Puoli vuotta takana

Joulu on ihan nurkan takana, ja ensimmäinen puoli vuotta Pelastusopistoa ohi. Uskokaa tai älkää, mutta vuoden päästä tähän aikaan olen valmistunut, ja kovaa vauhtia tunkeutumassa työelämää kohti. Tässä välissä tulee kuitenkin tapahtumaan vielä niin paljon kaikenlaista, että lienee turha harhailla ajatuksissa niin kauas. Sen sijaan voisin vähän kääntää katsetta taaksepäin, ja miettiä millainen kokemus tämä syksy on ollut.

Kun koulu alkoi elokuun kahdeksantena, minusta tuntui, että olen odottanut sitä ikuisuuden. Olin ollut niin jännittynyt pääsykokeissa, että rehellisesti sanottuna en muistanut yhdenkään luokkakaverin kasvoja toukokuulta. Kaikki oli uutta, kaikki oli innostavaa, ja kaikki tuntui jopa vähän epärealistiselta.

Treenaamiseen into ei ole koskaan ollut niin kova, ja motivaatio koulunkäyntiä kohtaan ei ole ollut samalla tasolla varmaan ekaluokan jälkeen. Toki jo tässä syksyn aikana arki on iskenyt päälle. Treenata ei voi jatkuvasti 6-8 kertaa viikossa, ja oppitunnilla ei voi aina olla 100 prosenttisen keskittyneenä ja innokkaana.

Tiedän, että mielipiteitä on laidasta laitaan myös meidän koulun suhteen. Jonkun mielestä on ihan liian vähän käytännön koulutusta, jonkun mielestä pitäisi ehdottomasti olla jotain aihetta lisää ja jotain vähemmän, ja kaikissa mielipiteissä on varmasti perää. Itse olen kuitenkin tällaisena ei-niin-käytännönläheisenä ihmisenä ollut oikeasti ihan ihmeissäni siitä, miten paljon olemme käytännössä päässeet harjoittelemaan kaikkea. Koulu on tähän mennessäkin ollut ehdottomasti opettavaista, ja kaksi kolmasosaa on vielä edessä!

Koulunkäynnin negatiiviset puolet? Onhan niitäkin, mutta ehkä olen tarkoituksella jättänyt niiden ajattelemisen vähemmälle. Lopulta harvoin mikään asia elämässä on pelkkää ihanuutta ja positiivisia tuntemuksia. Uskon oman mielen kannalta olevan kuitenkin hyväksi keskittyä pääsääntöisesti hyviin puoliin, varsinkin jos miinukset eivät ole mitään kovin merkittäviä.

Suurin miinus Pelastusopistossa sitä paitsi ei liity itse kouluun, vaan sen sijaintiin. Käytän viikosta yhden työpäivän verran aikaa autossa istumiseen. Vanhempiani olen nähnyt koulun aikana pariin kertaan, ja ystäviä, jotka eivät asu Tampereella näen sitäkin vähemmän. Toisaalta taas Kuopion ja Tampereen välillä asuvaa kummityttöäni olen nähnyt joka kuukausi, mikä on ollut ihan mahtavaa. Mieheni kanssa olen saanut viettää monta kokonaista viikonloppua yhdessä, mitä ei kovin usein tapahtunut työelämässä ollessani, koska minulla oli niin harvoin kokonaista vapaata viikonloppua. Ja meidän kurssi hitsautuu mielestäni viikko viikolta paremmin yhteen, ja niihin kaikkiin uusiin ihmisiin on ollut mukava tutustua. Kyllä kokemus jää niin vahvasti plussan puolelle, että tässä voi melkein jo alkaa odottaa tammikuun yhdeksättä, kun koulu jatkuu kakkoslukukauden kohdalta eteenpäin!

Tämän joululoman olen aloittanut muutamalla työpäivällä lastensuojeluun. Täytyy sanoa, että tämä koulun aloittaminen on jotenkin positiivistanut kokemustani myös sosionomin töitä kohtaan. Olenkin jopa sanonut, että uskoisin olevani parempi lastensuojelutyöntekijä nyt, kun olin ennen koulun alkua. Huomenna menen tekemään vielä viimeisen työvuoron ennen todellista lomaa. Tätä en varmaan ole blogissa vielä kertonutkaan, mutta lähdemme viikon päästä kymmeneksi päiväksi ulkomaille! :) Nämä lomat ovat kyllä ehdottomasti opiskelun hyviä puolia...!

Perjantaina valmistui kaksi pelastajakurssia. Meidän luokka oli mukana järjestämässä heille valmistumisjuhlat, jotka olivat mielestäni oikein tyylikkäät ja juhlalliset. Tällä hetkellä työllisyystilanne pelastusalalle on aika heikko, koska monenlaiset muutokset ovat käsillä pelastustoimessa(kin). Monet valmistuneista pelastajista kertoivat tekevänsä vanhan ammattinsa hommia kesään asti, ja lähtevänsä sitten kesätöiden kautta luomaan uraa pelastuslaitokselle. Sitä ei koskaan tiedä, mikä tilanne on vuoden päästä meidän valmistuessamme, mutta sitäkin suuremmalla syyllä pidän mielelläni tietynlaista kosketuspintaa yllä lastensuojelun maailmaan. Toivottavasti kuitenkin pääsen kesätöiden merkissä ensi kesänä katsastamaan pelastuslaitoksen arkea. :)

Onnittelut kaikille valmistuneille pelastajille, ja tervetuloa uudet tulokkaat! Ja HYVÄÄ JOULUA blogin lukijoille!! <3

Toivottavasti tulisi lunta vähän tänne eteläänkin!

Kanylointia

Tänään oli tämän syksyn viimeinen harjoituspäivä. Aamupäivällä jatkettiin siitä, mihin viime viikolla elottoman potilaan hoitamisessa jäätiin, ja iltapäivällä sukelsimme kanyloinnin ihmeelliseen maailmaan.

Kanylointi oli oppitunnin aiheena etukäteen ajateltuna vähän kuumottava. Antaa nyt toisen ihmisen kokeilla ensimmäistä kertaa kanylointia oman ihon läpi! Puhumattakaan siitä, että itse yrittää piikittää toista ilman, että neulan terä on vähintäänkin luuytimessä...

Lähdimme kokeilemaan kanylointia parin kämmenselkään. Minun parilla sattui olemaan niin selkeät suonet, että niitä ei tarvinnut edes sen ihmeemmin houkutella esiin. Kaiken kaikkiaan operaatio meni jopa helpommin kuin olin ajatellut. Ehdin kokeilla kanylointia pariin otteeseen, toisella kertaa kyynärtaipeeseen. Molemmat kerrat onnistuivat hyvin, joten tavoite (että kaikki onnistuu ainakin kerran) saavutettu!

Olin kolmeen otteeseen koekaniinina. Naurulta ei säästytty, kun kaveri yritti lävistää kämmenselän nahkaa, mutta lopputulos ratkaisee ja sehän oli oikein onnistunut!

Tässä vähän kuvapäivitystä iltapäivältä. Sisältää verta, neuloja ja suolen(eikun suonen)pätkää. :D

Onnellinen koekaniini. :D

Olen vissiin paksunahkainen, kun eka neula "ei mennyt nahan läpi".  Toinen meni!

Siinä on ja pysyy!

Rapatessa roiskuu...

Rouva luutnantti!

Kuten kaikki tietävät, toissapäivänä oli itsenäisyyspäivä. Tämä itsenäisyyspäivä oli itselleni aika merkittävä siinä mielessä, että sotilasarvoni yleni luutnantiksi. Inttiajoistani alkaa olla viisi vuotta aikaa, ja olen näiden vuosien aikana käynyt suhteellisen ahkerasti kertausharjoituksissa. Tuntui mukavalta saada tunnustusta vaivannäöstä.

Kouluaikana on tullut selvemmäksi myös palomiesten sodanajansijoitus, josta olin kyllä kuullut huhuja jo ennen koulun alkua. Aika useat palomiehet nimittäin sijoitetaan väestönsuojatehtäviin. Toisin sanoen mahdollisessa kriisitilanteessa palomiehet eivät niinkään kirmaa rintamalla, vaan hoitavat väestönsuojaamista omissa kotikaupungeissaan. Olemme jo päässeet koulussa harjoittelemaan väestönsuojien käyttöönottotarkistuksia. Saa nähdä, mikä sa-sijoitukseni tulevaisuudessa tulee olemaan. Monenlaisia tapoja on suojella omaa maataan.

Jollain tavalla tuntuu, että oma suomalais-identiteettini on vain kasvanut aikuisvuosinani. Vuosi vuodelta tuntuu etuoikeutetummalta olla suomalainen. Suomi on 99 vuotta vanha, mikä ikäiselleni ihmiselle tuntuu todella vanhalta, mutta toisaalta, voiko sellainen valtio olla vanha, jossa valtio on nuorempi kuin sen vanhimmat asukkaat? Toivottavasti saadaan elää rauhassa vielä pitkälle tulevaisuuteen. :)

Näin iloisena ylenin aliluutnantiksi vuonna 2012. Ihan yhtä leveälle ei suupielet nousseet tiistaina, mutta hyvä oli yritys. ;)

Meillä oli itsenäisyyspäivän ansiosta pitkä viikonloppu vapaata koulusta. Itse tulin koululle vasta keskiviikko aamuna. Tällä viikolla on todellakin huomannut, miten joululoma alkaa hiipiä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mieliin. Omassakin mielessä alkaa aamukampa olla valmiina, ja ajatukset joulussa. Meillä on koulusta kolmen viikon joululoma, jonka jälkeen ensihoidon jakso jatkuu entistä intensiivisempänä eteenpäin.

Tämän viikon agendana on selvitä hengissä anatomia 2 -kokeesta. Aiheina mm. haima, munuainen, maksa, aistit, jne. Viime hetken lukutuokiot alkavat olla takana päin, ja huomisen jälkeen onneksi tänä syksynä ei enää kokeita tarvitse tehdä.

"Ihan hetken vain lepuutin silmiä lukemisen lomassa...". Tyynypainaumat lukuhetken/päiväunien jälkeen. :D

Iltaohjelmaa Opistolla

Tämä viikko on ollut melkoista menoa ja meininkiä, ja erityisesti koulupäivän ulkopuolisen ajan suhteen. Meillä oli maanantaina luokan pikkujoulut, joissa kävimme syömässä paikallisessa italialaisessa ravintolassa, jonka jälkeen valloitimme keskustan baarista karaoke-kopin. Koulu alkoi tiistaina vasta puoli yhdeltä, joten itsekin olin takaisin asuntolalla vasta yhden pintaan. Täytyy kyllä sanoa, että melkoinen kuoro tulisi meidän luokan lauluniekoista kasattua. Karaoke-huoneeseen ei ollut ulkopuolisella paljon asiaa, kun meidän lössi intoutui laulamaan. :D Samaa meininkiä on ollut havaittavissa myös koululla, jossa joululaulujakin on hoilattu meidän luokan osalta jo syyskuusta asti...

Tiistaina ja tänään keskiviikkona järjestettiin koulun lentopalloturnaus. Järjestysvastuu oli meidän kurssilla, ja jostain syystä minä olin nostanut käteni vapaaehtoisuuden merkiksi, kun turnaukselle haettiin järjestäjiä. Enpä arvannut, että siihen hommaan ihan näin montaa tuntia elämästä kuluisi, mutta jälkikäteen voin sanoa fiiliksen olevan hyvä. Kaikki sujui ihan moitteettomasti ja voittaja saatiin selville! :) Lisäksi oli mukavaa päästä juttelemaan taas ihan uusien ihmisten kanssa. Kyllä tällaiset tapahtumat mielestäni lisäävät hyvää yhteishenkeä paitsi yksittäisten kurssien, myös koko koulun välillä.

Pisimmän korren vei tällä kertaa Alipäällystökurssi 41 punaisissa paidoissaan. :)

Myös koulussa on ollut tällä viikolla kaikenlaista mielenkiintoista, enkä ihan kaikkea ehdi samaan tekstiin edes änkeä. Maanantain koulupäivästä sen verran, että meillä oli harjoittelupäivä ergonomisista kantoasennoista ensihoidossa. Kantelimme toinen toisiamme pitkin kouluja ja porraskäytäviä, niin sisä- kuin ulkotiloissa. Apuvälineitä oli jos jonkinmoisia, ja yllättävän paljon tuli opittua uutta ja hyödyllistä. Se kun ei aina riitä, että muistaa nostaa suoralla selällä ja käyttää jalkoja. Kiertoliike ja kumartuminen ovat varmoja välilevyn poksauttajia, ja tietysti ylipäänsä kaikkea turhaa kantamista tulee välttää. Kuulemma palomiehet ja selkävaivat kulkevat käsi kädessä... :D

Ja ettei tulevaisuudessa tarvitsisi varoa pelkkiä välilevynpullistumia, tänään meillä oli luento palomiesten syöpäaltistumisista. Ihmistä kun ruukaa oma terveys usein kiinnostamaan, niin myös minua palomiesten syöpäaltistumiset, sairaseläkkeet ja elinajanodotteet kiinnostavat. Ne kiinnostavat niin paljon, että kunhan ennätän huomenna tai ylihuomenna väsätä ajatukseni paperille, jaan ne teidänkin kanssanne. :) Nyt pitää painua unten maille, että pysyy hereillä huomisella anatomian luennolla!

Mallia ergonomisesta nostoasennosta.

Paarit käyttöön ja ovet kiinni, niin pysyy lämpö ambulanssissa. :) 

Lepo & palautuminen

Tämä teksti on ollut viimeistelyä vaille valmiina jo yli viikon, mutta jäänyt lähettämättä. Olen pitänyt viimeiset kaksi viikkoa ns. kevyinä viikkona, eli olen treenannut paljon normaalia vähemmän, ja katsellut enemmän Netflix-leffoja kuin laki sallii. Huomasin nimittäin viime viikon alussa, että olen aika poikki. Rupesin miettimään, kuinka kauan olo on ollut väsynyt, ja tulin sellaiseen lopputulokseen, että ehkä viikon-kahden ajan.

Meillä oli viime viikon torstaina liikuntatunnilla luento ylikunnosta, ja levon merkityksestä harjoittelussa. Opettajan mukaan on valitettavaa, miten paljon koulussa näkee ylikuntoa ja sen oireita. Itse uskon, että yksi iso syy on se, että Kuopiossa tietynlaisessa eristyksessä ollessa urheilu on helppo tapa käyttää vapaa-aikaa, ja siihen on tilat ja välineistö "talon puolesta" kunnossa. Toki myös kilpailu on kovaa, ja paineet hyvään fyysiseen kuntoon tuntuvat varmaan melkein jokaisessa.

Minulla ei ole koskaan onneksi ollut sellaista ylikuntoa kuin joillain joukkuekavereillani. Aika monella urheilijalla ja kuntoilijallakin on varmasti kuitenkin kokemusta tietyn tyylisestä väsymisestä. Itse muistan pahimmillaan joskus toivoneeni loukkaantumista, että pääsisin pitämään koripallosta vähän taukoa. Ymmärrettävästi silloin ollaan menty pitkälle rajan yli.

Itsensä ja omien rajojen tunteminen urheilussa ei ole ihan yksinkertaista. Miten erottaa väsymys, joka johtuu liiasta rasituksesta ja siitä ettei ole palautunut, verrattuna siihen, että tänään vaan sattuu laiskottamaan? Minulle on myös tuottanut lieviä haasteita ymmärtää muun elämän vaikutus harjoitteluun. Tietyssä elämäntilanteessa voi treenata kahdesti päivässä, kun taas toisessa tilanteessa muu elämä kuormittaa niin paljon, että se olisi sulaa hulluutta.

Pötköttelymahdollisuus paarien päällä, Heini on tietysti vapaaehtoinen koekaniini. :D

Minulla meni ehkä viikko tai kaksi liian kauan tajuta, että tämä ensihoidon jakso on sen verran kuormittava itsessään, että muualta pitää höllätä. Olen myöskin pitkään ajatellut viikonloppujen olevan minulle kaikessa urheilemattomuudessaan lepoa, mutta en ole huomioinut raskaita automatkoja ja kaikkea sitä ihmisten näkemistä ja aktiviteettia.

No, aina oppii uutta! Kai tämä itsensä tunteminen on samanlainen prosessi kuin kaikki muukin elämässä - koskaan ei tule täysin valmiiksi. :) Hyvillä mielin voin kuitenkin todeta, että tänä syksynä kuntoni on kohonnut tosi paljon, ja uskon sen ottavan entistä isompia harppauksia eteenpäin, jos nyt vähän kuormittavamman koulujakson aikana treenaan aavistuksen kevyemmin.

Ja nyt olen myös huomannut loppuviikon aikana, että olo on todella paljon pirteämpi kuin viime viikolla. Parin viikon väsymykseen siis tepsi tällä kertaa parin viikon himmailu.

Olo on taas normaalin energinen!

Käytännön päivä

Kylläpä tuntuu taas hyvältä olla kolmen viikon teoriapainotteisen jakson jälkeen käytännön parissa. Meillä oli tänään päivä, jossa harjoiteltiin vierasesineen poistamista, intubointia, defibrillointia, jne. Paljon tuli uutta opittua, ja vauhdilla mennään eteenpäin. Melkein kun kerran ollaan yksi asia harjoiteltu, odotetaan sen ensi kerralla luonnistuvan (ainakin jotenkin), koska sen taidon päälle rakennetaan koko ajan uutta. :)

Potilas odottelee hoidon aloittamista.

Tässä on laitettu elottoman potilaan nieluun Larynxtuubi, jonka kautta annetaan happea.

Valmiina defibrillointia varten.

Tässä harjoitellaan asentamaan intubaatioputki potilaan henkitorveen. (tähän toimenpiteeseen meillä ei tosin kentällä riitä valtuudet, mutta tulipa kokeiltua.) :)

Viikonlopun jäljiltä olo on ollut aika väsynyt, koska kävin tekemässä perjantaina yövuoron lastensuojeluun. Yö meni oikein mukavasti, mutta sen jälkeen rytmi oli ihan täysin sekaisin. Heräsin sekä lauantaina että sunnuntaina kahdelta päivällä... Pikkuhiljaa taas yritän palata normaaliin!

Jotenkin tuntuu, että nämä luentopainotteiset viikot ovat muutenkin vaatineet veronsa. Jotenkin olo on ollut normaalia voimattomampi, ja siitä johtuen blogikin käynyt hieman tavallista rauhallisempana... Seuraava blogitekstinikin tulee käsittelemään lepoa ja palautumista, koska ne ovat olleet ajatuksissani niin pinnalla viimeisten parin viikon ajan. Viime viikolla puolitin treenimääräni, ja aion pitää ne sellaisena vielä ainakin tämän viikon ajan.

Koulua on jäljellä enää naurettavan vähän, neljä viikkoa tälle syksylle! Kaiken lisäksi jokainen jäljellä olevista viikonlopuista on pidennetty, joten siinäkin mielessä joululoma lähestyy. :) Meillä on mieheni kanssa joululomasuunnitelmat jo aikalailla kasassa, mites teillä? Etelän aurinkoon, lappiin laskettelemaan, kotisohvalle käpertyneenä vai ihan jotain muuta?

Piparkakkupaloasema

Meidän solussa käynnistettiin joulun odotus täydelle teholleen tänään. Siinä rytäkässä jäi illan treenikin välistä, kun intouduttiin laulamaan joululauluja (pahoittelut naapureille) ja leipomaan piparkakkutaloa.

Pelastusopiston asuntolassa on joulukoristelukisa, joka on intouttanut opiskelijat koristelemaan jouluvaloilla ikkunoita. Paras ikkuna voittaa joulukinkun, joten panokset ovat korkealla! ;) Meidän solu lähti ideoimaan omaa ikkunaamme jo viikko-pari sitten, ja nyt oli vihdoin toteutuksen vuoro.

Ideamme pohjana oli pipari. Vision mukaan ikkunalaudalla olisi piparkakkutaloja, ja ikkunassa lukisi teksti "Tonttutyttöjen piparipaja". Hienon neronleimauksen sai enoni viikonloppuna, joka totesi, että piparkakkutalonhan pitäisi tietenkin olla paloasema. No niin totta vie pitäisi, mutta kuka sellaisen muka osaisi tehdä!? Solukaverini tarttui haasteeseen, ja sekä suunnitteli että rakensi komean paloaseman. Me muut koristelimme parhaan osaamisemme mukaan, ja lopputulos on henkeäsalpaava!

Piparkakkupaloasema

Kunnianhimo ei jäänyt pelkkään paloaseman tekoon, vaan askartelimme sen kaveriksi myös vahvoja ja sydämellisiä palomiehiä.

Meidän "Piparipaja" -ikkuna ei tässä vielä ihan täysin pääse oikeuksiinsa, mutta pienien viimeistelyjen jälkeen uskon ikkunan olevan omaa luokkaansa. ;) 

Näillä eväillä lähdetään kohti kinkun metsästystä. Mitäs sanotte? :D

Pelastajan ammatin henkinen kuormittavuus

Kun mietitään palomiehen työnkuvaa, monille tulee mieleen raavaat miehet, jotka tekevät fyysisesti rankkaa työtä. Kun miettii naista palomiehenä, sitä ehkä mietitään, miten tämä kyseinen henkilö voi pärjätä niin rankassa työssä. Silloin tarkoitetaan rankkaa nimenomaan fyysisessä mielessä.

Myös itse olen pyöritellyt näitä kysymyksiä päässäni. Kuinka kuntoni riittää koulunkäyntiin, ja kuinka kuntoni riittää työhön. Entä jos tulee joku vamma, enkä enää pystykään tekemään työtäni. Silloin minulla on varavaihtoehtona edeltävä ammattini, johon mahdollisesti palaisin.

Kun pelastajan ammattia miettii tarkemmin, alkaa henkisen kuormituksen näkökulma nopeasti kohota fyysisen kuormituksen rinnalle, tai jopa ohi. Alkaa tajuta, että pelastaja hakee hukkuneen järven pohjalta. Pelastaja menee siivoamaan sen, mitä on jäänyt jäljelle, jos joku päättää hypätä junan eteen. Pelastaja näkee hätää ja tuntee toivottomuutta. Aina ei voi auttaa, joskus jää jossiteltavaa, ja se vain pitää hyväksyä.

En ole koskaan ajatellut, että tämä ammatti olisi minulle henkisesti liian raskas. Tiedostan, että saatan joskus todeta olleeni väärässä, mutta sille ei sitten voi mitään. :) Minä olen kuitenkin aina nähnyt itseni tällaisessa työssä. Olen aina ajatellut haluavani ja tarvitsevani juuri sellaisen ammatin, jossa voin auttaa, ja olla siellä missä on hätää.

Aloin pohtia enemmän näitä asioita yhden, harmittoman kommentin takia. Kerroin viime viikolla eräälle henkilölle nähneeni unta, jossa ystäväni jalka meni kuolioon. Uni oli erikoinen, koska ystäväni käveli kyseisellä jalalla, eikä näyttänyt ymmärtävän, että mustaksi muuttunut jalka luultavasti amputoitaisiin, ja hän saattaisi muutenkin olla vaarassa. Näin kyseisen unen oppitunnin jälkeen, jossa oltiin keskusteltu mm. palovammoista, paleltumista ja kuoliosta.

Kerrottuani unen, joka mielestäni oli hauska osoitus siitä, että alitajunta saattaa käsitellä erikoisella tavalla oppituntien asioita, unen kuullut henkilö totesikin, että jos oppitunnin aihe jo noin paljon vaivaamaan, miten uskon selviäväni tulevasta ammatistani.

Olen nähnyt työunia aiemminkin. Joskus näin unta, jossa työpaikkani nuoret tekivät kamalia asioita. Joskus näen unta, jossa olen kissa. Joskus seurustelen sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa en todellakaan haluaisi oikeassa elämässä seurustella. Näen paljon unia, ja monissa niissä ei ole päätä eikä häntää. Jotkut taas kuvastavat varmasti stressiä tai epävarmuuden tunteita. Vaikka näen paljon unia, ja osa niistä on ahdistavia, pelottavia tai omituisia, en kuitenkaan koe eläväni valveillaoloaikaani näitä asioita murehtien.

Eräs lastensuojelulaitoksessa asuva nuori kertoi minulle kerran nähneensä unta, jossa tappoi minut. Hän kertoi minun yrittäneen tappaa hänet, joten hän oli lyönyt minua veitsellä niin monta kertaa että kuolin. Hän kysyi, mitä ajattelen asiasta. Kerroin, että hän on tässä unessa toiminut varmasti parhaan kykynsä mukaan, ja itseään saa puolustaa jos toinen yrittää satuttaa tai tappaa. Kerroin, että minä en hänen sanoistaan järkyty, koska vaikka unet varmaankin jollain tavalla ovat yhteydessä alitajunnan tiettyihin tuntemuksiin, en usko hänen tosissaan haluavan minulle mitään pahaa. Enkä minäkään halua hänelle pahaa. Minä olin viimeinen ihminen, jonka hän oli edeltävänä iltana nähnyt, joten ei ole kovinkaan kummallisa, että juuri minä olin hänen pahassa unessaan läsnä.

Uskon siis siihen, että unet eivät ole mikään suoranainen peilaus omista ajatuksistamme, tai edes alitajunnastamme. En siis aio vieläkään epäillä omaa kyvykkyyttäni selviytyä tulevaisuudessa mahdollisesti rankasta ammatista. Nimittäin jos pelastajan urani ei päätykään eläkkeeseen tai vammaan (tai tahdonvaraiseen alan vaihtoon), vaan liian suureen henkiseen kuormittavuuteen, voin samantien haudata myös varavaihtoehtoni lastensuojelutyössä.

Mahdollisia kauhuskenaarioita (eli poikkeuksellisen rankkoja työtehtäviä) on ehkä jossain määrin hyvä käydä etukäteen läpi ja pohdiskella. Kai sekin on tietynlaista varautumista, ja osaa sitten ehkä toimia oikein vastaavassa tilanteessa. Tai vähintäänkin pitää automaationa sitä, kuinka kyseinen työtehtävä tulisi purkaa ja käsitellä, että siitä pääsee eteenpäin.

Näihin iloisiin tunnelmiin aion lopettaa tämän tekstin, ja suunnata kohti Pelastusopiston Letkupubia! Tänään on nimittäin legendaariset Pelastajabileet, ja kaikkien Kuopion lähiseudulla olevien tulisikin harkita vakavasti kyseisiin pippaloihin osallistumista. :D

Hiukset suoraksi, farkut jalkaan ja menoksi! :)

Treeniennätyksiä!

Tämä viikko on taas vienyt treenien osalta minua pieniä, mutta tuntuvia askeleita eteenpäin. Sitä on tainnut tehdä oikeastaan tämä koko syksy, kun olen saanut Kuopiossa olon aikana treenattua taas melkein yhtä paljon kuin joskus parhaina kilpauhreiluvuosina. Myöskin lepo ja ravinto ovat varmasti kokonaisuutena olleet paremmin menossa mukana kuin koskaan aiemmin (vaikka molemmissa vielä kehittämisen varaa onkin). 

En ole koskaan ajatellut, että kehittyminen olisi riippuvainen mistään tietystä lajista tai harjoittelumetodista. Uskon siihen, että monet tiet voivat viedä yhtä hyvään lopputulokseen. Tietenkin myös eri lajeissa vaaditaan erilaista kuntoa, ja sen takia on vaikea verrata omaa "elämäni parasta kuntoa" nykyisen kuntoni ja taannoisen koripalloilukunnon välillä.

Tämä syksy on tuonut kuitenkin aivan uutta potkua treenaamiseen, koska tunnen selvästi meneväni eteenpäin. Koripallon lopettamisen jälkeen olen kaivannut muutamia asioita ylitse muiden. Olen kaivannut sitä, että minulla on valmentaja, joka kertoo mitä tehdään ja miten tehdään, ja mikä tärkeintä, on kiinnostunut minun kehittymisestäni. Olen kaivannut joukkuekavereita, jotka kannustavat ja ovat samalla puolella, mutta joiden kanssa ja joita vastaan saan kilpailla harjoituksissa. Olen kaivannut myös kilpailemista. Sitä tunnetta, kun voittaminen tuntuu koko kropassa, tai pettymys vetää mielen niin maihin, että pitää melkein pari kyyneltä vieräyttää. :) Olen myös huomannut, että treeneihin lähteminen oli helpompaa silloin, kun salilla piti olla tarkalleen mainittuun aikaan, eikä voinut miettiä menevänsä joskus myöhemmin illalla (jolloin treeni jäi aika usein tekemättä).

Treeneistä jutteleminen ei tunnu aina helpolta täällä blogissa. Kai minä luon itselleni liian suuria paineita siitä, että minun pitäisi olla jossain sellaisessa yli-inhimillisessä kunnossa, missä en ole. Koen, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin ihan normaali, sporttinen nainen. Todellisuudessa tällainen normaali sporttinen nainen on varmasti ihan riittävässä kunnossa tähän ammattiin, ja ihan yhtälailla miehissäkin on näitä ihan normaaleja sporttisia miehiä, eikä pelkkiä (ex-)huippu-urheilijoita. Olen opetellut sitä, että minun hyvä tulokseni voi olla ilon aihe, vaikka siellä kotisohvalla joku pystyisikin päihittämään sen, tai vaikka se olisi puolet huonompi kun jollain luokkakaverillani. :)

Maanantaina kävin kokeilemassa kyykkymaksimiani. Vuosi sitten kyykkäsin 80 kiloa, ja sen jälkeen en ole tainnut kyykätä salilla yli 50 kilon painoilla. Kevät meni cooperiin keskittyen, kesä muuten vain nopeasti, ja syksyllä crossfitissä ollaan treenattu varsin pienillä painoilla pitkiä ja hapokkaita sarjoja.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti siitä, kuinka kyykkääminen sujui. 80 kiloa nousi todella nätisti, ja 85kg onnistui myös. 90 kiloa jäi vielä tällä kertaa kyykyn pohjalle, mutta uskon sen kyllä ensi kerralla onnistuvan! Olen tämän vuoden alussa määrittänyt itselleni tavoitteeksi nostaa ykkösmaksimin 90 kiloon, eli vielä olisi mahdollisuudet onnistua siinä, ja miksei vaikka vielä isommissakin lukemissa, jos kehitys jatkuu yhtä kovana, kun tämän syksyn aikana tähän asti.

Kyykkymaksimin kunniaksi elämäni ensimmäinen duckface-saliselfie. Unohdin, että näiden kuvien kai pitäisi oikeaoppisesti olla belfieitä. :'D

Crossfit-treeneissä kokeiltiin keskiviikkona rive+työntöä, jota painonnostokilpailuissa tehdään. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun kokeilen työntöä. Saksausliikkeet eivät vielä ihan saumattomasti sujuneet, mutta sain kuitenkin tuloksekseni 50kg, johon olen varsin tyytyväinen. Vähän jäi hampaankoloon se, että 55 kiloa jäi kiinni jo rinnallevedosta, enkä päässyt edes kokeilemaan sen ylös työntämistä.

Tänään kuitenkin kokeiltiin treeneissä etukyykyn alkulämmittelynä rinnalleveto+etukyykky -yhdistelmää. Tartuin lämmittelysarjojen jälkeen uudestaan 55 kilon painoon, ja sain kuin sainkin sen nostettua rinnalle! Kahdessa päivässä kehitystä siis tapahtunut 5 kiloa! ;)

Tein samoissa treeneissä myös toisen ennätyksen, nimittäin kokeilin hyppiä niin monta tuplanaruhyppyä kuin mahdollista. Lapsenahan olen ollut aika kovakin naruhyppelijä, ja näköjään taidot eivät ole kovin pahasti ruostuneet. Hypin 50 tuplahyppyä putkeen, ja hengästyneenä päätin lopettaa siihen. En olisi ikinä uskonut, että pystyisin hyppimään niin monta hyppyä, vaikka olenkin harjoituksissa onnistunut esimerkiksi 20-25 hypyn sarjoissa. Seuraavaksi pitänee kokeilla sataaa hyppyä!

Tuntuu todella innostavalta mennä eteenpäin ja kehittyä. Tiedän, että se ei ole aina mahdollista, mutta iloitsen siitä, että nyt on. Toivottavasti sama suuntaus jatkuu koko koulun ajan, ja saan vielä siirrettyä tämän elämäntavan kotioloihin töiden ja arjen keskelle. Tällä hetkellä uskon saavani itsestäni enemmän irti ohjatuissa harjoituksissa kuin omillani, ja crossfit onkin tietyllä tavalla ollut vastaus melkein kaikkiin niihin asioihin, joita olen koripallon lopettamisen jälkeen kaivannut. 

Minkälaisia tavotteita teillä on tällä hetkellä treenaamisen suhteen? :) Riittääkö että urheilu on kivaa ja piristää mieltä sekä kroppaa, vai pitääkö tavoitteen olla jollain tavalla kehittymiseen tai kilpailemiseen liittyvää?

Seuraavat kuukaudet ensihoitoa

Kiitos ihan ensialkuun kaikille palautteeseen vastanneille! Vastaukset pääsääntöisesti vahvistivat omia näkemyksiäni blogistani ja sen nykytilasta, mutta sain myös hyvää lisäajateltavaa ja vinkkejä tulevaan. Pyrin parhaani mukaan kehittämään blogiani entistä paremmaksi, mutta toki myös vastauksista huomasi, että mikä oli toiselle plussaa, olikin toiselle miinusta. Kaikkia ei siis voi koskaan miellyttää. :) Jos et ole vielä palautetta antanut, mutta haluaisit sellaista vielä päästä antamaan, niin käy ihmeessä avaamassa sanainen arkkusi edellisen tekstin likistä. Käyn kyllä jatkossakin kurkkimassa, josko mattimyöhäset olisivat käyneet kommentoimassa!

Pelastusopistolla kaikki hyvin. Me pelastajakurssin ykkösluokkalaiset vedimme viikonlopun jälkeen ensimmäistä kertaa ensihoidon kuteet niskaan. Tänään nimittäin starttasi "pahamaineinen" ensihoidon jakso. Kerron viime viikkoon päättyneistä kursseista vielä vähän lisää sitä mukaan, kun opettajat saavat kokeet tarkastettua ja palautettua, mutta nyt tuntuu ihanalta pyyhkäistä kaikki tähän asti oppimamme hetkeksi sivuun, ja lähteä taas ihan alusta liikkeelle!

Vakuuttava ensihoitaja.... :D

Meillä oli tänään ensimmäiset Anatomia, fysiologia, mikrobiologia ja tautioppi -oppitunnit (kyllä, tuo on ihan oikeasti yksi opintokokonaisuus), ja heti kävi kyllä harvinaisen selväksi, että töitä tämä kurssi tulee vaatimaan. Samalla aihe on kuitenkin kiinnostavaa. Koulutuksessamme ei myöskään opintopisteiden vähäisyyden takia ole kovinkaan paljon ns. turhia tunteja tai aiheita, vaan päinvastoin tässä ajassa ehditään opiskella lähinnä yleisimmät ambulanssissa vastaan tulevat asiat. Vanhemman vuosikurssin oppilas sanoikin, että ensihoidon jakso oli todella mielekäs, mutta niin lyhyt, että siinä ajassa ehtii juuri ja juuri oppia niin paljon, että uskaltaa lähteä töihin harjoittelemaan lisää. Säännöllisin väliajoin käydäänkin keskustelua siitä, onko pelastajakurssi tällaisenaan riittävä, vai pitäisikö opintopisteiden määrää kasvattaa, kuten Helsingin koulussa on tehty, ja näin ollen saada myös lähihoitajan paperit.

Ensihoidon jakso on kuitenkin tällaisenaankin monipuolinen koulutus, jossa käydään ensihoidon perusteet, ja saadaan myös pelastuspuolelle esimerkiksi liikennenonnettomuuksiin ja ylipäänsä potilaan kohtaamiseen varmasti hyödyllistä tieto-taitoa. Meillä on myös keväällä tiedossa viikon tutustumisjakso sairaalaan, ja kahden viikon jakso ambulanssiin. Uskon kyseisten viikojen tuovan hieman realismia siitä, mitä tuleva ammattimme tulee pitämään sisällään. Vähän perspektiiviä tulemme saamaan myös siitä, että pääsemme mahdollisesti katsomaan livenä ruumiinavauksen. Uutta elämää taas harjoitellaan saattamaan maailmaan kätilöoppitunnilla (nukeilla). Kaikenlaista tulee siis tulevat kuukaudet pitämään sisällään, näistä lisää myöhemmin. 

Blogikysely

Tämä blogi on minulle harrastus, joka on kulkenut säännöllisesti elämässäni mukana melkein 1,5 vuoden ajan. Koulussa oli eilen puhetta siitä, että toimistotyötä tekevällä henkilöllä hyvä harrastus voisi olla raskas urheilu, kun taas raskasta fyysistä työtä tekevällä tasapainottavana tekijänä voisi olla joku rauhallisempi harrastus, kuten esimerkiksi musiikin kuuntelu. Kaipa tämä on se minun tasapainottajani.

Pidän myös siitä, että osa teistä on lähettänyt minulle sähköpostia tai kertonut omia kommenttejaan teksteihini liittyen täällä tai Facebookissa. On myös kiva ihan vain tietää, että olette ja luette. :) Mitään rahaa tai etujahan en tästä kirjoittelusta saa, vaan lukijamäärät toimivat ulkoisena motivaattorina tälle touhulle. Osa teistä on kulkenut blogini matkassa mukana ihan ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien, tai jopa jo sitä ennen suunnitteluvaiheessa. Jossain vaiheessa blogiin eksyi lukemaan muitakin kuin sukulaisiani ja ystäviäni, mikä sekin on ollut tosi kiva huomata. :)

Koska harrastuksissa pitää mielestäni pyrkiä kehittymään ja kehittämään itseään, sain viime yönä unta odotellessani tällaisen vähän epätavallisen idean tehdä pienimuotoinen kyselytutkimus blogini kehittämiseksi. En ole nähnyt muiden tällaista tekevän, mutta kokeillaan kuinka tämä sujuu!

Ohjeistusta: Alla olevaa linkkiä klikkaamalla pääset kyselyyn, jossa on alle kymmenen kysymystä blogiini liittyen. Ei siis montaa. Eikä mene kauaa. Et tarvitse myöskään henkilötunnuksia, nettipankkivarmennuksia, eikä sormenjälkitunnistuksia, vaan ihan anonyymi saat olla. ;) Kiitos jo etukäteen kaikille vastaajille!

Siirry kyselyyn tästä.

Pelastajan perustaidot

Uskokaa tai älkää, mutta Kuopiossa tuli ainakin väliaikaisesti talvi! Etelän naisena täytyy sanoa, että en ollut ihan varautunut tällaiseen vielä tässä vaiheessa vuotta, enhän ole vielä edes löytänyt varaston perukoilta talvitakkiani!

Meillä oli tänään varmaan syksyn tähän mennessä jännin päivä. Meillä oli pelastajan perustaitojen käytännön koe, josta onkin aiemmin ollut puhetta. Jostain syystä juurikin tämä käytännön koe jännitti minua enemmän kuin yksikään kirjallinen koe tähän mennessä. Pelastajan perustaitojen (eli pepet) lisäksi päivään kuului myös viestiliikenteen käytännön koe, jossa piti tehdä vaaditut toimenpiteet Virve-laitteella.

Ensilumet Pelastusopistolla.

Aamupäivällä oli neljä rastia: pumppurasti, köysirasti, moottorisahan terän ja laipan vaihto, sekä Virve-koe. Iltapäivällä tehtiin kaksi rastia: hydrauliset laitteet ja paineilmalaitteen käyttöönottotarkistus. Etukäteen minua jännitti eniten pumppurasti, köysirasti ja paineilmalaiterasti. Tavallaan oli ihan mukavaa, että kaksi jännittävää rastia oli heti ensimmäisenä alta pois, vaikka viimeistä saikin sitten odottaa pidempään.

Pumppurasti meni kaikkinensa ihan mallikkaasti, ja tuntui todella helpottavalta saada se kaikista jännittävin homma heti alkuunsa alta pois. Köysirastilla jouduin tekemään kasisolmun pariin otteeseen, kun ensimmäisessä yritelmässä köyden "häntä" jäi liian lyhyeksi. Ehdin kuitenkin tekemään kaikki solmut vaadittuun kahteen minuuttiin, joten sekin rasti meni kokonaisuudessaan ihan mukavasti. Moottorisaharastilla minulla ei ollut mitään ongelmaa, vaan terä jäi sopivan kireäksi ja aikaakin jäi rutkasti yli. :)

Sitten tulikin pahamaineinen Virve-rasti. Etukäteen jännitti, osaanko tehdä kaikki vaadittavat toimenpiteet, mutta siinä ei ollut loppujen lopuksi mitään ongelmaa. Ongelman sain kuitenkin itselleni tehtyä, koska olin valinnut väärän puheryhmän (joka muistutti erehdyttävästi oikeaa, mutta ei kuitenkaan ollut se). Tyhmän virheen takia joudun tekemään kyseisen kokeen uudestaan perjantaina, mutta itsevarmuus on kova, että silloin se menee läpi, kun olen vain hieman tarkempi. Virve-rasti ei myöskään vaikuttanut pepetin arvosanaan, joten minulla oli vielä mahdollisuus saada pepetin opintokokonaisuuden yksi tarjolla oleva lisäpiste, jonka saa tekemällä virheettömästi kaikki pepetin rastit. Lisäpiste lisätään sellaisenaan perjantain teoriakokeen arvosanaan, joten se olisi oikein mukava bonus!

Iltapäivällä oli ensin hydraulisten laitteiden rasti, joka oli varmaankin päivän helpoin rasti ja meni läpi. Viimeinen paineilmalaitteen käyttöonottotarkistus meni jopa omaan tasooni poikkeuksellisen hyvin, ja varmisti lisäpisteen saannin. Virve-rastin feilaus ei oikeastaan siinä ilossa haitannut, etenkin kun virhe oli johtunut nimenomaan huolimattomuusvirheestä, eikä niinkään taitojen puutteesta.

Muutenkin pikkuvirheitä tuli päivän aikana paljon, itse kullekin. Taitaa noin puolet meidän luokasta joutua perjantaina uusimaan pepetin rasteja, ja yli kymmenen Virve-rastin. Mitä kuulin ja näin testitilanteessa, virheet olivat usein juurikin niitä ärsyttävän pieniä huolimattomuusvirheitä. Kaikki kuitenkin varmasti ymmärtävät, että pienetkin ns. tyhmät virheet voivat meidän ammatissa kääntyä aika isoiksikin asioiksi, jos oikein huono tuuri käy. Mielummin opitaan kantapään kautta koulussa, kun tulevassa työelämässä (vaikka tuskin pieniä mokailuja sielläkään tullaan välttämään).

Itseluottamus kasvoi huomattavasti tämän päivän jäljiltä, koska nyt voin hyvällä mielellä sanoa, että olen saavuttanut ne taidot, mitä tähän mennessä koulutuksessa meiltä vaaditaan! :) Nyt on koesuma perjantaita lukuunottamatta ohi, ja olokin todella helpottunut. Tiedän kuitenkin myös, että tässä ei liian mukavaa asentoa kannata ottaa, koska kuulemma ensihoidon opintojakso vaatii melkeinpä eniten pänttäämistä koko koulun aikana. Sen kimppuun käydään siis seuraavaksi!

Taas se talvi pääsi yllättämään!

Lontoon loman tunnelmointia

Pikaloma Lontooseen on nyt ohi, ja toipuminen käynnistetty. ;) Meidän lento oli puolenyön aikaan takaisin Helsingissä, ja päätin yllättää mieheni ja matkustin ennakkotiedoista poiketen jo yön aikana kotiin nukkumaan. Kolmen aikaan pääsin lopulta kotiin asti, ja vastassa oli kyllä kaksi ilahtuneen oloista - mieheni ja meillä tämän viikon hoidossa oleva hoitokoira-Niilo. Niilo sekosi sen verran täysin, että nukkumisen jatkumisesta ei tahtonut tulla mitään. Ehtipä Niilo vieläpä kakata pienet köntsät eteisen lattialle, ennen kuin lähdin viemään herraa yökävelylle. :D

Reissu oli kaikin puolin onnistunut. Tämä oli ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka parhaan ystäväni Saaran kanssa, jonka kanssa olemme tunteneet päiväkodista lähtien. Oli siis jo aikakin! :)

Lontoo on ollut vakiomatkakohteeni jo vuodesta 2012. Tavoitteeni on ollut nähdä yksi Arsenalin ottelu livenä per vuosi, ja tässä tavoitteessa olenkin pysynyt. Ennen tätä matkaa olen nähnyt neljä Arsenalin peliä, joista kolme Lontoossa ja yhden harjoitusmatsin Helsingissä. Saaran kanssa olemme pelanneet samassa joukkueessa jalkapalloa pienenä, joten siinä on varsin mahtava matkaseuralainen tällaiselle jalkapallomatkalle!

Me lähdimme reissuun maanantaina aikaisin aamusta, joten meillä oli aikalailla koko päivä aikaa pyöriä Lontoossa. Ensimmäisenä päivänä lähinnä shoppailimme ja kiertelimme kaupunkia. Illalla väsytti niin paljon pitkän päivän jälkeen, että menimme nukkumaan ennen kymmentä.

Keskiviikko oli "pääpäivä". Ohjelmassa oli Tower of London -reissu, sekä Arsenalin peli. Tower of Londonin vierailu maksoi opiskelijalta vähän vajaa 20 puntaa, aikuiselta 25. Tyyriiltä tuntui hinta, mutta oli se silti nähtävä. Eikä kyllä jälkikäteenkään harmittanut, koska linna oli todella vaikuttava, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen! Linnan tuhat vuotinen historia oli varsin värikäs, ja sitä on käytetty esimerkiksi vankilana. Linnassa on asustellut myös erilaisia elukoita leijonista jääkarhuihin.

Tower bridge linnasta katsottuna.

Ihastuttava matkaseuralaiseni!

Korpit ovat aina olleet tärkeitä asukkaita linnassa. Tässä yksi roskisdyykkaamassa.

Valokuvauksen kohteena olivat tietysti myös karvahattuiset sotilaat.

White Tower.

Lontoossa yhdistyy vanha ja uusi. :)

Keskiviikko-iltana oli myös Arsenalin pelin vuoro. Peli oli mestarienliigaa, kroatialaista Ludogorets Ratzgradia vastaan. Ennalta ajateltuna tästä pelistä olisi pitänyt tulla voitto, mutta samalla tavalla olen ajatellut monesti aiemminkin, ja silti viimeiset kolme matsia, jotka olen Lontoossa käynyt katsomassa, ovat päättyneet joko tasapeliin tai tappioon...

Tällä kertaa kaikki natsahti kuitenkin kohdalleen, ja peli päättyi jopa yllättävän suurinumeroisesti 6-0 Arsenalin eduksi! Melkoinen kokemus sekin! :)

Torstaina pyörimme vielä Lontoon keskustassa, tällä kertaa tosin matkalaukkujen kera, mikä vähän hidasti vauhtia. Kävimme viimeisenä tekonamme syömässä Zizzi-pizeriassa, joka on ollut Lontoon reissujeni vakiokalustoa jo useamman vuoden ajan. Harvasta paikasta saa yhtä hyvää pizzaa, suosittelen lämpimästi kokeilemista, jos noille kulmille sattuu. :)

Kaiken kaikkiaan onnistunut minireissu! Niin paljon Lontoossa on nähtävää, että nyt viiden reissunkin jälkeen minulla on vielä vaikka kuinka paljon ideoita, mitä ensi kerralla voisin haluta nähdä. Seuraavana suunnitelmissa on esimerkiksi käydä viiltäjä-Jackin museossa ja kierroksella.

Onkos lukijoissa Lontoon kävijoitä? Onko vinkkejä, missä käydä/mitä nähdä? :)

"No miltä se koulu nyt on tuntunut?"

On tämä opiskelijaelämä vaan ihanaa myös lomien puolesta, tämä viikko on pyhitetty kokonaan syyslomalle! Huomenna lähdetään Lontooseen parhaan kaverini Saaran kanssa, ja siitä reissusta voisin kirjoitella lisää perjantaina! :)

 

Mutta sitten muihin aiheisiin. Kuulen otsikossa esitetyn kysymyksen usein. Jos en päivittäin, niin ainakin viikoittain. Sitä kuuluu viikonloppuisin kavereita tavatessa, ja sitä kuuluu koulun ruokajonossa ja välitunneilla muiden kurssien opiskelijoilta. Se, että aloitan tekstin näin, ei tarkoita, että kysymys minua jotenkin harmittaisi tai ärsyttäisi. Ei ollenkaan, mielestäni on mukavaa, että koululla vieraammatkin opiskelija-kollegat tulevat juttelemaan, ja mielelläni minä kuulen myös heidän mielipiteitään opiskelusta. Onhan tuo aika helppo avauskysymys keskustelulle. :)

Viikonloppuisin joskus tuntuu kiusalliselta vastata kysymykseen useaan kertaan, jos esimerkiksi mieheni tai joku ystävistäni joutuu kuulemaan samat tarinat moneen kertaan. Joskus myös miettii, että odottaako kysymyksen esittäjä jotain suppeaa "on ollut tosi kivaa" -vastausta, vai kenties tarkempaa erittelyä. Näitä samoja ajatuksia tuli mietittyä joskus inttiaikoina. Muistan että jotkut kotijoukoissa olijat valittivat, että inttiin menevät eivät puhu muuta kuin inttijuttuja, enkä itse olisi millään halunnut kuulua siihen joukkoon. Voisin kuvitella, että näitä ajatuksia ajattelevat myös esimerkiksi uudet vanhemmat, jotka eivät halua näännyttää ystäväpiiriään vaipanvaihtojutuilla.

Kuvia syksyn varrelta. Tässä yksi harvoista päivistä tähän asti, kun ollaan sammutettu tulta. Koulutus on niin paljon muutakin, kun lieskojen sammuttelua. :)

No mutta miltä se koulu nyt sitten on tuntunut? Ajatuksia olen kirjoitellut tänne blogiin tähänkin asti, ja vähintäänkin kierrellyt tämän kysymyksen ympärillä. Näiden reilun kahden kuukauden yleisfiilis on ehdottomasti positiivinen. En ole huomannut, että olisin väärällä alalla, eikä ole tullut oloa, että en pärjää. On tullut sellainen olo, että jos en sattuisi olemaan kummallista sukupuolta, en erityisesti erottuisi porukasta surkeudella enkä erinomaisuudella. Olen siis mukavasti pysynyt porukan vauhdissa mukana, vaikka luokallamme on myös minua huomattavasti paremmassa kunnossa olevia opiskelijoita.

Olen oppinut näiden kymmenen viikon aikana enemmän kuin vuosikausiin. Ihan pieniä juttuja, en vain ammattiin liittyen, vaan myös yleishyödyllisiä taitoja normaaliin elämään. En tiennyt aiemmin, että jos ikkunalasin haluaa rikkoa, pitää lyödä kovalla esineellä lasin nurkkaan, eikä keskelle. En osannut alkusammutustaitoja, enkä omistanut palohälytintä. En osannut peruuttaa kuorma-autolla, puhumattakaan peräkärryn kanssa. En edes tiennyt, että peräkärry kääntyy rattia kääntäessä eri suuntaan kuin auto! Olen oppinut tekemään kasisolmuja, paalusolmuja, siansorkkia ja leivonpäitä. Tiedän mitä tehdä, jos moottorisaha ei lähde käyntiin. Olen myös oppinut käyttämään Exceliä ja tekemään sillä taulukoita! Jos joskus rakennan/rakennutan omakotitalon, tiedän enemmän kaavoitusalueista ja rakennusmateriaaleista. Tiedän perusteita rakennusten lämmityksestä, ilmanvaihdosta ja muista käytännön asioista.

Ja mikä parasta, kaikesta tästä ja paljon muusta tulen varmasti oppimaan vielä paljon lisää! Tämä koulutus on niin paljon enemmän, kuin pelkkää tulipalojen sammitteluja ja ensihoidon harjoittelua, etten arvannutkaan. Ihan hullulta tuntuu, mitä kaikkea sitä pitäisi osata joku päivä, mutta toisaalta tällaiselle kaupunkilaisnaiselle, joka ei ole koskaan vaihtanut asunnostaan sulaketta, tai edes lamppua, on ihan mielettömän kiinnostavaa oppia näin paljon käytännön kädentaitoja! Minusta on mukavaa, että kaikki asiat opetetaan ihan alusta alkaen ja kädestä pitäen. Pysyy tyhminkin opetuksessa mukana, enkä minäkään näillä lähtökohdillani ole kokenut missään vaiheessa koulutusta ylitsepääsemättömän hankalaksi. Ennemminkin motivoivan haastavaksi. ;)

Paloauton kyydissä on tunnelmaa! :P

Yhteishenki? Se on kyllä hyvä, niin kuin odotin ja toivoinkin. Positiivisesti olen yllättynyt siitä, miten erilaisia persoonia meidänkin luokalla on. On ollut mukava seurata, kuinka jokainen on tietyllä tavalla hakenut (ja löytänyt) oman paikkansa luokassa. Minusta koulussa on mukavaa ollut se, että yhteisöllisyyttä myös tiedostaen pyritään rakentamaan paremmaksi. Koulun aloittaville opiskelijoille neuvotaan, että täällä kohtelijaisuussyistä tervehditään kaikkia, niin muiden luokkien opiskelijoita, opettajia kuin vierailijoita. 

Myös luokan yhteishenkeä tuetaan esimerkiksi niin, että harjoitusaluepäivän jälkeen koululla oppitunti päätetään yhteisesti, vaikka osa luokasta saattaa olla valmiina puolituntia tai tunnin aiemmin kuin toinen osa luokkaa. Viimeisiä ryhmiä odotetaan, ja autetaan sen minkä pystytään. Mielestäni on myös mukava, että opintojen lopussa suoritettava pahamaineinen lopputesti, 100%-testi, suoritetaan summassa valitun luokkakaverin kanssa. Meille ainakin sanottiin, että pari voi olla kuka tahanasa, koska myöskään työelämässä ei pääse omaa pariaan valitsemaan. Minusta on hieno ajatella, että kouluajan mahdollisesti yksi yksittäinen tärkein hetki saattaa olla ihan kenen tahansa kanssa. Ei siis kannata harjoittelussakaan yrittää päästä vain sen parhaan kaverin pariksi, vaan harjoitella mahdollisimman monen eri henkilön kanssa, ja oppia sitä kautta enemmän yhteistyöstä. :)

Luottamuksen tulee olla kunnossa, koska oma turvallisuus on välillä myös toisen käsissä. 

Mielestäni koulunkäynnin yksittäinen rankin ja kuormittavin osuus ei liity kouluun itseensä, vaan siihen, että fyysisesti Pelastusopisto on niin kaukana Tampereesta. Totta kai mielummin nukkuisin kotona omassa sängyssä oman mieheni vieressä, kuin soittelisin iltaisin puheluita 300 kilometrin päästä. Ei tämä kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun olemme etäsuhteessa mieheni kanssa, ja tiedän että tämä ei mitään ylitsepääsemätöntä ole, eikä edes suhdetta huonontavaa. Tämä on pakollinen paha, jonka voi kääntää myös suhteen eduksi ja kasvuksi. Tämä on myös verrattain lyhyt aika, mikä helpottaa tilannetta. Nyt voi jo sanoa, että  koulu loppuu reilun vuoden päästä!

Matkatkaan ei ole aina kulkenut täysin ongelmitta. :D

Vaikka sisältö onkin eri, tämä koulunkäynti muistuttaa mielestäni monella tavalla inttiaikoja. Sitä viettää viikot aika pitkälti "kasarmialueella", koska koulu on niin kaukana kotoani. Odottaa viikonloppuja, vaikka nauttiikin ajastaan viikoilla. Saa ilmaiset ruoat ja ilmaiset majoitukset, joten rahaa menee oikeastaan vain viikonloppuisin. Jotenkin tämä vertauspohja kuitenkin alleviivaa itsessäni sitä, että olen muuttunut aika paljon viidessä vuodessa. Elämäntilanne nyt tietysti, kun silloin olin itsekseni ja vietin viikonloput vanhemmillani, nyt olen kihloissa ja asun avopuolisoni kanssa. Mutta paljon on muuttunut myös minussa. Olen kasvanut isoksi, kasvanut ulos tietynlaisesta nuoruuden hulluttelusta. Sanotaan, että ikä ei ole numero, vaan tunne. Minua ei ollenkaan harmita, että myös tunteeni on nykyään viisi vuotta vanhempi. En ole koskaan fanittanut Peter Pania, minusta on mukava kasvaa ja muokkautua ikäni mukaan.

Kyllä se ihan onnelliselta näyttää. ;)

Pääsykoemuistelmia

Meillä oli pitkä viikonloppu, eli koulu alkoi vasta tänään tiistaina puolenpäivän aikaan. Tajusin vasta tänään asuntolalta lounaalle käppäillessäni, että tällä viikolla on pelastajakurssin pääsykokeet! Siihen parkkeerasi pihaan bussi täynnä innokkaita nuoria miehiä, jotka siirtyivät seuraavaksi fobia-testien pariin.


Totta kai sitä alkoi muistelemaan omaa pääsykoetaivalta, niitä molempia. Ensimmäinen pääsykoekokemukseni oli vuosi sitten lokakuussa, ja siitä tarkemmin kirjoitelma täällä. Jälkikäteen on jäänyt tunnetiloista parhaiten mieleen äärimmäinen stressi, ja yhtä suuri helpotus. Pieniä jossittelujakin jäi ilmaan, lähinnä viimemetrien sairasteluista johtuen, ja edelleen välillä kakkosvuosikurssilaisia seuratessa tulee sellainen ajatus mieleen, että tuolla minäkin voisin olla. Uskon kuitenkin elämään, ja siihen että myös pettymykset tulevat tarpeeseen.




Vuoden takaisista pääsykokeista!

Jos olisin vuosi sitten kesällä blogini aloittaessa tiennyt, että en tule syksyllä kouluun pääsemään, en varmastikaan olisi blogin kirjoittamista aloittanut. Epäonnistumisen hyväksyminen ei ole luonnostaan vahvinta alaani, mutta uskon tämän kokemuksen selventäneen minulle, että ihmiset (tai ainakin suurin osa) oikeasti kokevat myötätuntoa, eikä vahingoniloa toisen pettymyksen edessä. Jossain määrin uskon myös, että pettymykset erottavat luovuttajat ja "taistelijat" toisistaan. Jälkikäteen ajateltuna tuo epäonnistuminen kuuluu oleellisena osana minun taipaleeseeni. Se myös vahvisti omaa ajatustani siitä, että minä todella haluan tähän koulutukseen päästä.


Huvittavaa kyllä, ensimmäisen pääsykokeen jälkeen olo oli huomattavasti helpottuneempi, kuin toisen pääsykokeen jälkeen. Kevään pääsykokeista kirjoitin täällä. Toisen pääsykokeen jälkeen jäi innostuneisuuden rinnalle vahva epävarmuus. Vastasinko oikein vai väärin. Olinko tarpeeksi vakuuttava ja hyvä. Soimasin itseäni tietyistä vastauksistani, ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että reputin psyykkiset testit täysin. Olin myös enemmän tai vähemmän pettynyt siihen, että en puolessa vuodessa kyennyt kohottamaan cooper-kuntoani kuin sadalla metrillä.




Cooperin jälkeiset kärsivät ja helpottuneet irvistykset. :D

Haku-urakkani aina vuosi sitten elokuussa suoritetuista lihaskuntotesteistä toukokuun lopun hyväksymiskirjeeseen oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Siinä mentiin ihan syvimmistä epätoivon hetkistä, elämäni suurimpiin adrenaliiniryöppyihin ja onnenkyyneliin. Täytyy sanoa, että olen onnellinen paitsi itseni, myös läheisteni puolesta, että se urakka on ohi. :D


Nyt ekaluokkaisena koululaisena tuntuu hurjalta, että tammikuussa aloittaa uusia pelastajaopiskelijoita. Omaan silmään kakkoslukukauden opiskelijat vaikuttavat aikalailla koulun vakiokalustolta, ja tuntuu hassulta ajatukselta olla tulevana keväänä sellaisessa asemassa jonkun toisen silmissä. Itse olen ollut todella hyvilläni siitä, että tämän syksyn aikana vanhempien vuosikurssien oppilaat ovat tulleet juttelemaan ja kyselemään, kuinka koulu on lähtenyt käyntiin. Toivottavasti sama meininki jatkuu keväällä, ja uudet opiskelijat saavat yhtä lämpimän vastaanoton.


Jos tätä blogia eksyy lukemaan joku haku-urakkaa tällä hetkellä läpikäyvä tyyppi, niin pistäkää viestiä kuinka pääsykoepäivä sujui! Kiinnostaisi ehdottomasti tietää, millaista porukkaa tänne mahdollisesti tammikuussa on tulossa, ja mielelläni juttelisin myös teille, jotka olette saman pettymyksen äärellä kuin minä vuosi sitten. :)