Unelma-ammatin metsästys

Ajoin tänään Espooseen palauttamaan Niilon omistajalleen. Otin kyytiin kimppakyytiläisen ja juteltiin parin tunnin ajomatkan kanssa vähän kaikenlaisista elämään liittyvistä asioista. Yksi jäi kuitenkin erityisesti mieleen, ja halusin kirjoittaa siitä myös blogiini.

Kyytiläiseni kertoi, että hänen tyttöystävänsä opiskee opettajaksi, ja vaikuttaa olevan aivan hullaantunut alaan. Hän oli puhkunut intoa työharjoittelussa, kun hän oli ollut opettamassa kakkosluokkalaisia. Sanoin ääneenkin, että minusta on ihana nähdä, kun joku on oikeasti innoissaan työstään (tai alasta, jolle on opiskelemassa).

Yläasteella meillä oli historian opettaja, joka tuntui olevan aina todella innoissaan opettamistaan asioista. Hän kertoi tarinoita kuninkaista ja muista historian henkilöistä kuin paraskin tarinankertoja. Hän miekkaili karttakepillä ja oli aina todella läsnä oppitunneilla. Minä en ollut koskaan ollut innostunut historiasta, mutta hänen innokkuutensa oli todella tarttuvaa, ja yhtäkkiä huomasin odottavani historian tunteja hyvillä mielin.

Tämä opettaja on vain yksi esimerkki siitä, miten motivoitunut työntekijä voi työssään levittää hyvää. Toinen mieleen piirtynyt työntekijä on alakoulumme siivooja. Hän sanoi aina olevansa unelmatyössään. Hän oli ollut siivooja vuosikymmenien ajan, ja nautti siitä. Hän koki tekevänsä tärkeää työtä, ja oli iloinen saadessaan tehdä sitä lasten parissa. Aina kun joku puhuu väheksyvästi siivoojista tai siivoojan ammatista, minä mietin tätä ihanaa naista, joka hymyili töitä tehdessään ja koki olevansa juuri siellä, missä pitääkin.

Aina ei välttämättä ole mahdollisuutta päästä sille alalle, jolle haluaisi. Se on tietysti sääli, enkä voi edes kuvitella, miltä se todella tuntuu, jos pitäisi elää kakkosvaihtoelämää koko ikänsä. Minusta yksi parhaista asioista Suomessa on ilmainen koulutus, joka kuitenkin mahdollistaa aika tasapuoliset mahdollisuudet kaikille meistä. Se myös mahdollistaa opiskelun hyvin erinlaisissa lähtökohdissa.

Kesällä tein innostavaa työtä innostavien työkavereiden kanssa Kangasalan seurakunnan nuorisotyössä. Kuitenkin palomiehen ammatti olisi se, missä kokisin todella olevani unelmani ytimessä :)

Toki ilmainen koulutus mahdollistaa myös harhailun - hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi minä en varmastikaan olisi käynyt sosionomikoulutusta loppuun, jos jokainen lukukausi olisi maksanut minulle rahaa. Siinä tapauksessa olisin lopettanut heti, ja alkanut miettiä jotain "parempaa".

Minä olen aina kuvitellut olevani joku päivä samanlainen ammattilainen kuin yläasteeni historian opettaja tai ala-asteen siivooja. Kuvittelin olevani niin innostunut alastani, että intoni ja energiani leviäisi ympärilläni ihmisiin, ja voisin olla osaltani motivoimassa muita. Yhtäkkiä olenkin opiskellut alan, joka on "ihan jees". Yhtäkkiä olen tyytynyt, vaikka aina vannoin, etten niin tule tekemään.

Monet ovat kysyneet minulta, mitä aion tehdä nyt, kun en päässytkään Pelastusopistoon. "Vieläkö aiot hakea uudestaan?" Kysymys on tietenkin ihan oikeutettu. Eivät kaikki jaksa hakea montaa kertaa kouluun, vaan lähtevät sitten mielummin sellaiselle polulle, jolle pääsevät. Pelastusopiston opettaja, joka vastasi pääsykoepäivästä, tuli juttelemaan minulle epäonnistuneen Cooperin jälkeen. Hän kannusti hakemaan keväällä uudestaan ja sanoi, että koulussa on ollut hyviä oppilaita, jotka ovat päässeet vasta viidennellä hakukerralla sisään.

Vaikka kysymys siitä, aionko hakea uudestaan, on täysin oikeutettu, se kuulostaa omaan korvaani todella kaukaiselta. En minä koe, että minulla on edes muita vaihtoehtoja. Olen opiskellut alalle, joka on "ihan jees", ja teen työtä, joka on "ihan jees". Minusta ei tunnu tyhmältä mennä töihin, vaan koen sen pääasiassa oikein mukavana ja motivoivana. Mutta minulla on mahdollisuus päästä alalle, joka on minulle kuin opettajan työ sille kimppakyytiläiseni tyttöystävälle. Minun on mahdollisuutta saada työ, josta olen innostunut ja joka on minulle 100 kertaa enemmän kuin "ihan jees". Minkälainen ihminen jättäisi sellaisen mahdollisuuden käyttämättä?

Mites lukijakuntani, oletteko te alalla, josta innostutte ja jota parempaa ette pysty kuvittelemaan? Onko teille ollut aina selvä, että vähempään ette tyydy? Vai onko työpaikka vain pakollinen paha, jonka lopettaisitte samantien, jos se rahallisesti olisi mahdollista? Onko töihin kiva mennä, vai onko maanantai taas merkki uudesta kamalasta työviikosta? :)