Pettymyksiä ja uudelleen asennoitumista

Sen lisäksi että tämä viikko on ollut iloa ja uutta mukavaa, on se sisältänyt myös tulevaisuuden pohtimista ja vähän pettymyksiäkin. En ole täällä blogissa tainnut kertoa, että hain uutta työpaikkaa, jonka oli tarkoitus alkaa tammikuusta lähtien. Olin todellakin väsynyt vuorotyöhön, työntäyteisiin viikonloppuihin, sekä väkivaltaisesti ja välillä tosi ilkeästi käyttäytyviin nuoriin. Toinen työpaikka vaikutti melkeinpä ihanalta lepopaikalta, ja kaikinpuolin täydelliseltä vaihtoehdolta.

Kävin työhaastatteluissa jokunen viikko sitten, kun en ollut vielä saanut todistusta valmistumisen johdosta. Sain haastattelun jälkeen soiton, että hakuaikaa oli päätetty pidentää parilla viikolla, koska päteviä hakijoita ei ollut. Minun kehotettiin lähettää uusi hakemus sitten, kun olen valmistunut ja pätevä hakija. Kysyin, oliko myös muita samanlaisessa tilanteessa olevia, jotka ovat juuri valmistumassa, mutta eivät vielä ole päteviä. "Ei ole, voit lukea siitä rivien välistä...".

Näköjään kuitenkin luin rivit väärin, koska paikka jäi saamatta. Minulle mainittiin ison syyn olleen se, että he uskoivat liian paljon siihen todennäköisyyteen, että tulen keväällä pääsemään Pelastusopistoon. Aika katkeransuloista. En kai minä heitä voi siitä syyttää, koska rehellisesti sanottuna niin uskon minäkin, ei kai tässä koko treeniprosessissa olisi muuten mitään mieltä. Olin kuitenkin kertonut haaveistani ja tavoitteistani jo ensimmäisessä haastattelussa, ja jotenkin saamani puhelun perusteella olin päätellyt, että se ei ollut heille kynnyskysymys.

Sain tämän viimeisimmän, pettymystä aiheuttavan puhelun tällä viikolla työpäiväni aikana, ja sattumoisin olin samassa vuorossa nykyisen työpaikkani esimieheni kanssa. Hetken aikaa jouduin sulattelemaan asiaa ja nielemään pettymystä, mutta oli kuitenkin mukavaa päästä vielä saman päivän aikana kertomaan esimiehelle, että jatkaisin sittenkin mielelläni työssäni vielä ensi vuoden puolellekin. Hän oli hellyyttävän ilahtunut, puhumattakaan talomme johtajasta, joka uutisen seuraavana päivänä kuultuaan tuli halaamaan minua. Hän sanoi, ettei yleensä halaile, mutta nyt koki sen tarpeelliseksi. Se oli varmaan ihan yhtä tarpeellista myös minulle. :)

Koen olevani etuoikeutetussa asemassa, että ylipäänsä minulla oli tämä vaihtoehto b, jonka puoleen kääntyä. Tässä elämäntilanteessa säännöllinen tulonlähde sekä karttuva työkokemus ovat ehdottomasti plussaa. Ja onhan samassa työpaikassa pysymisessä se hyvä puoli, että ensi kesänä tulen mahdollisesti viettämään ensimmäistä kertaa palkallisia lomapäiviä!

Eli nyt asiaa pari päivää prosessoituani mieli on taas ihan hyvä tämänkin asian suhteen. Aika menee loppujen lopuksi hirveää vauhtia, ja nyt pääasia on, että pääsen ensi syksynä aloittamaan mieleiset opinnot.