Kävin eilen leffateatterissa katsomassa Everestin. Leffaseurana oli ihan uusi tuttavuus, jonka tapasin reilu viikko sitten, ja olen nähnyt hänet nyt kolmeen kertaan. On aika innostavaa ja jännittävääkin, kun yrittää antaa toiselle hyvän kuvan itsestään. Samalla voi rakentaa ihan uutta palapeliä siitä, kuka tuo toinen vieras ihminen on, ja mitä hänen elämässään on tapahtunut. Molemmilla on ehkä pieni suojamuuri vielä päällä, kuinka paljon voin paljastaa? Ja samalla sitä miettii, mitä uusi tuttavuus minusta ajattelee, tai minkälaisia puolia itsestä pitäisi korostaa.
Parhaat ystäväni olen tuntenut päiväkodista asti. Vaikka en ajattelekaan niin, että ystävän tärkeys olisi sidottu vuosiin, pidän pitkää yhteistä historiaa kyllä todella ihana asiana. Uutuudenviehätys on tietysti kadonnut ja yllätyksiä harvemmin tulee vastaan. Kaikki on tuttua ja turvallista. Ei tarvitse miettiä, minkälaisen kuvan antaa itsestään, koska toisella on kyllä parinkymmenen vuoden aikana muodostunut aika selkeä kokonaiskuva. Ei tarvitse selittää asioita menneisyydestä, koska toinen on ollut siellä mukana. Voi rauhassa kertoa, kuinka ärsyttävä oma perheenjäsen tai poikaystävä on, koska toinen tuntee heidät ja tietää, että puheistani huolimatta rakastan heitä kovasti.
Sanotaan, että ystävyyssuhteet saattavat kärsiä parisuhteen aloittamisen myötä. Kaikki varmasti ovat samaa mieltä siitä, että se on todellakin harmi. Itse ajattelisin, että tilanteen tulisi olla melkein päinvastoin. Minulla ainakin ajatukset ovat myllertäneet niin paljon parisuhteen aloittamisen jälkeen (hattaraa ja murheita), etten varmaan olisi järjissäni ilman parhaita ystäviäni. :D
Vaikka muuten pidänkin listoista ja tilastoista, en välttämättä pidä oleellisena lajitella ystäviä jonkinlaiseen "paremmusjärjestykseen". Mutta ainakin naisilla taitaa olla jonkinlainen tarve sellaiselle lajittelulle? Meillä on kaipuu olla jonkun ihmisen "paras", ja myös ystävyyssuhteisiin kuuluu jonkinlaista mustasukkaisuutta.
Minä asun parinsadan kilometrin päässä parhaasta ystävästäni, mutta se on tainnut vain lähentää meitä. Joka kerta, kun käyn Espoossa, käyn moikkaamassa myös Saaraa. Viimeksi ehdimme nähdä vain puolen tunnin ajan, mutta silti pidin tärkeänä sitä, että ehdin käydä häntä moikkaamassa.
Meillä on ollut välillä vuodenkin tauko näkemisestä (Saaran vaihtovuosi), ja välillä on muutenkin ollut hiljaisempaa. Mutta silti olen aina luottanut siihen, että tämä ystävyys ei katoa. Viime aikoina olen onnistunut ihan liikuttumaan siitä, miten ihana ystävä minulle on löytynyt. Pitää antaa todella paljon credittiä muutaman vuoden ikäiselle Heinille, hän on kyllä onnistunut päiväkodista bongaamaan melkoisia aarteita (Irkku, sinä myös!) ;)
Saaralla on ollut vähän kurjat pari viikkoa, ja siihen vielä lievä nilkkavamma kylkijäiseksi, joten haluan tällä viestillä myös piristää häntä ja kertoa, miten paras hän voi olla. Olet rakas, kaunis, ihana ja isosti tärkeä. <3
 |
| Tämä tyttö on kultaa :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti