Pieniä askelia kohti unelmaa

Välillä unelmat tuntuvat niin kaukaisilta, että ne melkein unohtaa. Ei ihan - jossain taka-alalle ne vaikuttavat - mutta vahvasti arjen alle painautuneina. Kun työt pyörivät päivästä toiseen omalla painollaan ja treenit menevät omaan tahtiinsa eteenpäin, ei todellakaan käy joka päivä mielessä se, miten voisin päästä tänäänkin hieman lähemmäs omia tavoitteitani. Kun joku kysyy, mitä minä aion tehdä ensi vuonna, huuliltani lipsahtaa vastaukseksi "töitä". Sanon sen, vaikka pidän ensi vuoden isoimpana tavoitteena päästä opiskelemaan palomieheksi.

Kun joku kyseenalaistaa, onko järkevää edes hakea opiskelemaan palomieheksi, kun palkka ei nouse ja työ on luultavasti yhtä rankkaa kuin nykyinenkin työ, huomaan miettiväni, että ei kai se kovin järkevää olekaan. Jos olen kuvitellut tekeväni päätökset järjellä, niin kyllä tässä tapauksessa ainakin mennään ihan sydän edellä. Kyllähän se olisi helppoa ja järkevääkin olla tässä, kun kaikki menee ihan hyvin. Olla tässä ja mennä eteenpäin valitsemallani tiellä.

Tänään työmatkalla ohitseni ajoi paloauto. Sellaisissa hetkissä unelmat eivät tunnu enää niin kaukaisilta, vaan itse asiassa pelottavankin lähellä olevilta. Siellä se auto menee, ja minä olen menossa ihan väärään suuntaan ja väärään työpaikkaan. En minä ajattele valinneeni väärin silloin, kun lähdin opiskelemaan sosiaalialalle. Ei kai niin kasvattavaa kokemusta voi katua. Ehkä en olisi edes ollut valmis palomieheksi yhtään aikaisemmin. Mutta itsensä huijaamista olisi jymähtää tähän. Kenties uusi ala ei olekaan askelia taaksepäin, vaan jatkoa jo nähdylle ja koetulle?

Ilmoittauduin eilen ajokoulun C-kortin opetukseen. Se pitää olla ajettuna ennen koulun alkua, koska muuten ei ole paloauton rattiin asiaa. Ensimmäiset teoriatunnit ovat tammikuun puolivälin jälkeen, ja teoriatunnit ja ajotunnit varmasti tulee suoritettua kevään aikana, vaikka niitä kävisikin töiden ohessa rauhassa. Pieniä askelia kohti isoa unelmaa. :)

Josko minäkin vielä joku päivä ajaisin tällaista!