Päivän hyvä työ :)

Jos joku päivä intoilin siitä, miten mahtavaa on herätä aikaisin ja saada paljon aikaan, niin tänään tuli kyllä todistettua, ettei aamuvirkkuus ole vielä ihan kovin vahvasti minuun tarttunut. Unohdin nimittäin laittaa herätyskellon aamulla soimaan, enkä todellakaan herännyt klo 9, kuten viime aikoina olen (herätyskellon avustuksella) tehnyt.

Osasyy on toki se, että eilen illalla pääsin vasta puolenyön aikaan nukkumaan. Tv:stä tuli Arsenal-Bayern fudismatsi, ja se piti toki vannoutuneena Arsenal-fanina katsoa. Arsenal voitti ennakko-oletusten vastaisesti 2-0, ja olin niin tärinöissäni, ettei uni meinannut millään tulla!

Sain kuitenkin lopulta nukuttua, ja sen verran aamulla heräsin, että käänsin kylkeä mieheni lähtiessä töihin (klo 6?). Jossain vaiheessa heräsin uudestaan ja olin jo kääntämässä kylkeä, kunnes päätin katsoa kännykästä ensin kellonajan. Kappas vaan, kello oli jo 11! Pinkaisin aika vauhdilla ylös sängystä, kun olin niin järkyttynyt heräämisajastani.

Ehdin kuitenkin raahautua vielä salille ennen töiden alkua. Kävin tekemässä aika kokonaisvaltaisen, mutta nopean jalkatreenin. Ihanaa treenata päiväsaikaan, kun kuntosalilla on niin tyhjää. :)

Urheilun merkitys on kyllä viime aikoina vain korostunut elämässäni. Olen palauttamassa ylihuomenna valmiin opinnäytetyöni, joten pientä viimehetken jännitystä on ilmassa. Lisäksi töissä on ollut viimeisen viikon ajan melkoista hulabaloota, joten ajatusten nollaaminen on ensiarvoisen tärkeää vapaa-ajalla. Maanantaina töistä lähtiessäni mietin, saankohan työasioita pois mielestäni ollenkaan tiistain vapaapäivän aikana. Niin vain kävi, että heti salin jälkeen olo oli kuin ei töistä olisi tietoakaan :)

Salimatkalla pääsin tekemään myös päivän hyvän työn, kun yksi mummo kysyi minulta, tiedänkö missä eräs katu sijaitsee. Olin juuri juoksemassa salille, ja vastasin alkuun vain, että en ole kyllä sellaisesta kadusta kuullutkaan, ja olin jatkamassa juoksua. Mummo kuitenkin jatkoi puhettaan ja sanoi, että hän on myöhässä kampaajaltaan, eikä kukaan vastaa hänen soittoihinsa, että hän saisi reittineuvoja. Lenkki loppui siihen, ja kaivoin repustani puhelimen, josta sain katsottua oikean osoitteen. Kävelimme yhtä matkaa kampaamolle, ja mummo oli tietysti onnellinen, kun oli saanut apua, eikä hän edes myöhästynyt lopulta kuin muutaman minuutin. Totesi hän myös, että on aina mollannut älypuhelimia, mutta on niistä näköjään iloakin! Mummo taputti olkapäätäni vielä kiitokseksi, ja pohdin loppumatkan mielessäni, että kyllä pienellä vaivalla voi saada molemmille osapuolille hyvän mielen aikaiseksi. Tuli tästä kohtaamisesta niin hyvä mieli, että rakkauteni vanhuksia kohtaan lisääntyi entisestään. Voi kun sitä ehtisi omiakin isovanhempia nähdä vähän useammin... :)