Kuntotesti

Tämän päivän suunnitelmana oli käydä juoksemassa 30 kilometriä. Juoksuseura kuitenkin ilmoitti, että toinen ei halua juosta sateessa ja toisella on kurkku kipeä, joten juoksentelyt tyssäsivät jo ennen kuin alkoivat. Itsekseni en saanut aikaiseksi, mutta pitää kyllä opetella juoksemaan itsekseenkin - juoksuseuraa kun ei aina ole tarjolla. Ehkä työmatka juoksua (16km suunta?) voisi kokeilla jossain välissä.

Kerroinkin blogissani jossain vaiheessa, että olemme kaveriporukalla pistäneet pystyyn "urheilukilpailun", jossa juostaan Cooper, uidaan 1500m ja tehdään salilla lihaskuntoliikkeitä. Keväällä/kesällä yritetään samat lajit uudestaan, ja katsotaan kuinka paljon kukakin on kehittynyt. :) Cooperin olenkin juossut jo pääsykokeissa (2700m), joka kelpuutettiin myös tämän kilpailun lähtötulokseksi. Tänään me käytiin mieheni kanssa vetäisemässä lihaskuntoliikkeet, eli enää uinti jäljellä!

Tässä lihaskunto-osuuden lähtötulokset. Täytyy sanoa, että näistä on kyllä helppo lähteä parantamaan... :D

Leuat
-maksimitoistomäärä omalla painolla: 4kpl
-lisäpainoleuat: 5kg

Kyykky
-maksimitoistomäärä 60% omasta painosta eli 45 kilolla: 25 toistoa (tehty viime torstaina)
-maksimiykkönen: 80kg

Penkki
-maksimitoistomäärä 60% omasta painosta eli 45 kilolla: 22 toistoa (tehty viime torstaina)
-maksimiykkönen: 60kg (tämä oli kyllä isoin yllätys, maksimiykkönen ei ole koskaan ollut noin huono :D)

Mutta pohjatasossahan on hyvä olla mahdollisimman paljon parannettavaa! Tästä on hyvä lähteä kohti supertuloksia ;) Motivaatio on ainakin taas astetta kovempi kuin aiemmin. On mukava tietää tämän hetkinen tilanne, ja seurata kehitystä esimerkiksi kuukauden-parin välein!

Matkahaaveiluja

Menen tänään töiden jälkeen anoppilaan. Siellä eletään nyt jännittäviä hetkiä, koska he ovat lähdössä viettämään seuraavat kolme kuukautta Gran Canarialle. Täytyy sanoa, että tuon kaltaiset suunnitelmat saavat minut haikailemaan kaukana tulevaisuudessa odottavia eläkepäiviä todella suuresti!

Minulla on muutenkin aivan järkyttävän kova matkakuume tällä hetkellä. Tuntuu että edellisestä reissusta on taas kulunut ihan liian kauan aikaa, kun muistot elokuisesta Bulgarian reissusta alkavat pikku hiljaa haalistua! Perjantaina selailin Black Friday -tarjouksia lentomatkojen osalta, ja olihan siellä vaikka mitä kiinnostavia ja edullisia matkoja. Gran Canarialle oli päässyt tammikuussa parilla sadalla eurolla, mutta työkuviot ovat niin auki, etten voi mitään pidempiä lomamatkoja varailla.

Katsoin myös parin-kolmen päivän lomamatkoja Englantiin. Joulun alla olisi saanut halvat lennot Lontooseen, ja siellä olisi ollut myös Arsenal-City -fudismatsi katsottavana. Löysin kaksi vierekkäistä lippua Arsenalin sivuilta (mikä noin hyvään matsiin on harvinaista), ja varasin ne alustavasti itselleni. Varaukset tuli kuitenkin peruttua hyvin vauhdikkaasti, kun tajusin lippujen maksavan 290 puntaa kappale, eli yhteensä 580 puntaa!!! Olen maksanut varmaan yhteensä tuon 290 punnan verran kaikista edellisistä neljästä ottelulipustani! :D

Black Friday -tarjoukset jäivät siis täysin käyttämättä. Pitänee suunnitella mahdollisia reissuja myöhemmin uudestaan...

Kääntäkääs nyt rakkaat lukijat veistä haavassa ja kertokaa suunnitteilla olevista reissuistanne! Tai jos sellaisia ei ole varattu, minne te haaveilisitte lähtevänne talvea pakoon? :)

Ilman talvea ei osaisi arvostaa kesää!

Nimipäivä!!

Yhtään sen enempää asiaa mainostamatta, tänään juhlitaan minun kaunista nimeäni! ;) Omat nimipäiväjuhlani menivät lähinnä työvuorossa, mutta onhan tässä vielä iltaa jäljellä. Sain mieheltäni upean t-paidan lahjaksi. En todellakaan osaa sanoa, mistä tällaisia saa, mutta taattua laatua kuitenkin. :P

Ostin eilen heräteostoksena Kätyrit-elokuvan. Tämä ilta varmaan koostuu lähinnä sen katsomisesta. Sopii myös hyvin teemaan, koska tänään tuli työkaverin kanssa pohdittua, miten sitä osaakin laskeutua vaivattomasti juttujensa kanssa välillä 7-vuotiaan tasolle... Olemme tämän kyseisen työkaverin kanssa myös kehittäneet oivan keinon saada "ajettua" nuoriso omiin huoneisiinsa. Tarvitsee vain alkaa laulaa, ja yhtäkkiä yhteiset tilat ovat tyhjillään. :D Tämän vinkin saa ottaa käyttöönsä myös muut alamme ammattilaiset!

Mutta ei muuta kuin hyvää Heinin päivää kaikki Heinit ja heininmieliset! <3

Kuntotsekkaus

Olen valehtelematta yrittänyt saada itseäni urheilemaan koko tämän viikon ajan. Mutta on ollut lunta ja on ollut kiirettä ja on ollut maha kipeä ja on ollut kaikenlaista muuta. Tänään sain kuitenkin otettua itseäni niskasta kiinni. Pistin heti aamulla herätessäni urheiluvaatteet päälle, koska ihan totta, välillä urheilemaan lähteminen on jäänyt kiinni siitä, etten jaksa pukea treenivaatteita ylleni... :D

Olen monta vuotta sanonut, että mielestäni on aivan naurettavaa, että saleilla on kaiken maailman televisiot ja aikakauslehdet. Tänään kuitenkin huomasin selaavani telkku.comia ja katsovani, moneltako tulisi joku itseäni kiinnostava tv-sarja, jonka tahtiin voisin hölkytellä juoksumatolla. Klo 12-13 tuli "Kadonneet"-sarja, jota olen seurannut suurella mielenkiinnolla. Siinäpä vasta hyvä mahdollisuus juosta 10 kilometrin lenkki televisiota katsellen! Hölkyttelin salille klo 12, ja samantien juoksumatolle. Pistin television päälle ja mattoon vauhtia 10,6 (minulle on vähän jäänyt epäselväksi, mitä mikin vauhti tarkoittaa. Onko nuo km/h?).

Pettymys oli aika suuri, kun tajusin nähneeni kyseisen Kadonneet-jakson jo kahteen kertaan aiemmin! Loppuratkaisukin oli tuoreessa muistissa. Se siitä hyvästä ideasta. Juoksu alkoi tuntua melkoiselta tarpomiselta jo 15min kohdalle. Yritin hidastaa vauhtia, mutta pysäytinkin koko vempeleen. Enkä jaksanut enää laittaa sitä uudestaan päälle...

No, ajattelin, ehkä tämä oli huono päivä juosta. Ja ehkä juoksun kuuluukin tuntua nyt rankalta, koska viime lenkistä oli vierähtänyt jo 2 viikkoa aikaa!! :O Tajusin oikeasti vasta nyt, että viimeinen lenkkini oli ollut puolimaraton. Sen jälkeen en ole juossut kertaakaan. Mutta ei auta murehtia menneitä, pitää mennä sitten vaikka huomenna taas rauhallisesti hölköttelemään. :)

Juoksemisen sijaan menin kuntosalin puolelle tekemään penkkiä. Pistin muutaman lämmittelysarjan jälkeen 45 kiloa painoksi, ja pyysin itselleni varmistajan. Totesin tekeväni maksimit, noin 15-20 toistoa. Mutta lopulta tanko nousikin 22 kertaa! Eli jäin vain 3 toiston päähän minimisuoritteesta palomiestesteistä!

Menin sen jälkeen tekemään vielä kyykynkin. Katsoin kellosta minuutin aikaa ja aloin kyykätä. 25 toistoa. Paremmin kuin kertaakaan leikkaukseni jälkeen, enkä ole todellakaan ahkerasti kyykkäillyt. Kai juokseminenkin on auttanut tulosten parantamisessa, ja parempi pohjakunto mahdollistaa sen, että jaksaa tehdä pidempää sarjaa. Minimisuoritushan on 23 toistoa, joten tätä vauhtia voisin hyvin saada lisäpisteitäkin kyykättyä! :)

Tuntuu hyvältä nähdä, että pohjakuntoni mahdollistaa tällä hetkellä näin hyviä suorituksia. Jos haluan hakea keväällä myös Helsingin pelastuskouluun, testien läpäiseminen saattaisi oikeasti olla mahdollista. Ja vaikka hakisin vain Kuopioon, jonne minun ei lihaskuntotestejä tarvitse enää tehdä, tuntuisi siitä huolimatta hyvältä olla vaadittavassa kunnossa koulun alkaessa. Kyllä se tästä! :)

Penkkitreenin jälkeen kädet pumpissa :)

Maraton-päivämäärä päätetty

Nyt on alustava maraton-päivä päätetty! Se on 19.12., eli sopivasti saisin sulatettua lisätilaa vatsalaukkuun ennen joulua! Kävin viime perjantaina moikkaamassa pitkästä aikaa ystävääni Hannaa Helsingissä. Hän on juossut aikanaan kolme maratonia ja lupasi tulla yrittämään kanssani neljättään tuona 19. pv lauantaina, jos vaan hänelle ei osu juuri joulun alle näyttötutkintoa hierojakoulussa.

Tässä maratonissa on ehkä se hieman erikoista, että aiomme juosta sen juoksumatoilla... :D Hanna on juossut ensimmäisen maratoninsa juoksumatolla, joten hänellä on siitä kokemusta. Minulla ei, mutta on se ainakin juoksuajankohdan takia ihan käytännöllinen ratkaisu. Pitää vain vielä yrittää keksiä kuntosali, jossa on niin paljon juoksumattoja, että voimme varata itsellemme kaksi niistä noin monen tunnin ajaksi. Ehdotuksia?

Pari pitkänmatkanjuoksua siis jäljellä vielä tämän vuoden aikana. Maanantaiksi taitaa juuri sopivasti sulaa lumet maasta, niin päästään juoksemaan kavereiden kanssa 30 kilometriä. Jos se vaan läpi menee, niin voin luottavaisesti lähteä myös maratonin kimppuun! :) Ja sen jälkeen lupaanlupaanlupaan alkaa keskittyä taas Cooperin testiin!! Sekin on varmaan mukavampaa tällaisesta pohjakunnosta aloittaen, kuin siitä surkeasta nollakunnosta, mistä lähdin liikkeelle elokuussa. :) 

Törmäsin juuri Hesarin vanhaan artikkeliin, jossa ylistettiin kevyttä liikuntaa kaikenmaailman crossfittien, triathlonien sun muiden humputtelujen ohi. Olen kyllä samaa mieltä, että hyötyliikunta ja kevyt urheilu ovat tärkeitä niin fyysiselle kuin henkisellekin hyvinvoinnille, mutta kyllä minusta urheilu kävisi tylsäksi, jos ei olisi vähän haastetta ja isoja tavoitteita mukana.

Kaipaatko sinä extremeä tai rajojen kokeiluja, vai vievätkö ne mielestäsi ilon urheilusta?

Polttariviikonloppu

Mennyt viikonloppu oli varmasti tämän syksyn jännittävin ja odotetuin. Noin 2,5 kuukautta sitten päätimme pitää polttarit parhaalle ystävälleni Saaralle nimenomaan tänä viikonloppuna. Saarallahan kavereita riittää, joten polttareihin tuli hänen lisäkseen 15 henkeä. Oli mahtavaa olla suunnittelemassa polttareita paitsi kahden muun kaason kanssa, myös kaikkien muiden Saaran ystävien kanssa. Kokonaisuudeksi muodostui päivä, jossa oli aktiviteetteja Saaran elämän eri osa-alueilta.

Voin puhua ainakin kaikkien meidän kaasojen, mutta varmasti myös muiden ystävien puolesta, kun sanon että odottaessamme Saaraa yllätettäväksi lauantaiaamuna, käsissä oli havaittavissa melkoista tärinää. Jännitys ei mennyt kuitenkaan hukkaan, koska Saara oli niin ihastuttavan pihalla yllättävästä suunnitelmanmuutoksesta lauantaipäivän kulkuun. :D

En sen enempää aio kertoa, mutta tässä muutamia kuvia päivän varrelta. Oli kyllä ikimuistoinen päivä, ja hauskaa oli koko porukalla. :)

Odottavan aika on pitkä... 

Yllätetty polttarisankari!

Brunssiherkkuja nyyttärihengessä

Kuplafudiksella hikeä pintaan

"Fuksiaiset" Helsingissä. Kysyttiinpä meiltä mm. mihin mielenosoitukseen olemme menossa. :D

Saara suorittamassa selfie-haastetta Kekkos-naamarin kanssa.

Loppuilta vietettiin mökillä (morsius)saunoen, paljussa lilluen ja jutellen. :)

Vahvaksi punnertamalla

Punnertaminen oli yhteen aikaan yksi lemppari liikkeistäni. Aloin tehdä punnerruksia armeijaa varten treenatessani, ja kerroinkin täällä, miten minä kehitin punnerruksia ennen inttiin lähtöä. Tällä hetkellä punnerrukset on aikalailla korvaantuneet penkkipunneruksella, ja täytyy kyllä sanoa, että sen huomaa heti kun yrittää lähteä punnertamaan. Kyllä tuntuu taas ihan normaalit punnerrukset rankemmilta kuin aiemmin.

Halusin kuitenkin ottaa punnerrukset tämän illan puheenaiheeksi, koska ne ovat yksi parhaista käsiliikkeistä vanhaan kunnon kotitreeniin! Ja jos punnertaa säännöllisesti, miksei kokeilla joskus jotain vähän erilaisempaa? Minä olen vuosien varrella kokeillut vaikka mitä käsilläseisontapunnerruksista ryhmäpunnerruksiin, mutta tässä muutama video esimerkkipunnerrustyyleistä!

Ensimmäisenä esittelyssä on ihan normaali läpsypunnerrus! Mielestäni läpsyissä auttaa se, jos hyppää myös jaloilla, eikä pelkillä käsillä. Jos läpsyt ei vielä onnistu, kokeileppa tehdä hyppypunnerruksia, joissa yritetään ponnistaa mahdollisimman korkealle ilmaan käsillä, vaikkei läpsyä ehtisikään tehdä. :)

Sitten vielä vähän erikoisempia punnerrusmetodeja! Seuraavat tekniikat etsin jonain tylsänä sadepäivänä youtubesta, ja yritin parhaani mukaan apinoida perässä. Suosittelen kokeilemaan, kyllä siinä hyvät naurut sai, kun oli nokallaan lattiassa. :D

Keksittekö jotain muita vaihtoehtoisia punnerrustapoja, joita voisin kokeilla? Vinkatkaas parhaat ja vaikeimmat, niin katsotaan miten minun käy!

Mystery-elokuvailta

Käytiin eilen miehen kanssa viettämässä leffailtaa Finnkinossa. Olimme varanneet liput loppuunmyytyyn "Mystery-näytökseen", jonka ideana oli mennä elokuviin ilman, että tiesi mitä elokuvaa on menossa katsomaan. Näin Mystery-näytöksestä kerrottiin Finnkinon sivuilla:

Etsitkö uudenlaista elokuvaelämystä? Oletko valmis haastamaan elokuvan katsomiskokemuksen?

Tervetuloa Mystery-näytökseen, jossa näet ensimmäisten joukossa pian kaikkien huulilla olevan puheenaiheen. Elokuvaa emme paljasta, mutta viihtyminen on taattua. Tästä kansainvälisesti suositusta tapahtumasta päästään nauttimaan Finnkinon teattereissa nyt toista kertaa.

Tuomme tarjolle elokuvia, jotka saavat hyvälle tuulelle, vaikuttavat, ihastuttavat – ja pääset näkemään ne ennen muita.

Olihan se hauska katsella elokuvamainoksia, kun ei oikeastaan tiennyt, onko seuraavana ruudulle tulevat kohtaukset meidän elokuvaamme, vai ainoastaan mainosta! Kun elokuva alkoi, en tuntenut kyllä yhtään pettymyksen tunteita (vaikken elokuvaa aiemmin tuntenutkaan). Meille oli valittu katsottavaksi Vakoojien silta, jonka ensi-ilta Suomessa on 27.11. Elokuva kertoo Tom Hanksin esittämästä vakuutusjuristista, joka ajautuu puolustamaan oikeudessa venäläisvakoojaa, ja lopulta päätyy myös neuvottelijaksi kyseisen vakoojan vaihtamisesta Venäjällä kiinni jääneeseen jenkkivakoojaan. Tarina sijoittuu kylmänsodan aikaan 1960-luvulle, ja perustuu tositarinaan.

Historiallisesti se oli siis oikein mielenkiintoinen leffa. Me olemme myös käyneet Tampereen vakoilumuseossa joskus viime talvena mieheni kanssa "treffeillä", joten siinäkin mielessä tämä oli mukavaa jatkoa aloittamallemme tielle. :D Ei olisi kuitenkaan välttämättä tullut valittua kyseistä leffaa ainakaan elokuvateatterissa katsottavaksi ilman tätä mysteeri-elementtiä. Jos/kun tällaisia Mystery-näytöksiä järjestetään tulevaisuudessa, tulee varmasti mentyä katsomaan. Aika ihanaakin, kun ei tarvitse aina miettiä, mikä itseä kiinnostaa, vaan pääsee rehellisesti yllättymään! :) Itse ainakin olen leffojen suhteen muutenkin aika kaikkiruokainen, joten mitään ihan älyttömän pahaa pettymystäkään ei varmaan voisi tulla vastaan. Suosittelen Mystery-näytösten lisäksi myös tätä kyseistä Vakoojien silta -elokuvaa. Käykääs kuule viettämässä kaverin tai kullannupun kanssa vähän elokuvailtaa!!

Minä jatkoin tänään elokuvateemalla. Kävin nimittäin Nokialla kaverin luona pyörähtämässä. Sinänsä petollinen tämä kaverini asuinpaikka, että viereissä rakennuksessa on sekä Subway että Makuuni. Tuli sitten kaverilta töihin lähtiessä haettua Subista lounasta ja Makuunista muutama uusi elokuva omaan leffahyllyyn. Näköjään aika draama-painotteinen oli tämä shoppailureissu. Onko kukaan nähnyt näitä leffoja? Mitä mieltä olette?

Maratonhaaveita

Toinen juoksukavereistani ehdotti, että sen sijaan että juoksisimme marraskuun viimeisenä päivänä suunnitelmiemme mukaisesti 25 kilometriä, voisimme samantien juosta seuraavan pyöreän luvun, eli 30 kilometriä. Silkkaa kauhuahan tuo lukema herättää, koska jo 21 kilometriä tuntuu minusta varsin pitkältä matkalta juostavaksi...

Kuulin kuitenkin vastaavani, että kyllä tuo minulle sopii. Olen minä varmaan tämän aiemminkin kertonut, mutta minun "ongelmani" on ollut aina se, että jos ensireaktioni johonkin assiaan on "en todellakaan pysty/uskalla", koen lopulta lähes välttämätöntä tarvetta todistaa itselleni pystyväni ja uskaltavani. Eli eiköhän sitten juosta kahden ja puolen viikon päästä 30 kilometriä! Onhan tässä aikaa vielä viilata juoksukuntoa paremmaksi. :P

Yksi ei niin aktiivisesti mielessä ollut tavoite on ollut juosta 10 kilometriä tuntiin. Se oli aiemmin ihan perustasoani, mutta en ole pystynyt moiseen enää pariin vuoteen. Itse asiassa aiemmin minulla oli tapana juosta lenkki vain pari kertaa vuodessa (juoksin toki koristreeneissä minkä kerkesin). Juoksin kerran keväällä ja kerran syksyllä. Jos/kun tulos oli 10km/h, olin taas seuraavat puoli vuotta tyytyväinen. :D

Eli tällä viikolla yksi välitavoite voisi siis olla tuon 10 kilometrin juokseminen niin lujaa kuin kerkeän. Katsotaan, saanko ajan rutistettua tuntiin. Puolimaratonhan tuli juostua noin 9km/h vauhtia, eli en minä ainakaan tavattoman kaukana voi olla!

Juoksukaverini totesi, että jos me seuraavalla kerralla juoksemme 30 kilometriä, sitä seuraava urakka ei oikeastaan voi olla muuta kuin täysi maraton! Katsotaan nyt tietenkin ensin, miten se kolmekymppinen onnistuu, mutta olisihan se upea kokemus saada maraton juostua... :) Lupasin kyllä itselleni, että puolimaratonin juoksemisen jälkeen alan taas panostaa ykköstavoitteenani Cooperin testi. Mutta ei kai tuo peruskunnon paraneminen voi ainakaan pahaa tehdä. Kyllä minä uskon, että tässä vie jokainen (juoksu)askel eteenpäin. Coopereitahan ehdin juosta vielä läjäpäin keväällä, tärkeintä että juoksu pysyy treeniohjelmassa koko ajan aktiivisesti mukana edes jossain roolissa.

Olen myös päättänyt antaa itselleni armoa salitreenien suhteen. Joulukuun alkupuolella minulla alkaa tavoitteellinen saliohjelma, joten miksi en nauttisi tämän marraskuun ajan juoksentelusta. Eikä sitä tiedä, miten kauan tämä lumettomuuskaan jatkuu, niin parasta juosta pihalla nyt niin kauan kuin pystyy. :)

Yhteiset harrastukset - parisuhteen kulmakivi

Usein puhutaan, että yhteiset harrastukset ja kiinnostuksenkohteet piristävät parisuhdetta, tai voivat olla jopa parisuhteen "suola". Se nyt ei ole varmaan mikään yllättävä havainto, ainakin minun mielestäni kuulostaa aika itsestäänselvältä, että jonkinlainen yhteinen tekeminen ja ajankäyttö on kaikissa ihmissuhteissa tärkeää. Voihan se yhteinen "harrastus" olla vaikka elokuvien katselu tai ruoanlaitto yhdessä.

Meillä meni parisuhde ehkä jossain vaiheessa liiankin paljon siihen, että yhteinen tekeminen oli herkuttelua, ulkona syömässä käyntiä ja television katselua. Se oli helppo ratkaisu, ja tuntui tekevän yhteisestä ajasta jollain tavalla spesiaalia. Lopputulos tietysti ei ole kovin hyvä, vaan huomaamatta voi kerryttää itselleen hyvän määrän "rakkauskiloja".

Kyllä me vieläkin käymme syömässä ulkona. Tällä viikolla taisimme käydä tiistaina syömässä siipiä ulkona. Ja mökillä meillä oli mukana keksipaketti. Televisiota katselemme usein iltaisin, ja ensi viikon tiistaille varasimme juuri paikat Finnkinon Mystery-näytökseen, jonka sisältö selviää vasta elokuvan alettua! (Elokuvahetki saattaa kuitenkin sisältää myös pientä herkuttelua.)

Mutta meillä sporttiset harrastukset ovat myös aina olleet yhdistävä tekijä. Lavatansseissa kävimme muutamaan kertaan syksyn mittaan, mutta työkuviot sekoittivat pakkaa niin paljon, ettemme taida enää uskaltaa mennä paikalle useiden viikkojen tauon jälkeen... Salilla käymme yhdessä ja erikseen, ja juoksemassa olemme käyneet tosiaan ihan puolimaratoniin asti. Satunnaisesti käymme yhdessä uimassa, ja mieheni on siitä ihana, että hän lähtee kyllä mukaan kaikenlaisiin erikoisempiinkin aktiviteetteihin, kun sellaisia vaan tulee päähän. :)

Thaimaassa lomaillessamme suoritimme Open Water -sukelluskurssin.

Mutta meille on tässä syksyn mittaan ilmaantunut myös yksi kenties vähän omituisempi yhteinen harrastus: kirjan lukeminen! :D Meillä on nyt toinen "iltasatukirja" menossa. Luemme lähinnä iltaisin nukkumaan mennessä, mutta myös esimerkiksi automatkoilla, ja toissapäivänä mökillä. Mielestäni se on kivaa ajanvietettä, voi löhöillä lähekkäin kirjaa lukien, ja luetusta voi yhdessä myös keskustella. Kuin edistynyt versio lukupiiristä!! Minä olen tähän asti ollut se, joka lukee ääneen, mutta voisihan sitä vaikka vaihdella halutessaan. :)

Millaisia yhteisiä harrastuksia teidän parisuhteeseenne kuuluu? Voiko parisuhde toimia ilman niitä? Koetteko, että harrastuksien kuuluu olla ennemminkin "omaa aikaa" kuin parisuhdeaikaa? Entä kaipaatteko, että urheilu on parisuhteessa yhteinen harrastus, vai oletteko onnellisesti parisuhteessa, jossa urheilu on vain toiselle osapuolelle kiinnostuksenkohde? :)

Puolimaraton - uusi ennätys!

Huh heijaa, niin vaan tuli tänään juostua elämäni toinen puolimaraton! Edellisestähän olikin jo yli viikko kulunut... :D Tällä kertaa juostiin ihan uudella kokoonpanolla, eli kahden ystäväni kanssa. Toinen on käynyt kanssani lenkkeilemässä pitkin toipumisprosessini, mutta toisen kanssa tämä taisi olla ensimmäinen juoksulenkkini ikinä! Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut juoksevani näin paljon parempaa aikaa kuin edellisellä kerralla. Tai aamulla en kyllä muistanut koko juoksua, kun ihasteltiin mökillä kaunista auringonnousua. Juoksu sen sijaan juostiin puhtaasti katulamppujen antamassa valossa.

Näin kaunista ja rauhallista oli vielä aamulla...

Lenkki tuntui aika hyvältä itse asiassa. Tai tuntui ainakin sinne 15-16 kilometriin asti... Me mentiin aika paljon kovempaa vauhtia kuin mitä menin mieheni kanssa, mutta toisaalta se ei haitannut. Juoksu kulki ihan mukavasti.

Juoksimme 10.6 kilometriä yhteen suuntaan ja käännyimme takaisin. Puolessa välissä pidimme jopa parin minuutin pissatauon, kun hätä yllätti toisen ystävistäni. Siitä vauhti vain kiihtyi, ja minä aloin vähän puuskuttaa. Alettiin olla kuitenkin jo sellaisessa juoksuvauhdissa, jota minä yleensä ylläpidän viiden kilometrin lenkeillä. Jalkoja ei hapottanut niin paljon kuin ensimmäisessä puolimaratonissa, mutta muuten tuntui kyllä pahemmalta.

Viimeiset kilometrit riipuin kavereiden kannoilla. Eroa oli jatkuvasti parikymmentä metriä, mikä tietysti estää enimmät keskustelut, mutta enpä minä enää tainnut keskustelukunnossa ollakaan. :D Loppuun sain vähän jopa kirin tynkää aikaiseksi, ja lopullinen aika (pissataukoineen) oli 2h 20 minuuttia. Eli 6 minuuttia vähemmän kuin viime viikolla! Ei tarvitse kuin parantaa jatkossa joka viikko tämän verran, niin olen jo 12 viikon päästä juossut selkeän Suomen ennätyksen! ;)

Mutta, seuraava kimppatreeni on jo lyöty lukkoon, ja se on 30.11. Silloin olisi tarkoitus pinkaista taas ennätyspitkä matka, eli 25 kilometriä!! Nämä kaverini vähän naureskelivat, että on kyllä kaveriporukan touhu vaihtunut selkeästi juhlimisesta urheiluun, ja syypääksi valittiin minut, joka olen tullut porukkaan mieheni kautta viimeisimpänä. :D Kai siinä jotain perääkin saattaa olla, mutta eikö se niin menekin, että aika aikaa kutakin...?

Mökkipuuhastelua

Pääsin tänään neljältä töistä, ja ajoin mieheni kanssa mökille. Tänä kesänä ja syksynä on tullut oikeasti todella vähän käytyä mökillä, vaikka aika paljonkin olisi ollut pieniä ja isompia hommia tehtävänä. Tämän päivän urakkana oli haravoida enimmät lehdet tontilta. Sekin oli tarkoitus tehdä jo varmaan kuukausi sitten...

Tänään minä vasta oikeasti tajusin, miten aikaisin ulkona pimenee! Töistä pääsin tosiaan neljältä, ja ajattelin tässä olevan koko illan aikaa puuhastella. Sitten yhtäkkiä viideltä oli jo niin pimeää, että hyvä kun näkee mihin kävelee!! Haravoin sitten ne lehdet pihasta, mitkä onnistuin näkemään. Voin vain kuvitella miten paljon sinne vielä jäi jäljelle... Toivottavasti lumet tulee nopeasti, niin ei tarvitse omaa kädenjälkeä sen enempää "ihastella" :D Mies lähti haravoinnin jälkeen huoltamaan moottoripyöräänsä, joten näin tämän hyväksi hetkeksi vetäytyä tietokoneen ääreen kirjoittamaan blogia. :)



Minä ja harava



Mökki klo 17.

En ole varmaan koskaan ollut mikään erityisen innokas mökki-ihminen (se alkaa vain pidemmän päälle kyllästyttää, vaikka samalla myös nautin mökkeilystä ja minä olen meistä usein jopa se, joka mökille lähtöä ehdottaa), ja tuossa äsken olikin puhetta miehen kanssa siitä, että minusta ei välttämättä ihan maatalon emännäksi olisi. :D Minulla riittää kyllä intoa aloittaa projekteja ja kyllä minä niitä projekteja usein onnistun viemään päätökseenkin, mutta ainakin tänään hyydyin naurettavan nopeasti. Haravoin noin puoli tuntia, ja nyt tässä lähinnä odottelen, että me laitetaan sauna päälle ja syödään vähän makkaraa. :D Uskon kyllä että palkka voisi motivoida vähän ahkerampiin suorituksiin. Kyllä sitä pienenäkin jaksettiin kerätä mummin ja papan mökillä monta ämpärillistä käpyjä, kun niistä sai joitain markkoja korvaukseksi. :)

Mites muilla nuo pihahommat luonnistuu? Kuin vettä vain, vai oletteko kaltaisiani nopeasti kyllästyjiä? :) Edelleen ihmettelen, miten kuitenkin muuten olen suht pitkäjänteinen, mutta tällaisissa asioissa ei vain tahdo jaksaa yhtään... :D

Treenimotivaatio, missä olet?!

Täytyy sanoa, että viime viikkojen ajan treenaaminen on tuntunut kyllä aika puuduttavalta. Alkuun se oli ihan vain väsymyksestä johtuvaa saamattomuutta, mutta nyt on väsymys väistynyt ja saamattomuus jäänyt. :D

Tunnistan itsessäni kyllä ison tarpeen treeniohjelmalle, koska tällainen "haahuilu" tuntuu lähinnä turhauttavalta. Tänäänkin pohdin noin tunnin, menenkö salille ollenkaan vai en. Lopulta sain itseni raahattua salille, vieläpä juoksujalkaa, mutta salilla jaksoin tehdä vain kolme liikettä ennen kotiin palaamista. Tilanne alkaa olla aika samanlainen kuin viime keväänä yrittäessäni päästä takaisin treenin makuun polvileikkauksen jälkeen. Silloin pelastukseni oli se, että mies vaihtoi kanssani samalle salille ja sain treeniseuraa. Nyt uskon, että jo treeniohjelman saaminenkin voisi muuttaa tilanteen parempaan.

Minähän aloitin jo sitä viime vuoden saliohjelmaa, ja vieläpä isolla innolla. Homma tyssäsi kuitenkin heti alkuunsa. Ei se tuntunut enää samalta; se mikä oli viimeksi jännittävää, tuntui tällä toisella kierroksella todella puuduttavalta.

Onneksi kuitenkaan tämä treeni-innon puute ei tarkoita sitä, että olisin täysin jäänyt sohvaperunoitumaan. Sovin torstaille puolimaratonin parin tyttökaverini kanssa. Heitä jäi vähän kaivelemaan, että menimme mieheni kanssa juoksemaan puolikkaan ilman heitä, niin pitää korjata se vääryys nyt samantien! :D Ja onhan se puolikas mukava juosta uudestaan nyt, kun tietää matkan sujuvan varmasti ihan mukavasti.

Tämän toisen puolimaratonin jälkeen ajattelin kääntää katsetta sen verran tulevaan, että alan juosta taas yhden Cooperin testiin valmistavan juoksutreenin viikossa. Olkoon se sitten minkälainen inervalli/vauhdikas juoksentelu tahansa, niin vähän jotain muuta kuin tämänhetkinen hölkyttely. :) Yritän myös itselleni vakuuttaa sitä, että vaikka salitreeni nyt aavistuksen verran tökkisi, juokseminen onkin tällä hetkellä se tärkeämpi asia. Millään muulla treenillä ei oikeastaan ole tavoitteideni kannalta mitään väliä, jos en pysty keväällä juoksemaan Cooperin testissä 2800 metriä. Päätavoitteesta ei siis ole kysymystäkään!

Ps. Jos jollakulla on samanlainen tilanne kuin minulla, eli olisi kovasti treeniohjelmaa vailla (mutta ei ole, kuten minä, vielä varannut itselleen treeniohjelmaa), käykää tsekkaamassa parin kaverin firma osoitteesta http://www.fitnessfactor.fi/ tai käykää tykkäämässä facebookissa heidän sivuistaan, niin voitte voittaa treeniohjelman ilmaiseksi :)

Pps. 20 000 sivukatselua meni viikonlopun aikana heittämällä rikki, kiitos kaikille lukijoille siitä! :) <3

Isin tyttö

Siitä on vähintäänkin pari vuotta, kun olen viimeksi päässyt viettämään isänpäivää iskän kanssa. Viime vuonna olin isänpäivänä Vietnamissa, ja onnittelut tapahtuivat Skypessä. Tällä kertaa näin isääni perjantaina ja lauantaina, mutta sitten minun piti palata työn tekoon Tampereelle. Äitillehän minä olenkin jo omistanut yhden blogitekstin, jonka löydätte täältä. Tämän blogitekstin omistan isälleni.

Isäni on aina ollut minun esikuvani. Olen katsonut häntä ihaillen ja olen ajatellut haluavani olla samanlainen kuin hän. Minun on hyvin vaikea ajatella, että kukaan isäni tunteva ajattelisi, että hän EI olisi mahtava tyyppi, en pysty kuvittelemaan "vihamiehiä" isäni kaltaiselle ihmiselle.

Kun olin pieni, isä vietti paljon aikaa kanssani. Isä on aina ollut hyvä lasten kanssa. Isä saattoi nukuttaa laittamalla pienokaisen peiton sisälle ja heiluttelemalla peittoa ilmassa. Hän teki kanssamme palapelejä ja leikki. Isälle oli kuulemma "pieni" järkytys, kun minulle iski uhmaikä, mutta siitäkin lopulta selvittiin kunnialla. Olin hiljainen vastustaja. Jos en halunnut tehdä jotain, en välttämättä huutanut ja raivonnut - minä vain en tehnyt niin. Kun päätin, etten halua mennä rattaisiin vaan kävellä, minä kävelin vaikka usean kilometrin. Kun minut laitettiin nukkumaan, mutten halunnut nukkua, nousin yksinkertaisesti pinnasängyssäni istumaan. Isä istui sängyn vieressä ja painoi minut takaisin makuulle. Nousin uudestaan, isä painoi minut takaisin. Tätä saattoi jatkua jonkun aikaa, kunnes lopulta jäin nukkumaan. :)

Minä 1v ja iskä!

Meidän isä on iloinen ja huumorintajuinen. Isän kanssa tuli ja tulee edelleen naurettua hauskoille sattumuksille, ja isän kanssa on muodostunut sisäpiirivitsejä, kuten epäonnistunut vaaka tai "miksi radio ei soi" -laulu. Jutut eivät varmaan oikeasti ole kovin hauskoja, mutta ne ovat pysyneet menossa mukana jo vuosia. Isän kanssa voi katsoa älyttömimmätkin komedialeffat, ja hän osasi ainakin esittää ilahtunutta jopa silloin, kun annoimme hänelle (isänpäivä?)lahjaksi Eläintohtori-elokuvaboksin.

Isä on rauhallinen mies. Hän hermostuu tai suuttuu todella harvoin, ja silloin luultavasti ihan aiheesta. Olen pitänyt häntä aina reiluna ja oikeudenmukaisena. Kun lukioon mennessäni koulunumeroni tippuivat huomattavasti, ja yhtäkkiä keskiarvoni ei ollutkaan enää totuttu yhdeksän, vaan ennemminkin 7 tai jopa alle, isä ei suuttunut, vaan totesi sen ehkä olevan minun tämänhetkinen tasoni. Se lause jäi mieleeni, ja päätin tsempata ja todistaa, ettei se todellakaan ole minun tasoni. Päättötodistukseni keskiarvo oli jo 8,2.

Kirjoitinkin äitini ja minun tarinaa kertoessani, että meillä oli äidin kanssa haastavia aikoja, mutta nykyään välimme ovat läheiset. Isäni kanssa olen ollut läheinen aina, olen kutsunut itseäni "isin tytöksi". Muistan, kun ihmiset hehkuttivat, miten paljon näytän äidiltäni, ja minua melkein suututti! Miten ne eivät tajua, että minä näytän isältäni! Minun mielestäni nenäni oli kuin isälläni, korvani taipuvat kuten isällä, ja muutenkin... minä halusin olla kuin isä.

Jouluna 2011.

Nykyään äitini on yksi tärkeimmista juttukumppaneistani. Viestittelemme paljon ja soittelemme kun on asiaa. Myös silloin, kun käyn pikavisiitillä Espoossa, näen usein juuri äitiäni, koska isä on päivällä töissä. Välillä minulla on kauhea ikävä isääni.

Helposti tulee ajateltua, että isä on enemmänkin tekemistä varten ja äidin kanssa jutellaan. Isän kanssa voi käydä vaellusreissuilla tai hänelle voi näyttää olohuoneen lattialla, miten joku juuri opittu käsilukko tai kuristus menee. :D Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, isä on myös yksi parhaista kuuntelijoista, jonka tiedän. Kuinkahan moneen kertaan isä on ollut koneellaan tekemässä työjuttuja, kun olen tullut ulko-ovesta sisään ja alkanut selittää jotain tarinaa. Hänelle on helppo kertoa, ja hän keskittyy kuuntelemaan, vaikka olisikin ollut ennen jutun aloittamista muissa hommissa. Ehkä äitini kanssa juttu on enemmän molemminpuolista jauhamista ja molempien asioista keskustelua. Isä harvemmin kertoo omista haasteistaan tai murheistaan, mutta muiden murheita hän kyllä kuuntelee ja myös hiljaisesti taka-alalla huolehtii.

Eno, isä ja minä. 2012 vaelluksella Norjassa/Ruotsissa.

Sitä sanotaan, että naiset etsivät itselleen isänsä kaltaista miestä. Juttelin jossain välissä ystäväni kanssa siitä, kuinka hän oli lähes järkyttynyt, miten paljon hänen siskonsa mies muistuttaa heidän isäänsä. Pohdimme myös minun isäni ja mieheni yhtäläisyyksiä, ja kyllähän niitä löytyy. Molemmat ovat hauskoja, lämpimiä, rakastavia, komeita, urheilullisia, aikaansaavia, äykkäitä, konflikteja vältteleviä ja hyviä kuuntelijoita. Molemmat ovat toisaalta miehekkäitä, mutta heistä löytyy myös herkkä puoli. He saavat minut ajattelemaan, että ympärilläni on kyllä ehdottomasti ihan maailman parhaat miehet. Olen sanonutkin miehelleni, että jos/kun me joskus menemme naimisiin, minua liikuttaa jo etukäteen ajatus siitä, että isäni saattaa minut alttarille. Ja jos/kun me joskus perustamme perheen, en malta odottaa, että isäni saa pidellä lapsenlapsiaan sylissään.

Kiitän Jumalaa siitä, että minulla on näin ihana isä. Jos joskus onnistun olemaan lähestulkoon yhtä hyvä vanhempi lapselle, voin olla tyytyväinen suoritukseen. Isä, olet rakas. Hyvää isänpäivää! <3

Seksuaalinen häirintä

Luin joskus artikkelin, jossa kerrottiin, että joka toinen nainen kokee elämänsä aikana seksuaalista häirintää. Myös miehistä useat olivat kokeneet seksuaalista häirintää (en muista prosentteja). Mielestäni lukema on järkyttävä, vaikka joku voikin sanoa seksuaalisen häirinnän olevan oikeasti sitä, että nainen (tai mies) ottaa liian herkästi itseensä tilanteessa, joka on tarkoitettu kehuksi/flirttailuksi tai muuten vain "ei ole oikeasti niin paha, että siitä pitäisi tehdä noin isoa asiaa".

Minä koin ensimmäisen kerran seksuaalista häirintää ollessani juuri täyttänyt 18 vuotta. Olin käynyt ensimmäistä kertaa baarissa koriskavereideni kanssa, jonka jälkeen olimme menneet koriskaverini luokse yöksi Helsingin keskustaan. Seuraavana aamupäivänä kävelin kaverini kämpiltä juna-asemalle, ja tunsin oloni mahtavaksi. Ilta oli ollut todella mukava ja olin vähän pussaillutkin yhden mukavan pojan kanssa. Olin juuri kävellyt suojatien yli Elielinaukiolle, kun joku tarttui kädellään kiinni takapuolestani. Käännyin ympäri nyrkit pystyssä, ja maahan kyyristyi vähintään vanhempieni ikäinen juoppo, joka hoki anteeksipyyntöjä. Käskin häntä juoksemaan aika hemmetin kovaa, jos hän ei halua että lyön. Hän juoksi. Minä menin kotiin, ja tunsin oloni ällöttäväksi. Tätäkö tämä täysikäisyys nyt sitten on...

Seuraavalla kerralla olin 19-vuotias, ja lomalla Espanjassa ystäväni kanssa. Olimme olleet katsomassa jalkapallon MM-finaalia Barcelonassa, ja juhlimme muiden mukana Espanjan maailmanmestaruutta. Kaduilla oli matsin jälkeen satoja tuhansia ihmisiä ja meininki oli ihan älytön. Pidin ystävääni olkapäästä, kun yritimme päästä kadulla eteenpäin. Ei ollut mitään mahdollisuutta päättää, mihin suuntaan haluaa mennä, ainoa mahdollisuus oli mennä joukon mukana sinne, minne massa vie. Ihmiset tönivät toisiaan ja oli niin ahdasta, ettei pystynyt kääntymään. Joku työnsi takaapäin kätensä mekkoni alle ja kouraisi sukupuolialueitani. En pystynyt tekemään mitään muuta, kun puristamaan reidet yhteen. Yritin kääntyä, mutten pystynyt, ja kun vihdoin sain katsottua taakseni, käden ote oli jo irronnut ja kouraisia saattoi olla kuka tahansa väkijoukossa. Kukaan ei käyttäytynyt mitenkään poikkeavasti.

Menossa katsomaan peliä. Tässä vaiheessa kadut olivat vielä rauhalliset ja fiilis hyvä.

Kolmas kerta oli eilen. Olen kulkenut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja Facebook-ryhmän kautta kimppakyydeillä. Olen tarjonnut autokyytejä ja olen ollut ihmisten autojen kyydissä. Olen jutellut kyytiläisten kanssa kimppakyytikokemuksista, eikä kellään meistä ole ollut yhtäkään pahaa sanottavaa kokemuksistamme. Eilen hain kyytiläisen Tampereen Hervannasta. Minulla oli ollut etukäteenkin jotenkin outo olo kyseisestä henkilöstä, ja odottaessani häntä Teboililla, pohdin, pitäisikö minun vain lähteä ajamaan...

Hän istui etupenkille ja oli aika omituinen. Ulkonäöltään hintelä ja vähän "ressukka", ja sosiaalisilta taidoiltaan heikko. Keskustelu sujui "minä kysyn - hän vastaa" -periaatteella, ja jo ensimmäisten minuuttien jälkeen tunsin oloni kiusalliseksi ja epämiellyttäväksi. Ehkä me sitten vain ollaan hiljaa, ajattelin. Eipä sekään haittaisi. Mutta kyytiläiseni tuijotti minua taukoamatta, ja kumartui hitain liikkein välillä kaivelemaan jaloissa pyörivää reppuaan. Mielikuvitukseni alkoi kehitellä vaikka mitä vaihtoehtoja sille, mitä hänellä repussaan on...

Kysyin häneltä, opiskeleeko hän tai tekeekö hän jotain työkseen. Hän kertoi omistavansa musiikkialan yrityksen, joka etsii harjoittelijaa. Hän kysyi, olisinko kiinnostunut harjoittelijan paikasta. Vastasin, etten minä edes harrasta musiikkia, vaan olen enemmänkin uhreiluihmisiä. Oli hiljaista. "Mitä urheilua sitten harrastat?" hän kysyi jonkin ajan kuluttua. Vastasin vapaaottelun, salilla käymisen ja lenkkeilyn. Tuntui hyvältä sanoa rivien välissä, että minä voin vetää häntä turpaan, jos sellainen tilanne tulee tarpeen. Oikeastihan en ole vapaaottelua harrastanut 2014 kesän jälkeen. Oli taas hiljaista, tuijotin tietä edessäni ja ajoin ylinopeutta. Halusin mahdollisimman nopeasti perille. Hän tuijotti minua.

"Sitten sinulla on varmaan lihaksia täällä", hän totesi ja puristi käsivarttani. Naurahdin ja totesin, että luultavasti on. Seuraavaksi hän tarttui kiinni reidestäni, puristi sitä ja sanoi sielläkin varmaan olevan lihaksia. Työnsin käden pois ja sanoin polveni olevan juuri keväällä leikattu, joten siellä ei pahemmin lihaksia ole. Hetken päästä hän tarttui reiteeni uudestaan, tällä kertaa vähän ylempää, ja sanoi jalan olevan kyllä lihaksikas. "Älä koske minuun", vastasin. Hän otti käden pois. Oli taas hiljasita. Sivusilmällä näin jatkuvan tuijotuksen. Välillä hän nojautui hieman eteenpäin, edelleen tuijottaen. Halusiko hän, että minä näen hänen tuijotuksensa vai yrittikö hän hakea katsekontaktia?

"Mitä siinä vapaaottelussa sitten tehdään?" hän kysyi. Kerroin, että siinä lajissa saa lyödä ja potkia, sekä tehdä erilaisia lukkoja ja kuristaa. "Saako siinä ottaa suihin?" Hän kysyi. "Ei", vastasin. Lisää tuijotusta. Lisää hiljaisuutta.

Jätin hänet Espoon Matinkylään, kuten hän toivoi. "Onko se 10e bensoista ok?" kysyin. "No ei mulla sitä rahaa nyt ole, mutta jos odotat tässä, voin hakea. Tai sit voin maksaa tilille". Ilmoitin laittavani tilinumeron tulemaan. En laittanut. Ilmoitin asiattomasta käytöksestä kimppakyytiryhmän ylläpitäjää, joka lupasi poistaa hänet ryhmästä. Minä en aio hänen kanssaan olla yhteyksissä. Pitäkööt rahansa. 10 euroa ei kuitenkaan tee kokemuksesta yhtään vähemmän vastenmielistä.

Mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että on oikein käydä kiinni toiseen ihmiseen? Tuskin kukaan on niin urpo, että ajattelee pukeutumisen tai henkilökohtaisen tyylin olevan siihen perusteena? Tai jos ajattelikin, tuskin minun meikitön naamani, kollarit ja talvitakki on se kuuluisa "provosoiva pukeutuminen". Siitä olen varma, etten missään näissä kertomuksissani ainakaan käyttäytynyt sillä tavalla, että joku olisi voinut tulkita sen flirttailuksi. Kahdessa ensimmäisessä en ollut edes puhunut vastapuolen kanssa, ja tässä viimeisimmässä tapauksessa kerroin moneen kertaan avopuolisostani ja olin enintäänkin ystävällinen.

Miksi olen kaikesta huolimatta kokenut pitkään tarvetta hiljetä tällaisista tapauksista? Ehkä siksi, että paperille kirjoitettuna ne eivät kuulosta niin pahoilta, kun miltä kokemus on minun mielestäni tuntunut. Tai ehkä siksi, että tämä ei sovi "imagooni", vahvoille tytöille ei käy näin. Ehkä siksi, että tällaiset tapaukset on noloja ja epämiellyttäviä, eikä kukaan muukaan puhu näistä ääneen? Ehkä siksi, että joku saattaa kutsua minua tiukkapipoksi tai sanoa minun yliregoivan.

Minä en varmastikaan ole ainoa, jolle on kertynyt tällaisia kokemuksia. Oletko sinä kokenut ahdistavia ja häiritseviä puheita/katseita/kosketuksia, ja miten olet toiminut sellaisissa tilanteissa? Ovatko tapahtumat jääneet vaivaamaan?

Haasteita pukkaa

Maanantaina töihin mennessäni eräs nuori pesi työpaikkamme ikkunoita lisärahan toivossa. Naureskelin työkaverilleni, että meidänkin kämpän ikkunat kaipaisi epätoivoisesti pesua, hyvä kun ikkunasta enää näkee ulos. Työkaverini päivitteli samaa, ja kertoi ikkunanpesun olleen ajatuksena jo viime viikonloppuna, mutta hän ei ollut saanut kuitenkaan aikaiseksi.

Sovimme, että molemmat hoitavat ikkunanpesu-urakan tämän viikon aikana. Sunnuntaina olemme molemmat töissä, ja silloin kotien ikkunoiden on syytä loistaa ihan uudella tavalla. Ikkunanpesuhaaste vastaanotettu! Itse asiassa tarkoitukseni oli pesaista ikkunani jo tässä aamulla, mutta tämä tarkoitus koki pienen vastoinkäymisen, kun en löytänyt kodistamme ikkunanpesuun tarvittavia välineitä. :D Pitänee tehdä visiitti anoppilaan iltapäivällä...

Tässä vaiheessa olin innoissani aloittamassa ikkunanpesun. Välineet vain uupuu. :D

Kyllä minä totta kai mietin, onko kaiken pakko olla haastetta tai kilpailua. Eikö joskus siivoaminen voisi olla ihan vain siivoamista ilman sen kummempia haasteita, tai eikö urheilu voisi olla urheilua ilman sen suurempia tavoitteita ja kilpailuja? Mutta tosiasia taitaa olla, että ilman niitä haasteita, kilpailuja ja deadlineja en saisi mitään aikaiseksi :D

Ikkunanpesuhaaste ei ole ainoa haaste, joka tällä hetkellä on vireillä. Olemme kaveriporukalla lanseeranneet kilpailun, jossa yritetään parantaa tiettyjä urheilusuorituksia mahdollisimman paljon muutaman kuukauden aikana. Konsepti on vielä vähän suunnitteluasteella, mutta viime sunnuntaina suoritimme jo ensimmäisen urheilusuorituksen, joka oli sopivasti Cooperin testi. Minä olin kerrankin ajanottaja, sovimme että minun lähtökunnokseni sopii se 2700 metriä, jonka juoksin Pelastusopiston pääsykokeissa kuukausi sitten. Meidän poppooseen kuuluu 8 henkilöä, eli neljä pariskuntaa. Kaikkien Cooper-tulokset osuivat sinne 2400-2900 metrin tienoille, eli hienosti meni jo alkuunsa koko köörillä!

Seuraavaksi aiomme ottaa tulokset ainakin uinnissa ja lihaskunnossa. Uintimatkaksi joku sekopää ehdotti jopa 2 kilometrin uintia, joka kuulostaa kyllä minun korviini samalta kuin hukkuminen. Katsotaan, mikä on lopulta sovittu uintimatka... Lihaskunto-osuuttakaan ei ole vielä ihan tarkalleen päätetty. Voi olla, että se sisältää ainakin penkin, kyykyn, leuat ja vatsat. Kuulostaa tutulta - eikö vain? Parhaimmillaan siis lajeiksemme valikoituu  ihan tismalleen samat urheilusuoritteet kuin Pelastusopiston ja Pelastuskoulun testeissä on! Minullehan se sopisi paremmin kuin hyvin, koska kyseisiä lajeja olen muutenkin parantamassa. :)

Koetko olevasi tässä mielessä samanlainen kuin minä, eli saatko asioita aikaiseksi parhaiten juuri kilpailuilla, haasteilla ja deadlineilla? Vai ovatko sellaiset mielestäsi ennemminkin ahdistavia?

Ps. Jos koet ikkunoidesi kaipaavan pientä ehostusta ennen talvea, ota tästä vastaan ikkunanpesuhaaste! ;) Ikkunoiden pitää kiiltää sunnuntaihin mennessä, saa suorittaa!!

Ensimmäinen puolimaraton!

Jihuuuu, tuli tuossa tosiaan juuri äsken juostua elämäni ensimmäinen puolimaraton! Ihan mieletön fiilis ja kunnon kokovartalokipsi, kun jalkojen lisäksi hartijat veti ihan lukkoon. Meidän oli tarkoitus juosta tänään 18 kilometrin lenkki, mutta ensimmäisten satojen metrien jälkeen päätettiin sittenkin juosta samantien koko 21 kilometriä. :D

Juoksu tuntui koko ajan suht keveältä siinä mielessä, että hengitys ei kohonnut missään vaiheessa kovin korkealle. Jalkoja sen sijaan kyllä hapotti jo varmaan viiden kilometrin jälkeen. Mutta olihan se aika kivankin tuntuista, kun vuorotellen etureisiä ja takareisiä poltteli. :) Ja ainakin nyt se on OHI!! 2h 27minuuttia siihen meni (ja juostiin vielä varmuuden vuoksi vähän ekstraakin). Eli menipä se puolikas nyt sitten alle sen 2,5h, mikä vissiin on jonkinlainen surkean kunnon raja :D

Jos siellä ruudun toisella puolella nyt joku pohtii "pystyisinkö minäkin tuohon", niin olen kyllä ihan varma, että pystyt! Se oli toukokuun puoliväli, kun sain ottaa ensimmäisen juoksuaskeleeni polvileikkauksen jälkeen. Olin aivan kuollut, kun juoksin 10 minuutin juoksulenkin. Siitä olen vaihtelevalla treenimäärällä (0-3 lenkkiä viikossa) päässyt muutamassa kuukaudessa siihen pisteeseen, että jaksan juosta 2,5 tuntia kerralla!

"Mitäs sitten seuraavaksi?", huomaan kysyväni itseltäni... Yksi tavoite on suoritettu, ja palan halusta keksiä itselleni uusia haasteita. Kerron sitten teillekin, kun löydän itselleni uuden projektin! Kyllä tämä marraskuu vaan on uuden alkua!

Väsyttääkö? :D

Marraskuu toivoa täynnä

Vitsi on mahtavaa, että on marraskuu! En tiedä, pitääkö siitä olla näin innoissaan, mutta minusta tuntuu aina ihanalta hypätä uuteen kuukauteen. Pieniä uusia alkuja :)

Tämän marraskuun alussa fiilis on toiveikas. Onko se tätä nuoruuden naiiviutta, että aina odottaa nurkan takaa tulevan jotain parempaa ja hienompaa? Viimeiset pari viikkoa on olleet aika rankkoja, lähinnä työn takia. En ole pysynyt enää laskuissa siitä, kuinka monta kertaa joku on haukkunut ja huoritellut minua, enkä myöskään siitä, kuinka monta kertaa joku on rikkonut fyysistä koskemattomuuttani.

"Rankat duunit vaatii rankat treenit", kirjoittelin jossain vaiheessa. Viime viikolla olin kuitenkin niin väsynyt, että salille raahautuminen oli työn ja tuskan takana. Lenkille en jaksanut kertaakaan.

Mutta. Ehkä tämä viikko on erilainen, ehkä marraskuu on erilainen? Kävin tänään aamulenkillä ja tulin siihen tulokseen, että se on hyvinkin mahdollista. Aloin tänään lukea uutta kirjaa, tänään saan (toivottavasti) opinnäytetyöni arvosanan, huomenna mennään mieheni kanssa juoksemaan 18km iltalenkki, loppuviikolle on sovittu treffejä kavereiden kanssa ja minulla on uusi kännykkä, jolla on kiva ottaa kuvia! Siinä ei paljon pimeä ja sateet paina, kun on näin paljon kivoja juttuja tiedossa. :D

Mulla on nykyään myös etukamera! Toki sitä piti juhlistaa parilla selfiellä...

Mave-ennätys

Kokeilin tänään pitkästä aikaa maastavetoa. En ole yli vuoteen kokeillut sitä, koska olen kärsinyt polvileikkauksen lisäksi aina silloin tällöin selkäongelmista, eikä maastaveto silloin kuulosta hyvältä idealta. Keväällä 2014 keksin ottaa maastavedon mukaan treeniohjelmiin, ja se kehittyi kyllä kieltämättä kovaa vauhtia. Alussa sain tuskin sataa kiloa nostettua, mutta parin kuukauden treenin jälkeen maasta nousi jo 130 kiloa. Nuo lukemat tippuivat kuitenkin jo aikoja sitten takaisin sinne sadan kilon paikkeille, ja tuntui ehkä jotenkin masentavalta ajatukselta lähteä taas aloittamaan alusta...

Pystyn tekemään maastavetoa ainoastaan sumo-tyylillä, koska se on selälleni parempi. Kokeilin kerran normaalia maastavetoa, mutta sen jälkeen selkäongelmat menivät potenssiin viisi. Sumomavessahan jalat ovat normaalia leveämmällä. Sillä tavalla nostomatka on kenties hieman lyhyempi, mutta toisaltaan sumotyyli vaatii liikkuvuutta, ja siinä on tärkeää pitää polvet suorassa, etteivät ne lähde linkkaamaan sisälle päin.

Olen videokuvannut ensimmäisen sumo-treenini vuosi sitten keväällä, ja siitä voi nähdä pääpiirteittäin, miltä maastaveto sumotyyliin näyttää. Ihan täydellinenhän tuo tyyli ei silloin ollut (eikä ole edelleenkään). Ja esimerkiksi käsien liukumista voi estää magnesiumin käytöllä tai vetoremmeillä, niin enää ei ole tarvetta korjailla otetta kesken sarjojen... :)

Tämän päivän kunto oli se, että sain vedettyä 3x100 kiloa. Se oli todellakin enemmän kuin odotin, koska olin henkisesti valmistautunut siihenkin, että jaksaisin hädintuskin nostaa 80 kiloa. Pääsinpähän yli siitä korkeaksi kasvaneesta kynnyksestä, etten halua kyseistä liikettä edes kokeilla sen takia, että ajattelen sen menevän huonosti. Vaikka olen all time recordeista vielä todella kaukana, pidän tätä nyt ennätystuloksena. Turha se on vanhoja muistella, tilanteet muuttuvat ja nykyhetki on se, mikä ratkaisee. Ja onhan tästä hyvä lähteä eteenpäin! Into treenaamista kohtaan kasvaa aina, kun saa vähän tehtyä jotain uutta ja huomaa nopeasti kehityksen. :)