Seksuaalinen häirintä

Luin joskus artikkelin, jossa kerrottiin, että joka toinen nainen kokee elämänsä aikana seksuaalista häirintää. Myös miehistä useat olivat kokeneet seksuaalista häirintää (en muista prosentteja). Mielestäni lukema on järkyttävä, vaikka joku voikin sanoa seksuaalisen häirinnän olevan oikeasti sitä, että nainen (tai mies) ottaa liian herkästi itseensä tilanteessa, joka on tarkoitettu kehuksi/flirttailuksi tai muuten vain "ei ole oikeasti niin paha, että siitä pitäisi tehdä noin isoa asiaa".

Minä koin ensimmäisen kerran seksuaalista häirintää ollessani juuri täyttänyt 18 vuotta. Olin käynyt ensimmäistä kertaa baarissa koriskavereideni kanssa, jonka jälkeen olimme menneet koriskaverini luokse yöksi Helsingin keskustaan. Seuraavana aamupäivänä kävelin kaverini kämpiltä juna-asemalle, ja tunsin oloni mahtavaksi. Ilta oli ollut todella mukava ja olin vähän pussaillutkin yhden mukavan pojan kanssa. Olin juuri kävellyt suojatien yli Elielinaukiolle, kun joku tarttui kädellään kiinni takapuolestani. Käännyin ympäri nyrkit pystyssä, ja maahan kyyristyi vähintään vanhempieni ikäinen juoppo, joka hoki anteeksipyyntöjä. Käskin häntä juoksemaan aika hemmetin kovaa, jos hän ei halua että lyön. Hän juoksi. Minä menin kotiin, ja tunsin oloni ällöttäväksi. Tätäkö tämä täysikäisyys nyt sitten on...

Seuraavalla kerralla olin 19-vuotias, ja lomalla Espanjassa ystäväni kanssa. Olimme olleet katsomassa jalkapallon MM-finaalia Barcelonassa, ja juhlimme muiden mukana Espanjan maailmanmestaruutta. Kaduilla oli matsin jälkeen satoja tuhansia ihmisiä ja meininki oli ihan älytön. Pidin ystävääni olkapäästä, kun yritimme päästä kadulla eteenpäin. Ei ollut mitään mahdollisuutta päättää, mihin suuntaan haluaa mennä, ainoa mahdollisuus oli mennä joukon mukana sinne, minne massa vie. Ihmiset tönivät toisiaan ja oli niin ahdasta, ettei pystynyt kääntymään. Joku työnsi takaapäin kätensä mekkoni alle ja kouraisi sukupuolialueitani. En pystynyt tekemään mitään muuta, kun puristamaan reidet yhteen. Yritin kääntyä, mutten pystynyt, ja kun vihdoin sain katsottua taakseni, käden ote oli jo irronnut ja kouraisia saattoi olla kuka tahansa väkijoukossa. Kukaan ei käyttäytynyt mitenkään poikkeavasti.

Menossa katsomaan peliä. Tässä vaiheessa kadut olivat vielä rauhalliset ja fiilis hyvä.

Kolmas kerta oli eilen. Olen kulkenut kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja Facebook-ryhmän kautta kimppakyydeillä. Olen tarjonnut autokyytejä ja olen ollut ihmisten autojen kyydissä. Olen jutellut kyytiläisten kanssa kimppakyytikokemuksista, eikä kellään meistä ole ollut yhtäkään pahaa sanottavaa kokemuksistamme. Eilen hain kyytiläisen Tampereen Hervannasta. Minulla oli ollut etukäteenkin jotenkin outo olo kyseisestä henkilöstä, ja odottaessani häntä Teboililla, pohdin, pitäisikö minun vain lähteä ajamaan...

Hän istui etupenkille ja oli aika omituinen. Ulkonäöltään hintelä ja vähän "ressukka", ja sosiaalisilta taidoiltaan heikko. Keskustelu sujui "minä kysyn - hän vastaa" -periaatteella, ja jo ensimmäisten minuuttien jälkeen tunsin oloni kiusalliseksi ja epämiellyttäväksi. Ehkä me sitten vain ollaan hiljaa, ajattelin. Eipä sekään haittaisi. Mutta kyytiläiseni tuijotti minua taukoamatta, ja kumartui hitain liikkein välillä kaivelemaan jaloissa pyörivää reppuaan. Mielikuvitukseni alkoi kehitellä vaikka mitä vaihtoehtoja sille, mitä hänellä repussaan on...

Kysyin häneltä, opiskeleeko hän tai tekeekö hän jotain työkseen. Hän kertoi omistavansa musiikkialan yrityksen, joka etsii harjoittelijaa. Hän kysyi, olisinko kiinnostunut harjoittelijan paikasta. Vastasin, etten minä edes harrasta musiikkia, vaan olen enemmänkin uhreiluihmisiä. Oli hiljaista. "Mitä urheilua sitten harrastat?" hän kysyi jonkin ajan kuluttua. Vastasin vapaaottelun, salilla käymisen ja lenkkeilyn. Tuntui hyvältä sanoa rivien välissä, että minä voin vetää häntä turpaan, jos sellainen tilanne tulee tarpeen. Oikeastihan en ole vapaaottelua harrastanut 2014 kesän jälkeen. Oli taas hiljaista, tuijotin tietä edessäni ja ajoin ylinopeutta. Halusin mahdollisimman nopeasti perille. Hän tuijotti minua.

"Sitten sinulla on varmaan lihaksia täällä", hän totesi ja puristi käsivarttani. Naurahdin ja totesin, että luultavasti on. Seuraavaksi hän tarttui kiinni reidestäni, puristi sitä ja sanoi sielläkin varmaan olevan lihaksia. Työnsin käden pois ja sanoin polveni olevan juuri keväällä leikattu, joten siellä ei pahemmin lihaksia ole. Hetken päästä hän tarttui reiteeni uudestaan, tällä kertaa vähän ylempää, ja sanoi jalan olevan kyllä lihaksikas. "Älä koske minuun", vastasin. Hän otti käden pois. Oli taas hiljasita. Sivusilmällä näin jatkuvan tuijotuksen. Välillä hän nojautui hieman eteenpäin, edelleen tuijottaen. Halusiko hän, että minä näen hänen tuijotuksensa vai yrittikö hän hakea katsekontaktia?

"Mitä siinä vapaaottelussa sitten tehdään?" hän kysyi. Kerroin, että siinä lajissa saa lyödä ja potkia, sekä tehdä erilaisia lukkoja ja kuristaa. "Saako siinä ottaa suihin?" Hän kysyi. "Ei", vastasin. Lisää tuijotusta. Lisää hiljaisuutta.

Jätin hänet Espoon Matinkylään, kuten hän toivoi. "Onko se 10e bensoista ok?" kysyin. "No ei mulla sitä rahaa nyt ole, mutta jos odotat tässä, voin hakea. Tai sit voin maksaa tilille". Ilmoitin laittavani tilinumeron tulemaan. En laittanut. Ilmoitin asiattomasta käytöksestä kimppakyytiryhmän ylläpitäjää, joka lupasi poistaa hänet ryhmästä. Minä en aio hänen kanssaan olla yhteyksissä. Pitäkööt rahansa. 10 euroa ei kuitenkaan tee kokemuksesta yhtään vähemmän vastenmielistä.

Mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että on oikein käydä kiinni toiseen ihmiseen? Tuskin kukaan on niin urpo, että ajattelee pukeutumisen tai henkilökohtaisen tyylin olevan siihen perusteena? Tai jos ajattelikin, tuskin minun meikitön naamani, kollarit ja talvitakki on se kuuluisa "provosoiva pukeutuminen". Siitä olen varma, etten missään näissä kertomuksissani ainakaan käyttäytynyt sillä tavalla, että joku olisi voinut tulkita sen flirttailuksi. Kahdessa ensimmäisessä en ollut edes puhunut vastapuolen kanssa, ja tässä viimeisimmässä tapauksessa kerroin moneen kertaan avopuolisostani ja olin enintäänkin ystävällinen.

Miksi olen kaikesta huolimatta kokenut pitkään tarvetta hiljetä tällaisista tapauksista? Ehkä siksi, että paperille kirjoitettuna ne eivät kuulosta niin pahoilta, kun miltä kokemus on minun mielestäni tuntunut. Tai ehkä siksi, että tämä ei sovi "imagooni", vahvoille tytöille ei käy näin. Ehkä siksi, että tällaiset tapaukset on noloja ja epämiellyttäviä, eikä kukaan muukaan puhu näistä ääneen? Ehkä siksi, että joku saattaa kutsua minua tiukkapipoksi tai sanoa minun yliregoivan.

Minä en varmastikaan ole ainoa, jolle on kertynyt tällaisia kokemuksia. Oletko sinä kokenut ahdistavia ja häiritseviä puheita/katseita/kosketuksia, ja miten olet toiminut sellaisissa tilanteissa? Ovatko tapahtumat jääneet vaivaamaan?