä, että tänä syksynä olen jaksanut treenata ja päivärytmiini on kuulunut muutakin kuin töissä käynti ja nukkuminen. Keväälläkin treenasin suunnilleen saman treenimäärän, mutta treenin laatu oli paljon huonompi ja into oli aika kadoksissa. Myös itsensä haastaminen ja tavoitteellisuus puuttui niistä treeneistä - mieli oli sen verran maassa polvileikkauksen jäljiltä. Kai se vain niin on, että rankat duunit vaatii rankat treenit!

Treenien lisäksi toki kaipaa muutakin aktiviteettia. Käytiin tänään mieheni kanssa katsomassa raveja. En ole koskaan aiemmin käynyt raveissa, vaikka olen nuoruudessani käynyt ratsastustunneilla ja edelleen sisälläni asuu pieni hevoshullu. Lähdimme suoraan salin ja suihkun jälkeen kohti ravirataa. Muutaman lähdön jälkeen tuntui jo siltä, ettei ollut töissä tänään ollutkaan :)

Yhteenvetona Heinin tehokolmio, jolla irrottaudun arjesta ja työstresseistä: urheilu, kavereiden ja perheen näkeminen, sekä treffi-illat ja ajanvietto mieheni kanssa. Mikä on sinun tapasi saada ajatukset irti työ- tai opiskelustressistä? Jos jonkun keino on esim kokkaaminen tai siivoaminen, tervetuloa kylään... :D

Aamuvirkuksi muuttuminen?

Lapsena heräsimme aina isän kanssa aiemmin kuin muut. Muistan edelleen, että se aika, jonka sain viettää isän kanssa kahdestaan, oli minulle arvokasta. Me katselimme Avaraa luontoa, tai jotain muuta ohjelmaa, ja tuntui mukavalta, kun oli aikaa, jolloin sai isän täyden huomion. :)

Jotain siinä sitten tapahtui, mutta nuoruudessa en todellakaan ollut enää aamuheräämisissä samalla tasolla kuin aiemmin. Pahimmillaan aamurytmini kääntyi niin, että nukuin aamu neljästä iltapäivä yhteen - säännöllisesti. Normaali unirytmi minulla on ollut suunnilleen sellainen, että herään yhdentoista aikaan aamupäivällä.

Kun muutin mieheni kanssa yhteen viime keväänä, aloin pistää unirytmiäni kuntoon. Tuntui vähän typerältä nukkua puoleenpäivään asti, kun toinen heräsi viikonloppuisinkin viimeistään yhdeksältä. Kyllä minä edelleenkin nukun miestäni pidempään, mutta minäkin herään kuitenkin jo viimeistään kymmeneltä.

Tänä syksynä olin kuukauden ilman töitä. Siitä huolimatta aloin laittaa herätyskelloni soimaan klo 9 tai viimeistään 9.30. Syy siihen oli se, että oli tyhmää, kun en saanut iltaisin unta samaan aikaan mieheni kanssa. Yön viimeiset tunnit eivät ole kuitenkaan mitenkään kovin tehokkaita, katselen lähinnä televisiota tai selailen nettiä. Sen sijaan jos kiskaisin aamulla itseni sängystä ylös, sain aamupäivällä tehtyä koulutehtäviä ja muuta hyödyllistä.

Aloitin uudessa työpaikassa reilu kolme viikkoa sitten. Se oli paluu vuorotyön pariin, jota olin jo oppinut viime keväänä vihaamaan. Aamuvuorot ovat mukavia, koska ne kestävät 7-15, jonka jälkeen on koko ilta aikaa tehdä mitä huvittaa ja käydä urheilemassa. Iltavuorot taas ovat klo 13-21, tai 14-22, joten niiden jälkeen ei ehdi tehdä muuta kuin syödä iltapalan. Mutta aiemmin en ole saanut mitään aikaiseksi myöskään ennen iltavuoroa, vaan se aika on mennyt joko nukkumiseen, tai iltavuoron odottamiseen...

Jotain on muuttunut, koska tänä syksynä olen saanutkin tehtyä vaikka mitä aamuisin ennen töitä! Tänäänkin heräsin jo klo 8.30 ja söin aamupalan töihin lähtevän mieheni kanssa. Sen jälkeen kävin apteekissa, juoksemassa ja salilla, ja nyt olen kirjoittanut blogitekstinkin ennen töihin menoa. Eikä tämä ole edes mikään yksittäinen hairahdus, vaan olen pystynyt säännöllisesti heräämään ihmisten aikoihin ja vieläpä käyttämään aikani muuhunkin kuin tv:n katseluun ja töiden odotteluun.

Uskon, että tämä muutos on suurimmalta osalta asennemuutos. Minä olen halunnut muuttaa pahan tapani riekkua yömyöhään olohuoneen sohvalla, ja aikaistanut nukkumaanmenoa. Olen myös muuttanut unirytmini säännölliseksi, eli nukun joka yö noin 8 tuntia. Aiemmin saatoin nukkua joinain öinä 6 tuntia ja toisina jopa 12 tuntia...

Varsinainen aamuvirkku en ehkä ole vieläkään, koska minä en todellakaan herää pirteänä ja aurinkoisena uuteen päivään. Herään suht väsyneenä ja joka aamu pohdin, kääntääkö vielä kylkeä vai noustako ylös. Vielä en kuitenkaan ole katunut päätöstä nousta ylös. Joskus olen ollut taipuvainen lievään "syysmasennukseen". Minä kyllä pidän kaikista vuodenajoista, mutta olen huomannut pimeiden päivien vaikutuksen elämään, mielialaan ja unentarpeeseen. Nyt minä kuitenkin koen päinvastoin aika isoa "syyspiristymistä"! :D Tunnen oloni energiseksi ja aikaansaavaksi, ja se on mieletön tunne.

Lähdössä salille - aamulla?! :)

Suosittelen kokeilemaan unirytmin muuttamista, jos joku teistä lukijoista kokee samaistuvansa minun vanhaan unirytmiini! Kokeilkaa vaikka muutaman viikon ajan mennä aikaisin nukkumaan ja laittaa herätys noin 8 tunnin päähän, vaikka koulu/työ/muut suunnitelmat alkaisivat vasta vähän myöhemmin. Keksikää aamuun jotain tekemistä, ja nauttikaa siitä tunteesta, kun olette saaneet sen tehtyä (se voi olla ihan pieniä juttuja, esim hyvän aamupalan tekeminen tai kävely raittiissa syysilmassa)! Ainakin minulla ero entiseen on todella selkeä. :)

(Ja te lucky bastards, jotka teette säännöllistä 8-16 työtä, olkaa onnellisia, nauttikaa säännöllisestä unirytmistänne ja menkää aikaisin nukkumaan. :D)

Kasarikemut!

Järjestettiin eilen kotibileet teemalla "back to the 80's". Tämä päivä oli valittu jo pari kuukautta sitten, ja ajatuksena oli myös pitää hauska ilta pääsykokeiden jälkeen. Tavoite saavutettu, koska minulle oli hauskempaa kuin pitkään aikaan. :)

En ole koskaan elänyt 80-luvulla, mutta kasarimusiikki on ollut isossa osassa nuoruuttani. En ole koskaan ollut erityisen innostunut uusista hittibiiseistä, vaan soittolistani ovat sisältäneet biisejä ajalta, jolloin en ole vielä itse ollut edes synytynyt. Olen kuunnellut paljon esimerkiksi Guns n' rosesia, Eaglesia, Dire Straitsia, ja suomalaisista Dingoa. Niinpä 80-luvun musiikin kuuntelu koko illan ajan oli aika täydellinen ajatus minun mielestäni!

En epäillyt hetkeäkään, että kukaan meidän kaveriporukasta ilmaantuisi tylsästi pukeutuneena paikalle, mutta en ollut myöskään odottanut näin upeaa panostusta! Joka kerralla sai olla innoissaan, kun avasi oven, ja paikalle saapui toinen toistaan huvittavamman näköisiä ilmestyksiä :D

Illan ohjelmaan kuului 80-luvun singstar, sekä kasaritietovisa. Tässä vielä kysymykset teillekin, voitte laskea, kuinka monta oikeaa vastausta olisitte itse saaneet! ;)

1. Vuonna 84 Suomi voitti talviolympialaisissa historiamme eniten mitaleja. Kuinka monta? A) 13, B) 16, C) 18, D) 21
2. Kuka Suomen presidentti oli virassa pisimpään 80-luvulla?
3. Michael Jacksonin Thriller ilmestyi vuonna 82 ja on kaikkien aikojen myydyin albumi. Paljonko sitä on myyty? A) 52milj, B) 65milj, C) 78milj, D) 110milj
4. Kuinka monta comebackia 80-luvun hittibändi Dingo on tehnyt?
5. Mainitse yksi 80-luvun top 10 myydyimmistä leffoista.
6. Suomi sai ensimmäisen lätkäarvokisamitalin olympialaisissa -88. Minkä värisen mitalin?
7. Minkä nimistä hahmoa Tom Cruise näyttelee elokuvassa Top Gun?
8. Mitä tarkoittaa lyhenne ET?
9. Mikä on Pienen merenneidon pahiksen (mustekala) nimi?
10. Minä vuonna Berliinin muuri murtui?
11. Mainitse 3 Arskan leffaa 80-luvulta.
12. Minkä niminen dinosaurus-animaatioelokuva ilmestyi 80-luvulla?
13. Minä vuonna Keke Rosberg voitti F1-maailmanmestaruuden? A) 80, B)82, C)85, D)88

VASTAUKSET:
1. A
2. Koivisto
3. B
4. 3
5. Et, Batman, Return of the Jedi, the Empire Strikes Back, Raiders of the lost Ark, Ghostbusters, Beverly Hills Cop, Back to the Future, Indiana Jones (ja jatko-osa),
6. hopea
7. Pete "Maverick" Mitchell
8. Extra-Terrestrial
9. Ursula
10. 89
11. Terminaattori, Predator, Conan Barbarian (ja jatko-osa), Red Sonia, Commando, Raw Deal, Running man, Red heat, Twins
12. Maa aikojen alussa
13. B

Meidän porukassa eniten oikein taisi olla 10/13, saiko kukaan teistä enemmän?!

Unelma-ammatin metsästys

Ajoin tänään Espooseen palauttamaan Niilon omistajalleen. Otin kyytiin kimppakyytiläisen ja juteltiin parin tunnin ajomatkan kanssa vähän kaikenlaisista elämään liittyvistä asioista. Yksi jäi kuitenkin erityisesti mieleen, ja halusin kirjoittaa siitä myös blogiini.

Kyytiläiseni kertoi, että hänen tyttöystävänsä opiskee opettajaksi, ja vaikuttaa olevan aivan hullaantunut alaan. Hän oli puhkunut intoa työharjoittelussa, kun hän oli ollut opettamassa kakkosluokkalaisia. Sanoin ääneenkin, että minusta on ihana nähdä, kun joku on oikeasti innoissaan työstään (tai alasta, jolle on opiskelemassa).

Yläasteella meillä oli historian opettaja, joka tuntui olevan aina todella innoissaan opettamistaan asioista. Hän kertoi tarinoita kuninkaista ja muista historian henkilöistä kuin paraskin tarinankertoja. Hän miekkaili karttakepillä ja oli aina todella läsnä oppitunneilla. Minä en ollut koskaan ollut innostunut historiasta, mutta hänen innokkuutensa oli todella tarttuvaa, ja yhtäkkiä huomasin odottavani historian tunteja hyvillä mielin.

Tämä opettaja on vain yksi esimerkki siitä, miten motivoitunut työntekijä voi työssään levittää hyvää. Toinen mieleen piirtynyt työntekijä on alakoulumme siivooja. Hän sanoi aina olevansa unelmatyössään. Hän oli ollut siivooja vuosikymmenien ajan, ja nautti siitä. Hän koki tekevänsä tärkeää työtä, ja oli iloinen saadessaan tehdä sitä lasten parissa. Aina kun joku puhuu väheksyvästi siivoojista tai siivoojan ammatista, minä mietin tätä ihanaa naista, joka hymyili töitä tehdessään ja koki olevansa juuri siellä, missä pitääkin.

Aina ei välttämättä ole mahdollisuutta päästä sille alalle, jolle haluaisi. Se on tietysti sääli, enkä voi edes kuvitella, miltä se todella tuntuu, jos pitäisi elää kakkosvaihtoelämää koko ikänsä. Minusta yksi parhaista asioista Suomessa on ilmainen koulutus, joka kuitenkin mahdollistaa aika tasapuoliset mahdollisuudet kaikille meistä. Se myös mahdollistaa opiskelun hyvin erinlaisissa lähtökohdissa.

Kesällä tein innostavaa työtä innostavien työkavereiden kanssa Kangasalan seurakunnan nuorisotyössä. Kuitenkin palomiehen ammatti olisi se, missä kokisin todella olevani unelmani ytimessä :)

Toki ilmainen koulutus mahdollistaa myös harhailun - hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi minä en varmastikaan olisi käynyt sosionomikoulutusta loppuun, jos jokainen lukukausi olisi maksanut minulle rahaa. Siinä tapauksessa olisin lopettanut heti, ja alkanut miettiä jotain "parempaa".

Minä olen aina kuvitellut olevani joku päivä samanlainen ammattilainen kuin yläasteeni historian opettaja tai ala-asteen siivooja. Kuvittelin olevani niin innostunut alastani, että intoni ja energiani leviäisi ympärilläni ihmisiin, ja voisin olla osaltani motivoimassa muita. Yhtäkkiä olenkin opiskellut alan, joka on "ihan jees". Yhtäkkiä olen tyytynyt, vaikka aina vannoin, etten niin tule tekemään.

Monet ovat kysyneet minulta, mitä aion tehdä nyt, kun en päässytkään Pelastusopistoon. "Vieläkö aiot hakea uudestaan?" Kysymys on tietenkin ihan oikeutettu. Eivät kaikki jaksa hakea montaa kertaa kouluun, vaan lähtevät sitten mielummin sellaiselle polulle, jolle pääsevät. Pelastusopiston opettaja, joka vastasi pääsykoepäivästä, tuli juttelemaan minulle epäonnistuneen Cooperin jälkeen. Hän kannusti hakemaan keväällä uudestaan ja sanoi, että koulussa on ollut hyviä oppilaita, jotka ovat päässeet vasta viidennellä hakukerralla sisään.

Vaikka kysymys siitä, aionko hakea uudestaan, on täysin oikeutettu, se kuulostaa omaan korvaani todella kaukaiselta. En minä koe, että minulla on edes muita vaihtoehtoja. Olen opiskellut alalle, joka on "ihan jees", ja teen työtä, joka on "ihan jees". Minusta ei tunnu tyhmältä mennä töihin, vaan koen sen pääasiassa oikein mukavana ja motivoivana. Mutta minulla on mahdollisuus päästä alalle, joka on minulle kuin opettajan työ sille kimppakyytiläiseni tyttöystävälle. Minun on mahdollisuutta saada työ, josta olen innostunut ja joka on minulle 100 kertaa enemmän kuin "ihan jees". Minkälainen ihminen jättäisi sellaisen mahdollisuuden käyttämättä?

Mites lukijakuntani, oletteko te alalla, josta innostutte ja jota parempaa ette pysty kuvittelemaan? Onko teille ollut aina selvä, että vähempään ette tyydy? Vai onko työpaikka vain pakollinen paha, jonka lopettaisitte samantien, jos se rahallisesti olisi mahdollista? Onko töihin kiva mennä, vai onko maanantai taas merkki uudesta kamalasta työviikosta? :)

Suunnitelmissa puolimaraton

Kirjoittelin kuukausi sitten juoksuhaaveistani (linkki). Silloin mainitsin, että aion juosta puolimaratonin vielä tämän vuoden puolella. Nyt olemme päättäneet mieheni kanssa juosta sellaisen muutaman viikon päästä (pitää odottaa vielä työvuorolistoja, ennen kun voi päättää tarkan päivän). Sitä ennen olisi tarkoitus juosta joitakin pidempiä lenkkejä, niin ei tule puolimaratonkaan toivottavasti ihan älyttömän suurena järkytyksenä kropalle.

Kumpikaan meistä ei ole aiemmin puolimaratonia juossut, joten otamme tavoitteiden suhteen kevyesti. Kunhan pistetään jalkaa toisen eteen parikymmentä kilometriä, ja kokeillaan, miltä se tuntuu. :)

Googlailin vähän vinkkejä valmistautumiseen ja niiden perusteella päädyin sellaiseen strategiaan, että tulevat viikot juoksen noin 30 kilometriä viikossa. Se tarkoittaa kolmea tai neljää erimittaista lenkkiä viikossa.

Fiilis on todella innostunut! Joku ehkä ihmettelee, miten nämä tavoitteeni sopivat toivomaani "stressittömään urheiluun". Täytyy tunnustaa sekä teille että itselleni, että en minä kai edes osaa urheilla ilman mitään tavoitteita - se kuulostaa todella tylsältä. Sen sijaan on mukavaa vaihtelua, etteivät tavoitteet ole kokoluokaltaan ihan mitään "tämä ratkaisee loppuelämäsi" -tyylisiä tavoitteita, vaan ihan omaa arkea piristäviä pieniä välitavoitteita :)

Edustavana ennen juoksulenkkiä... :D

"Hyvä kunto" on määritelmänä aika hämärä. Olen aina ajatellut olevani "hyvässä kunnossa" vain silloin, kun olen elämäni parhaassa kunnossa. Miten mikään muu voi sen jälkeen enää tuntua hyvältä? No, nyt minusta kuitenkin tuntuu hyvältä. Hölkyttelin tänään salille, ja pohdin sitä, miltä OIKEASTI tuntuu olla hyvässä kunnossa! Tiedän kyllä, miltä vartaloni näyttää silloin, kun olen hyvässä kunnossa, mutta miltä siinä tuntuu olla? En oikein päässyt vieläkään mihinkään lopputulokseen, kertokaa te, jos keksitte jonkun hyvän tavan kuvata sitä olotilaa! :D

Tein salilla jalkatreenin, joka koostui vain parista liikkeestä: kyykystä ja prässistä. En voi edes kuvailla kuinka hajalla olin (ja olen)! Ja kai minä jopa kehtaan teille kertoa, että kyykkäsin vain 50 kilolla... :) Treenin jälkeen hölkkäsin takaisin kotiin. Vauhti ei siinä vaiheessa päätä huimannut, ja ohi olisivat varmasti menneet sauvakävelevät mummelitkin, jos heitä olisi sattunut samalle reitille. Mutta minä hölkkäsin kotiin ja hymyilin ja mietin, että kyllä minä olen hyvässä kunnossa. En ole lähelläkään parasta kuntoani, mutta olen silti tyytyväinen. Olen ilahtunut omasta kunnostani, vaikka olen joskus tuntenut parempikuntoisenkin Heinin. En tosiaan tiedä, mitä tämä nyt kertoo mistään, tai onko tämä edes oleellista. Mutta halusin kuitenkin kirjoittaa tämän ylös, koska se tuntui minulle tärkeältä. :D En ehkä osaa kuvailla, miltä hyvä kunto fyysisesti tuntuu, mutta tämänhetkinen olotilani tuntuu keskeneräisyydestä huolimatta oikein mukavalta!

Pelastusopisto vs Pelastuskoulu

Palomieheksi voi opiskella Suomessa kahdessa eri kaupungissa: Helsingissä ja Kuopiossa. Ihan sama ei kuitenkaan ole, kumpaan kyseisistä kohteista hakee, koska Helsingistä valmistuu palomieheksi nimenomaan Helsinkiin, kun taas Kuopiosta voi suunnata mihin vain muualle Suomeen. Myös muita eroavaisuuksia on, ja tässä aikani kuluksi listasin niitä ylös. Toki jos joku on oikeasti käynyt jomman kumman kouluista ja tietää asiasta enemmän, voitte korjata mahdollisia vääriä luuloja! ;)

Siinä missä Kuopion Pelastusopisto kestää 1,5 vuotta, Helsingin Pelastuskoulu kestää kaksi vuotta. Kuopiossa koulutukseen pääsee 60 henkilöä joka kevät ja talvi, kun taas Helsingissä pelastajakurssi järjestetään vain tarvittaessa (max kerran vuodessa, ei ihan joka vuosi). Helsingin pelastajakurssille valitaan noin 15 henkilöä, jotka koulutetaan suoraan Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen tarpeeseen, ei vapaille työmarkkinoille. Tämä tarkoittaa sitä, että Helsingin Pelastuskoulun käyneillä ei ole valmistumisen jälkeen pelkoa työttömyydestä, vaan heille tarjotaan työ jollekin Helsingin paloasemista. Koulutus kuitenkin myös velvoittaa valmistunutta palomiestä työskentelemään Helsingin kaupungin pelastuslaitoksella vähintään parin vuoden ajan.

Kuopion Pelastusopiston pelastajakurssiin ei sisälly työharjoitteluita (paitsi viikon/parin ambulanssiharjoittelu), kun taas Helsingissä tehdään kesät palkallisina työharjoitteluina Helsingin paloasemille. Helsingissä koulutukseen sisältyy puolen vuoden ensihoidon opinnot Metropolia ammattikorkeakoulussa, joka selittää koulutuksen puoli vuotta pidempää kestoa.

Itse olen pitänyt Kuopion Pelastusopistoa itselleni parhaana vaihtoehtona monestakin eri syystä. Ensinnäkin minä pidin ajatuksena siitä, että viikot asuttaisiin Kuopiossa asuntolassa. Kai se jollain tavalla muistuttaa armeija-ajoista, ja siellä ainakin yhteishenki oli aivan mieletön. Lisäksi olin aidosti kiinnostunut muuttamaan hetkeksi takaisin Kuopioon, jossa olen asunut parivuotiaaksi asti.

Alkaessani seurustella mieheni kanssa, pidin aika itsestäänselvänä sitä, että kävisin kouluni juuri Kuopiossa. Mieheni on asunut koko ikänsä Tampereella, ja Helsinki on varmaan yksi viimeisistä kaupungeista, johon hän haluaisi muuttaa. Muutaman vuoden etäsuhde kuulostaa taas aika karulta, eikä siihen varmasti haluaisi ryhtyä kumpikaan meistä.

Ollako palomies Helsingissä vai jossain muualla?

Maanantain epäonnistuneen Cooperin jälkeen aloin miettiä asiaa vähän uusiksi. Ajelin Kuopiosta takaisin kotiin ja siinä oli ehkä vähän turhankin paljon aikaa miettiä asioita laidasta laitaan. Ajatukset muuttuivat jopa niin paljon, että tällä hetkellä päällimmäiain ajatukseni olisi käydä molempien koulujen pääsykokeissa keväällä.

Helsingissä on muutamia hyviä puolia Kuopioon nähden. Isoin etu on toki varma työllistymistilanne. Toinen etu on se, että voisin muuttaa vielä ainakin muutamaksi vuodeksi lähelle perhettäni ja kavereitani, eikä meidän tarvitsisi olla parhaimmassa tapauksessa päivääkään etäsuhteessa (jos/kun mieskin muuttaisi kanssani etelään). Ja Helsingissä ei asuta asuntoloissa, joten myös lemmikin hommaaminen jo opiskeluaikana voisi olla mahdollista (kyllä, tämä nyt tuntuu kamalan tärkeältä asialta :D).

Huonoin puoli Helsingin Pelastuskoulussa on varmaan se, että minun pitäisi suorittaa uudestaan lihaskuntotestit. Kuopioonhan testitulokseni ovat vielä kevään haussa voimassa, eli fyysisistä testeistä minun pitää käydä juoksemassa enää Cooper ja uimassa uintitestit.

Helsingin Pelastuskoulun hakupäivämäärät olivat vuonna 2016 tammikuusta helmikuuhun. Onhan tässä onneksi vielä useampi kuukausi aikaa katsoa, miten se lihaskunto lähtee taas kohoamaan, ja tuntuuko siltä, että sekä juoksu että lihaskunto-osuus menisivät läpi ilman sen suurempia stressejä. Kuopioon tulen hakemaan ilman muuta, mutta siellä pääsykokeet ovat vasta toukokuussa. Siinä vaiheessa minulla voisi olla jo mahdollinen opiskelupaikka hommattuna Helsingin Pelastuskouluun... Viime keväänä tulokset koulutukseen valituista henkilöistä oli tullut toukokuun alussa. :)

Salitreenit aloitettu

Käytiin eilen illalla laittamassa mökkiä talvikuntoon. Juttelimme mieheni kanssa kuluneesta päivästä ja tulevasta vuodesta - tuntuu siltä, että suunnitelmat ovat taas ihan auki. "Salaa" olin kuitenkin suunnitellut tulevaisuuteni sen varaan, että olen tammikuusta eteenpäin Kuopiossa. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, sehän on selvä varmasti meille kaikille. Minä olen aina ajatellut, että loppujen lopuksi elämä menee paremmin kuin suunnitelmat. Uskon edelleen niin.

Niilo oli mökillä niin innoissaan, että hyvä ettei järveen lentänyt.

Luonnossa oli kaunista ja rauhallista. Oli ihanaa tuulettaa vähän ajatuksia, enkä ollut ainoa, joka ajatteli niin. Niilo juoksi innoissaan tonttia ympäri, ja hyvä ettei innostuksissaan hypännyt järveenkin... :)

Mökkireissun jälkeen kävin hakemassa itselleni taas avaimen kuntosalille. Pari kuukautta vierähti vauhdilla, enkä ollut käynyt lihaskuntotestien jälkeen kertaakaan salilla. Nyt tuntuu hyvältä ottaa salitreenit mukaan treeniohjelmaan.

Kaivoin esiin vanhan treeniohjelmani, ja päätin treenata sen mukaan seuraavat kaksi ja puoli kuukautta. Treeniohjelma on viisijakoinen, jossa pääliikkeinä voimanostoliikkeet (penkki 2x/vko, kyykky 2x/vko ja mave 1x/vko). Ohjelma siis tukee hyvin myös pelastusopiston lihaskuntotesteissä vaadittavia osa-alueita, jonka takia pidän siitä.

Tein kyseisen treeniohjelman viime syksynä Vietnamissa. Silloin kyykkyennätykseni parani 20 kiloa (60kg->80kg) ja penkkiennätykseni 8 kiloa (68kg->76kg). Salitreenien lisäksi juoksin kolme kertaa viikossa, ja aion tehdä saman myös tällä kertaa. Uskon olevani samanlaisessa fyysisessä kunnossa nyt, kun vuosi sitten treenejä aloitellessani, joten ohjelma sopii varmaan varsin hyvin minulle. Silloinkin minulla oli jalkaongelmien takia kyykkääminen vähän kärsinyt, ja penkkitulokseni oli alkuun kyykkytulosta parempi :D

En aio ottaa stressiä siitä, että ehtisin joka viikko tasan viisi kertaa salille. Stressittömyys on treenieni ykkösjuttu tulevien kuukausien ajan. Tänäänkin oli ihanan rentouttavaa urheilla, kun ei ollut mitään takaraivossa nakertavaa päivämäärää, jolloin pitää olla tietyssä kunnossa. Kävin muutaman kilometrin aamulenkillä, ja sen jälkeen tekemässä ensimmäisen kuntosalitreenini. Nyt vähän käsiä hapottaa...

Olo on siis hyvä ja rentoutunut, ja uskon sen näkyvän nopeasti myös tuloksissa. Odottakaapa vaan, millaisessa kunnossa tämä nainen hyppää vuoteen 2016!! ;)

Loppusyksyn key word on stressittömyys :)

Pääsykokeiden jälkeisiä fiiliksiä

Noniin, eli tämän syksyinen rupeama on nyt takana. Olin varautunut viime yönä pyörimään sängyssä jännityksissäni, mutta eikä mitä! Menin tasan kymmeneltä nukkumaan ja heräsin herätyskelloon puoli seitsemältä.

Kun istuimme Pelastusopiston luokkatiloissa ja odottelimme testien alkua, jännitys oli kuitenkin aivan valtava. Samanlaista adrenaliinivyöryä en ole kokenut aiemmin elämässäni, en edes lihaskuntotesteissä.

Muutaman kerran piti vessassakin käydä... Jännittääää!

Juoksukentälle mentiin bussikuljetuksella. Bussissa oli aika hiljainen tunnelma, en ollut ainoa, jota jännitti juoksun onnistuminen. Meille kuulutettiin jokaisen juoksunumero, sekä tieto siitä, kuuluuko ensimmäiseen vai toiseen juoksuryhmään. Minä olin numero 15 ja kuuluin ensimmäiseen juoksuryhmään. Olin siitä tyytyväinen, koska halusin homman olevan mahdollisimman nopeasti pulkassa.

Meillä oli 10 minuuttia aikaa lämmitellä. Juoksentelin muutaman kerran kenttää ympäri ja olo oli ihan hyvä. Ilma oli kylmä, vain 3 astetta "lämmintä". Sitten ryhmä 1 huudettiin lähtöviivalle, ja se oli menoa.

Olin hieman järkyttynyt siitä, miten nopeasti jäin porukan hännille. Vaikka juoksin ensimmäisen kierroksen 2950 metrin vauhtia, olin jo 50 metriä muista jäljessä. Vain yksi juoksija oli takanani.

Seuraavalle kierrokselle hidastin entisestään, ja olin 800 metrin kohdalla 2800 metrin vauhdissa. Siinä vaiheessa olo oli vielä ihan hyvä, mutta muut olivat jo varmaan 100 metrin päässä.

Kolmas kierros ei tuntunut vielä pahalta, mutta olin pari sekuntia jäljessä tavoitevauhdista. Olin jäljessä myös muissa kierroksissa, enkä pystynyt kiristämään tahtia. Toisiksi viimeisellä kierroksella juoksin yhden miehen ohi, joka oli hyytynyt kävelemään. Kun lähdin viimeisen 400 metrin metsästykseen, aikaa oli jäljellä minuutti ja kymmenen sekuntia. Minun 400 metrin juoksuennätykseni on tasan  minuutti ja kymmenen sekuntia, mutta nyt olin aivan poikki.

Ajanottaja huikkasi, että nyt pitäisi alkaa juosta. No niinpä... Kiristin tahtia niin paljon kuin pystyi, mutta ei se tällä kertaa riittänyt. Juoksin 2700 metrin viivalle, ja ajanottaja vihelsi pilliin. Se oli siinä. Takaani kuului kiroilua, kun joku toinenkin pettynyt lysähti maahan. Minä en jaksanut puhua, istuskelin vain muutaman minuutin paikallani.

Mikä oli olo välittömästi juoksun jälkeen? Helpottunut. Nyt se oli ohi - ei niin kuin olin toivonut, mutta niin kuin realistisesti oli ajateltavissa. Kun kävelin puuttuvat 100 metriä juomapullon ja vaatteideni luo, matka tuntui niin älyttömän lyhyeltä... Mutta kun ei pysty, ei pysty.

Ryhmä 2 juoksemassa.

Jäljelle jääneet sata metriä.

Menimme bussiin odottelemaan toisen ryhmän juoksua. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut. Minun lisäkseni bussissa oli kaksi muuta, jotka eivät olleet päässeet 2800 metrin viivalle, muut olivat juosseet reilusti sen yli.

Toisessa ryhmässä tuli myös muutama keskeytys. Siinä tuli myös useampia, jotka olivat 12 minuutin kohdalla tasan 2800 metrin maaliviivalla. Yhtäkkiä toivoinkin, että olisin ollut siinä ryhmässä juoksemassa, juoksemassa porukan kanssa, enkä yksikseni. Olisin ehkä päässyt pidemmälle, mutta en tiedä olisinko silti ollut 12 minuutin kohdalla maalissa.

Menin vielä juoksun jälkeen katsomaan uimatestit. Uimalasini pääsivät käyttöön, kun eräällä miehistä ei ollut omia laseja mukana. Itse asiassa hän oli uimareista nopein, liekö laseillani ollut vaikutusta!? :)

Voittajalasit!

Siellä polskii tulevia palomiehiä :)

Sain paljon kannustavaa palautetta, mikä oli tietysti mukavaa. Ei tämä olisi kyllä muutenkaan lannistanut, päinvastoin. Lupasinkin jo, että ensi keväänä voin sitten itse toimia jäniksenä kaikille 3100 metrin juoksijoille! ;)

Nyt muutama tunti pääsykokeiden jälkeen olo on edelleen helpottunut. Nyt ei tarvitse stressata, vaan voi oikeasti nauttia urheilusta. Ja nauttia elämästä muutenkin. Pohdiskelen vielä, haenko kevään haussa pelkästään Kuopioon, vai myös Helsinkiin. Kerron teille, kun teen päätöksen! :) Ja kirjoittelen joku toinen päivä myös enemmän siitä, miten aion jatkossa treenata. Sen verran voin paljastaa, että tänään olisi tarkoitus mennä taas hommaamaan salikortti. :) Elämä jatkuu ja unelma elää! Kiitos kaikille kannustajille!

Niilo ainakin iloitsee, että sillä on hoitajatäti keväällekin tiedossa!

Pääsykokeet huomenna!

Nyt voi kai aloittaa virallisesti jännittämisen? Ainakin maha on jo mennyt aavistuksen sekaisin, pää on vielä jotenkuten kasassa ;D Huomisessa päivässä on isot panokset. Kyseessä ei ole vain koulun aloittaminen nyt tai myöhemmin, vaan koko lähitulevaisuus on näiden pääsykokeiden varassa. Sanotaan että "don't dream your life, live your dreams", mutta minä teen kyllä hyvin ahkerasti molempia... Tässä minun tämän aamun pohdinnat siitä, miten näiden pääsykokeiden onnistuminen tai epäonnistuminen voisi vaikuttaa elämääni:

Koulun aloittaminen tammikuussa:
+ Unelmasta totta nyt heti.
+ Haluaisin valmistua keväällä enkä talvella, koska olen kuullut että silloin on helpompi saada töitä.
+ Pääsisin nopeammin palomiehen työhön käsiksi (kaikki on plussaa, koska jossain vaiheessa tulee kuitenkin ajankohtaiseksi perheen perustaminen yms).
+ Tämä on minun suunnitelmani ja tavoitteeni, ja tykkään pysyä suunnitelmieni kanssa aikataulussa :P
+En tykkää epäonnistua, joten haluan vetää pääsykokeet kunnialla läpi.
+ Olemme päättäneet hommata koiran, kun valmistun. Ja minä haluan sen koiran mahdollisimman nopeasti!

Koulun aloittaminen elokuussa:
+ Voin kerätä rahaa vielä puoli vuotta.
+ Saan CV:hen lisää sosiaalialan työkokemusta, siitä voi olla vielä joskus hyötyä.
+ Saan asua yhdessä avopuolisoni kanssa puoli vuotta pidempään.
+ Jos kerään puoli vuotta rahaa, voin matkustaa kesällä ja hommata keväällä a-kortin.
+ Voin tavoitella keväällä pääsykokeissa parempaa juoksutulosta ja aloittaa elokuussa kouluni entistä paremmassa ja monipuolisemmassa fyysisessä kunnossa.
+ Syksyn saapumiserä voi mahdollisesti tehdä palomiehen hommia kesätöinä jo ennen valmistumista.

Näillä siis mennään! Lähden tänään ajamaan kohti Kuopiota, jossa nukun perhetuttumme luona. Huomenna se olisi sitten menoa. Kaiken järjen mukaan juoksu ei voi mennä läpi, mutta eipä sitä cooperia järjellä juostakaan. Seuratkaas huomenna Facebookia, laitan sinne viestiä heti cooperin testin (ja mahdollisesti uintitestin) jälkeen. Toki kirjoitan tännekin sitten vähän pidempää analyysia myöhemmin illalla :)
Ja ps. on tosi hellyyttävää, miten monet ihmiset jännittää huomista minun puolestani. Kiitos teille, olette ihania!

Kohta mennään!