Haudatut unelmat

Tänään voisi helposti puhua siitä, että pääsykokeeni odottavat ihan kulman takana. Jätän sen kuitenkin huomiselle. Tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta, että ylihuomenna olisi SE päivä, mutta oikeastaan hyvä niin. Ehdin varmasti jännittää ihan tarpeeksi, vaikka aloittaisin panikoinnin vasta maanantaina. ;)

Sen sijaan ajattelin jakaa muutaman ajatuksen koripallosta, silläkin uhalla, että se tulee joillain lukijoilla jo korvista ulos! Naisten koripallokausi nimittäin alkoi tänä viikonloppuna. En voi väittää, etteikö se herättäisi monenlaisia tuntemuksia, joista osa on aika kipeitä.

Vielä alkuviikosta ajattelin, ettei asia oikeastaan liikuta minua. "Pois silmistä, pois mielestä." Erehdyin kuitenkin katsomaan ja lukemaan, kun pari päivää sitten Facebookissa tuli vastaan EBT-naisten linkkaamat historiakertomukset, jotka löytyvät EBT:n nettisivuilta (linkki). Sieltä löytyi jo omakin naama kuvista, ja toki ajatukset harhaantuivat niihin vuosiin, mistä kyseiset tekstit ja kuvat kertoivat.

Muistan hyvin, kun pelasimme vielä 2. divaria. Olin silloin vielä juniori-pelaaja, eli pelasin naisten sarjan lisäksi myös A-tyttöjen sarjaa. Meillä oli kiva nuori joukkue naisten sarjassa, ja pidin siellä pelaamisesta, vaikka silloin tyttöjen sarja tuntuikin vielä siltä "ykkössarjalta".

Junnu-Heini

Me nousimme ykkösdivariin vuonna 2010. Se oli upea tunne, oikea unelmien täyttymys. Sen eteen oltiin nähty paljon vaivaa ja tuntui mielettömältä saavuttaa tavoite. Tänään EBT julkaisi uusimmat historiakertomukset, joissa siirryttiin 2010-luvulle (linkki). Sieltä voi löytää allekirjoittaneen jo ihan nimeltäkin, ja totta kai mieleen nousi lisää muistoja.

Kausi 2010-2011 oli minulle todella rankka. Pelasin kolmea sarjaa: A-tyttöjen SM-sarjaa, naisten 1. divaria ja naisten SM-sarjaa. Treenasin naisten SM-sarjan mukana, ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea olevani koripalloilun suhteen se joukkueen heikoin lenkki. Siihen asti olin ollut vain aloitusviisikossa, pärjännyt vain hyvin.

Tämä sopii tähän, kun nenä päähän :D

Naisten SM-sarja oli hyppy sellaiseen, mihin en ollut koskaan kuvitellut pääseväni. Harppaus ykkösdivarin hänniltä SM-sarjan kärkeen oli valtava. Yhtäkkiä pelasinkin treeneissä maajoukkuepelaajien kanssa ja heitä vastaan. Onnistumisenkokemukset olivat niissä treeneissä todella vähissä, eikä naisten SM-peleissä tullut kovinkaan paljon peliaikaa. Haastavaa oli myös mennä pelaamaan A-tyttöjen pelejä ja naisten 1. divaria, kun en treenannut heidän kanssaan kuin hyvin satunnaisesti. Pelit menivät sen mukaisesti.

Kausi päättyi upeasti naisten SM-pronssiin, jota kutsun urani suurimmaksi saavutukseksi. En arvosta sitä ykköseksi vain siksi, että sain mitalin Suomen korkeimmalla tasolla - tiedän, ettei minulla ollut pelillisesti sen saavuttamisen kannalta kovin suurta merkitystä. Arvostan sen korkealle siksi, että minä jaksoin sinnitellä joukkueen mukana koko vuoden. Suoraan sanottuna se oli perseestä ja moneen kertaan kävi mielessä soittaa valmentajalle ja sanoa etten halua enää jatkaa, mutta en tehnyt niin. Sen vuoden jälkeen olin huomattavasti vahvempi kuin aiemmin.

Kauden päätyttyä ilmoitin lähteväni armeijaan. Minulle sanottiin, että jos nyt lähden, en tule enää naisten SM-sarjaan takaisin pääsemään. Se ei kääntänyt päätäni, vaikka silloin ajattelinkin, ettei väite pidä paikkaansa. Suurella uholla päätin, että minä tulen vielä osoittamaan sen vääräksi, minä tulen vielä pelaamaan SM-sarjassa. Se on minun haudattu unelmani, ja siksi koripallon muisteleminen tekee välillä kipeää. Minä kun olen tottunut toteuttamaan KAIKKI unelmani; en muista kovin montaa kertaa, kun olen päättänyt jotain, mikä on lopulta jäänyt saavuttamatta. Jos totta puhutaan, ehkä tekee ihan hyvääkin, että jotain jää joskus hampaankoloon. Ei kai kaikkia unelmia ole tehty saavutettavaksi... :)

Armeijan käyminen oli ensimmäinen unelma, joka syrjäytti koripallon. Liekö sitten tehnyt hyvää mielenterveydelle... :D

Toki on aina ikävää, jos joutuu lopettamaan jonkun vamman takia. Kävin eilen ystäväni Anskun luona hieronnassa (Pirkanmaa huomio, Ansku hieroo Nokian Liikuntamaailman tiloissa, sinne vaan muutkin!), ja toki pohdittiin hetki myös vammojen takia koripallon lopettamista. Se jättää aina paljon jossiteltavaa - se ei ole oma päätös.

Onneksi minä olen löytänyt uusia haaveita, jotka tuntuvat paljon isommilta kuin haudatut unelmani. Itse asiassa koripallo oli osaltaan myös aina haittaamassa sitä treeniä, mitä minun piti tehdä palomies-haaveideni eteen. Ja vaikken unelmien motiiveja lähdekään sen kummemmin arvioimaan, niin olen iloinen siitä, että nämä uudet unelmani lähtevät puhtaasti omasta halusta ja kiinnostuksesta, eivätkä näytönhalusta ja itsepintaisuudesta.

Loppuun vielä: Tsemppiä EBT huomenna alkavaan koriskauteen!! Kuulemma treenimatsit on menneet tosi hyvin, eli nyt vaan sitten samalla draivilla eteenpäin! Mun sydämessä on paikka vaan yhdelle korisjoukkueelle, ja se on kyllä tämä mahtava kasvattiseurani, Espoon ykkönen ;)

EBT kaudella 2015-2016