Pääsykokeiden jälkeisiä fiiliksiä

Noniin, eli tämän syksyinen rupeama on nyt takana. Olin varautunut viime yönä pyörimään sängyssä jännityksissäni, mutta eikä mitä! Menin tasan kymmeneltä nukkumaan ja heräsin herätyskelloon puoli seitsemältä.

Kun istuimme Pelastusopiston luokkatiloissa ja odottelimme testien alkua, jännitys oli kuitenkin aivan valtava. Samanlaista adrenaliinivyöryä en ole kokenut aiemmin elämässäni, en edes lihaskuntotesteissä.

Muutaman kerran piti vessassakin käydä... Jännittääää!

Juoksukentälle mentiin bussikuljetuksella. Bussissa oli aika hiljainen tunnelma, en ollut ainoa, jota jännitti juoksun onnistuminen. Meille kuulutettiin jokaisen juoksunumero, sekä tieto siitä, kuuluuko ensimmäiseen vai toiseen juoksuryhmään. Minä olin numero 15 ja kuuluin ensimmäiseen juoksuryhmään. Olin siitä tyytyväinen, koska halusin homman olevan mahdollisimman nopeasti pulkassa.

Meillä oli 10 minuuttia aikaa lämmitellä. Juoksentelin muutaman kerran kenttää ympäri ja olo oli ihan hyvä. Ilma oli kylmä, vain 3 astetta "lämmintä". Sitten ryhmä 1 huudettiin lähtöviivalle, ja se oli menoa.

Olin hieman järkyttynyt siitä, miten nopeasti jäin porukan hännille. Vaikka juoksin ensimmäisen kierroksen 2950 metrin vauhtia, olin jo 50 metriä muista jäljessä. Vain yksi juoksija oli takanani.

Seuraavalle kierrokselle hidastin entisestään, ja olin 800 metrin kohdalla 2800 metrin vauhdissa. Siinä vaiheessa olo oli vielä ihan hyvä, mutta muut olivat jo varmaan 100 metrin päässä.

Kolmas kierros ei tuntunut vielä pahalta, mutta olin pari sekuntia jäljessä tavoitevauhdista. Olin jäljessä myös muissa kierroksissa, enkä pystynyt kiristämään tahtia. Toisiksi viimeisellä kierroksella juoksin yhden miehen ohi, joka oli hyytynyt kävelemään. Kun lähdin viimeisen 400 metrin metsästykseen, aikaa oli jäljellä minuutti ja kymmenen sekuntia. Minun 400 metrin juoksuennätykseni on tasan  minuutti ja kymmenen sekuntia, mutta nyt olin aivan poikki.

Ajanottaja huikkasi, että nyt pitäisi alkaa juosta. No niinpä... Kiristin tahtia niin paljon kuin pystyi, mutta ei se tällä kertaa riittänyt. Juoksin 2700 metrin viivalle, ja ajanottaja vihelsi pilliin. Se oli siinä. Takaani kuului kiroilua, kun joku toinenkin pettynyt lysähti maahan. Minä en jaksanut puhua, istuskelin vain muutaman minuutin paikallani.

Mikä oli olo välittömästi juoksun jälkeen? Helpottunut. Nyt se oli ohi - ei niin kuin olin toivonut, mutta niin kuin realistisesti oli ajateltavissa. Kun kävelin puuttuvat 100 metriä juomapullon ja vaatteideni luo, matka tuntui niin älyttömän lyhyeltä... Mutta kun ei pysty, ei pysty.

Ryhmä 2 juoksemassa.

Jäljelle jääneet sata metriä.

Menimme bussiin odottelemaan toisen ryhmän juoksua. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut. Minun lisäkseni bussissa oli kaksi muuta, jotka eivät olleet päässeet 2800 metrin viivalle, muut olivat juosseet reilusti sen yli.

Toisessa ryhmässä tuli myös muutama keskeytys. Siinä tuli myös useampia, jotka olivat 12 minuutin kohdalla tasan 2800 metrin maaliviivalla. Yhtäkkiä toivoinkin, että olisin ollut siinä ryhmässä juoksemassa, juoksemassa porukan kanssa, enkä yksikseni. Olisin ehkä päässyt pidemmälle, mutta en tiedä olisinko silti ollut 12 minuutin kohdalla maalissa.

Menin vielä juoksun jälkeen katsomaan uimatestit. Uimalasini pääsivät käyttöön, kun eräällä miehistä ei ollut omia laseja mukana. Itse asiassa hän oli uimareista nopein, liekö laseillani ollut vaikutusta!? :)

Voittajalasit!

Siellä polskii tulevia palomiehiä :)

Sain paljon kannustavaa palautetta, mikä oli tietysti mukavaa. Ei tämä olisi kyllä muutenkaan lannistanut, päinvastoin. Lupasinkin jo, että ensi keväänä voin sitten itse toimia jäniksenä kaikille 3100 metrin juoksijoille! ;)

Nyt muutama tunti pääsykokeiden jälkeen olo on edelleen helpottunut. Nyt ei tarvitse stressata, vaan voi oikeasti nauttia urheilusta. Ja nauttia elämästä muutenkin. Pohdiskelen vielä, haenko kevään haussa pelkästään Kuopioon, vai myös Helsinkiin. Kerron teille, kun teen päätöksen! :) Ja kirjoittelen joku toinen päivä myös enemmän siitä, miten aion jatkossa treenata. Sen verran voin paljastaa, että tänään olisi tarkoitus mennä taas hommaamaan salikortti. :) Elämä jatkuu ja unelma elää! Kiitos kaikille kannustajille!

Niilo ainakin iloitsee, että sillä on hoitajatäti keväällekin tiedossa!