Hakukirje lähetetty

Päätinpä työmatkalla pysähtyä postilaatikon viereen ja heittää sen syövereihin kirjeen Kuopioon. Hakuaika Pelastusopistoon päättyy vasta kuukauden päästä, mutta mitä sitä tässä odottelemaan, kun kerran hakemus oli jo täytetty ja todistus tulostettu!

Tässä sitä taas mennään. Edellisestä Kuopion reissusta on kohta jo neljä kuukautta vierähtänyt, ja seuraavaan koitokseen on reilu kolme kuukautta aikaa. Puolivälin yli on siis menty heittämällä, ja niin kuin se odottaminen lokakuussa tuntui pitkältä...

Facebook muistutti muutama päivä sitten, että polvivammani syntymisestä on kulunut vuosi aikaa. Leikkaukseni oli vasta helmikuussa, mutta se oli tammikuun lopussa, kun olimme pelireissulla Joensuussa ja tunsin, miten polveni hajosi. Päässä pyöri seuraavien viikkojen ajan pettymys unelmien murskaantumisesta, mutta samalla ajattelin, että unelmien toteutuminen tuntuu joku päivä entistä paremmalta.

Toivottavasti toukokuussa koittaa se päivä, kun unelmat toteutuvat ja kaikki vastoinkäymiset tuntuvat tärkeiltä osilta tätä muodostumassa olevaa tarinaa. Seuraavien kuukausien projekti on panostaa entistä enemmän juoksuun, ottaa uintitreenit mukaan ohjelmaan, ja suorittaa C-kortti. Ja tietenkin pysyä terveenä. :)

Mukavaa viikonloppua kaikille lomailijoille, ja myös teille kohtalontovereille, jotka vietätte viikonloppunne töiden parissa! :)

Sinne läks!

Viime päivien kuulumiset

En "ehtinyt" käydä salilla viime tiistain jälkeen. "Ehtinyt" siksi, että olisin kai minä ehtinyt, jos olisin oikeasti jaksanut. Olisin ehtinyt parina päivänä ainakin. Mutta valetta ei silti ole, että kiirettä on pitänyt. Sen lisäksi, että olin ke-ma töissä, tein paljon kivoja juttuja, jotka veivät ajan vähemmän motivoivalta treenaamiselta.

Perjantaina käytiin katsomassa Tappara-Ilves mieheni ja ystäväni kanssa. Itsehän kannatan synnyinpaikkakuntani mukaisesti Kärppiä, mutta 2/3 seurueesta oli Ilveksen puolella. Siinä mielessä harmillista, että Ilves otti kunnolla 5-0 turpaan. Mutta oli mukava käydä ihmisten ilmoilla ja vieläpä urheilutapahtumassa. Alettiin jo suunnitella vaikka mitä muitakin urheilulajeja, joita olisi kiva käydä yhdessä katsomassa. :)

Tässä vielä 2-0, lopputulos aavistuksen karumpi.

Edes väsymyksestä johtuvat silmäpussit eivät tätä iltaa pilanneet. :D

Lauantaille taas oltiin suunniteltu 8 tähden illalliskutsut. Blogissa onkin mahdollisesti ollut puhetta tästä 8 tähden illallinen -konseptista, jonka olemme ystäväpariskuntien kesken ottaneet toteutettavaksi. Loka-marraskuussa olimme Turussa syömässä yhden pariskunnan tekemiä herkullisia ruokia, ja lauantaina oli seuraavan pariskunnan vuoro. Puoliväli on siis illalliskutsujen osalta ylitetty. Tässä ruokakuvia, ei varmaankaan jää epäselväksi, että pariskunnan toinen jäsen on ammattikokki. (Ei paineita meille seuraaville pariskunnille....)

Eilen menin töiden jälkeen C-korttini teoriatunnille. Ensimmäinen ajotunti varattu ensi viikolle! :)

Teoriatunnin jälkeen lähdin mieheni kanssa Seinäjoelle. Hänellä oli tänään työkeikka täällä, ja minulle taas kelpasi hotelliaamupala ja vapaapäivä uudessa kaupungissa. :) Aamupalan jälkeen oli vielä hyvin aikaa katsoa Netflixiä, käydä kuntosalilla ja shoppailla vaatteita. Vaikka usein jaksankin valittaa siitä, että viikonloput on vuorotyöstä johtuen usein työntäyteisiä, on kyllä mukava että arkivapaat mahdollistavat välillä tällaista hemmottelua. :)

Vinkkinä kaikille sinkkunaisille, minua lähestyi Seinäjoen urheilutalon kuntosalilla kaksi (!) mukavan oloista ja kivan näköistä kaksilahkeista. Toinen kysyi, käynkö usein siellä, toinen taas uskoi tuntevansa minut jostain. Ottaen huomioon, että minua ei kukaan koskaan kuntosalilla lähesty, tämä oli aika historiallinen hetki! Sanoisin siis, että Seinäjoki on kaupunkina ystävällinen myös uusille tulokkaille. :D

Mainittakoon vielä, että kuntosalilla keskityin kyllä myös ihan siihen oleelliseen, eli treenaamiseen. :D Tein rinta-hauis-ojentaja -treenin, ja vedin myös pitkästä aikaa vähän leukoja. Leukatulokseni on tippunut sitten pääsykokeiden, mutta tänään vedin taas pitkästä aikaa viisi leukaa. Ainakin suunta on taas ylöspäin!

Luistelua, cooperia ja c-korttia

Keksittiin ystäväni Merin kanssa, että olisi hauska käydä kokeilemassa luistelua Näsijärven jäällä. Meillä oli molemmilla vapaapäivä eilen, joten mikäs sen parempi tapa viettää päivä, kuin käydä luistelemassa?

Minun viimeisestä luistelukokemuksesta on vierähtänyt kymmenisen vuotta, enkä edes kykene muistamaan, koska olen viimeksi omistanut luistimet. Niinpä homma piti tietenkin aloittaa luistinten ostolla. En ole niin innostunut luistelusta, että haluaisin rahallisesti siihen kovin paljon panostaa, joten kävimme katsastamassa läheiset kirpputorit.

Kirpparilta löytyi kuin löytyikin sopivan kokoiset luistimet, joskin ne olivat hokkarit. Se ei tietenkään menoa haittaa, joten ostin ne. Kävin myös teroituttamassa luistimet XXL:ssä 7 eurolla. Sitten lähdettiin suunnistamaan Näsijärvelle. Muutaman harhaan ajon jälkeen löysimme paikkaan, jossa tiettävästi piti olla aurattu jää. Me emme kuitenkaan löytäneet kuin avannon. Tässä vaiheessa olimme käyttäneet koko prosessiin jo muutaman tunnin, ja molemmilla oli illaksi treenimenoa sovittuna, joten otimme muutaman kuvan ja lähdimme kotiin. Ehkä ensi kerralla saamme luistimet jopa jalkaan. :D

Kauniit oli maisemat, mutta luistimet jäi vielä korkkaamatta :)

Tämän viikon parit treenit ovat menneet varsin mallikkaasti. Tänään juoksin ennen salitreeniä taas Cooperin, vaikka viime viikon juoksut jäivätkin siihen yhteen samaiseen 12 minuutin juoksurutistukseen.

Laitoin juoksumattoon nopeudeksi 12,5km/h, mikä on 0,5km/h enemmän kuin viime viikolla. 12 minuutissa sillä vauhdilla ehtii juosta 2500 metriä, eli paransin Cooper-tulostani viime viikosta 100 metriä. Vielä 300 metriä jäljellä, niin olen päässyt minimirajani yli. Tämän kertainen pääsykoe ei tule jäämään pienestä kiinni, vaan aion kyllä mäsäyttää tulokseni sen verran korkeaksi, että enintään tarvitsee jännittää lisäpisteitä. :)

Tunnin päästä menen ensimmäiselle teoriatunnille C-korttiani varten. Ihan hauskaa päästä vihdoin aloittamaan sekin projekti! Pieniä askeleita kohti unelmaa.

Hääviikonloppu takana päin

Viime viikonloppu oli yksi vuoden odotetuimpia. Lauantai 16.1.2016 on ollut kalenterissa varattuna jo viime kesästä lähtien, ja sitäkin ennen kyseisestä päivästä on haaveiltu ja sitä on mietitty ja suunniteltu. Olen sanonut useasti, että odotan ystäväni Saaran hääpäivää yhtä suurella innolla kuin omaani. Niin kai se on itselle rakkaiden ihmisten osalta.

Jo polttareiden järjestäminen oli jännittävää ja todellakin hauskaa. Sain tutustua paremmin kaasokavereihini, jotka olivat todellakin mahtavia tyyppejä ja joiden kanssa useasti tuli naurettua vedet silmissä.

Polttareiden jälkeen sai hengähtää ajatuksella, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, häihin on vielä paljon aikaa. Ja sitten yhtäkkiä aikaa olikin alle kaksi viikkoa. Viimeiset tärkeät valmistelut tehtiin vielä hääpäivänä (hääparilta salaa), mutta se ei menoa haitannut.

Häitä edeltävän päivän vietimme morsiamen ja kaasojen kesken. Kävimme syömässä ja viimeisillä ostoksilla, jonka jälkeen rentouduimme hotellihuoneessa saunoen, tv:tä katsoen ja kynsiä lakkaillen.

Hotelliaamupalan jälkeen lähdimme kampaajalle. Yksi kampaaja teki kampauksen ja meikin morsiamelle, ja pari muuta teki meille kaasoille kampaukset. Lopputulokset miellyttivät. :) Kaasot tekivät meikkinsä itse, ja minä en todellakaan ole koskaan ollut mikään hyvä meikkaaja. Jos minä meikkaan, laitan yleensä pelkän ripsarin. Tällä kertaa seurasin toisen kaason meikkausta vaihe vaiheelta, ja lopputulos oli ihan kelvollinen :D

Sitten hotellille laittamaan mekot päälle. Saara näytti kampauksineen, meikkeineen, koruineen ja mekkoineen ihan superkauniilta :)

Hääpari lähti ottamaan kuvia, ja minä jäin toisen kaason kanssa hääparin kämpille suunnittelemaan vielä puhetta ja joitain ohjelmanumeroita.

S  <3 T. (Kuvan otti Mikko Virta.)

Kirkossa kaikki meni hyvin. Sormukset saatiin sormiin, molemmat sanoivat tahdon ja sitten ne vielä pussasikin. Tuore hääpari vastaanotettiin kirkon ulkopuolella tähtisädetikkujen kera. :)

Hääjuhlapaikkana oli Kilta-sali Kampin vieressä. Paikka sopi todella hyvin tilaisuuteen ja henkilökunta oli ammattitaitoista. Hääparin toiveesta ohjelmaa ei häissä ollut kovinkaan paljon, mutta jotain pientä haluttiin kuitenkin sinne keksiä. Illan mittaan täyttyivät hääbingot, häävieraat suorittivat toinen toistaan erikoisempia salatehtäviä, ja pääsipä hääparikin "töihin", kun heidän veljensä oli kidnapattu.

Voittajabingo ja palkintoskumppa!

Ruokien ja puheiden jälkeen valloitettiin tanssilattia. Bändi oli hyvä ja biisit tuttuja. Täytyy sanoa, että hauskaa oli! :) Hääpari lähti hotellille klo 1 jälkeen, ja siinä alkoi kyllä tämä kaasokin hyytyä aika pian sen jälkeen. Onneksi olimme varanneet mieheni kanssa hotellin ihan hääpaikan vierestä, sinne oli hyvä laahustaa jalat korkkareiden käytöstä kipeytyneinä. :P

Suuresta itsevarmuudesta huolimatta Saara hävisi tämän polkaisun ;)

Kaikkinensa siis aivan mahtava viikonloppu, vielä sataan ja tuhanteen kertaan onnea hääpari S&T. Olette molemmat mielettömiä ja mielettömän rakkaita!

Kukas sit menis naimisiin, että päästäis taas juhlimaan??

Elämä kantaa - vai kantaako

Eilen lohdutin syöpäuutisen saanutta ystävää. "Pelottaa", hän kertoi, enkä ihmettele. Ihmiselämän ainutlaatuisuus ja hauraus tulee entistä voimallisempana esille, kun omissa silmissä niin vahva ihminen on peloissaan ja itkuinen.

Aika usein pysäyttävien ja shokkina tulleiden tapahtumien jälkeen keskustelu ajautuu ajatukseen "joka päivä täysillä elämisestä". Niin myös tällä kertaa. Varmasti ihan ymmärrettävä ajatus silloin, kun elämiseen ei voi enää suhtautua itsestäänselvyytenä. Tämä henkilö on varmasti elänyt jokaisen päivänsä juuri niin täysiä kuin ihminen kykenee, mutta ei se tee hänestä yhtään sen valmiimpaa lähtijää. Liikaa annettavaa, liikaa ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia hänestä. Liikaa elämänhalua.

Minun kapinoiva puoleni on jostain syystä halunnut aina taistella tätä kyseistä mottoa vastaan. Miksi pitäisi elää täysillä joka päivä, milloin voi hengähtää ja olla vaan? Täysiä elämistä vielä enemmän kapinoin ajatusta siitä, että joka päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Jos ihan vakavissaan puhutaan, minusta ajatus on aika pelottava. Minua sellainen ajatus ei suinkaan vapauttaisi elämään elämääni "paremmin", vaan päinvastoin saa minut haluamaan käpertyä kotisohvalle läheisteni kanssa ja unohtaa koko muun maailman.

Eilen meinasin jäädä käpertymisefektiin siitä huolimatta, että päivä ei todistettavasti ollut viimeiseni. Istuin mieheni silitettävänä ja ajattelin olevani turvassa. Askartelin ystävälleni kortin, johon tein suojelusenkelin. Sellaisen minä hänelle toivon. Varmasti omaan asenteeseeni vaikuttaa uskoni ja uskontoni. Vaikka pidänkin tätä elämää äärimmäisen tärkeänä lahjana, jonka jokainen käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla, en ole koskaan ajatellut sen päättyvän lopulliseen game overiin.

Lopulta sain itseni raahattua kuntosalille. Paikkaan, jonne tuskin raahautuisin elämäni viimeisenä päivänä, vaikka urheilusta pidänkin. Siellä tein muun treenin jälkeen voimapyörällä vatsalihaksia. Silloin ymmärsin, että yleisesti ottaen varsin pelottomasti moniin asioihin ja myös elämään suhtautuva minä on antanut pelon määrittää elämääni kokonaisen vuoden verran. Tähän asti olen väittänyt, että minä en pysty voimapyörällä rullailemaan, koska siinä tulee liian voimakas paine polvelle. Siinä ne rullailut meni kuitenkin ilman pienintäkään ongelmaa, ja olin vähän jopa huvittunut itseeni.

Minä olen terve. Minulla on terve vartalo, jossa on kaksi tervettä polvea. Toinen polvista on hieman jämäkämpi, ja se on itse asiassa se leikattu yksilö. Kysyin viime keväänä fysioterapeutilta, pitääkö minun käyttää polvitukea jossain vaiheessa. Hän virnisti ja sanoi, että polveni ei sitä tarvitse, mutta voin sitä käyttää, jos pää tarvitsee. Toki on hyväkin, että pää pitää huolen, että kroppa saa tarpeeksi aikaa levätä, mutta joskus on aika vain uskaltaa ja luottaa.

Minkälaisia ajatuksia teillä herää noista motoista? Elättekö "joka päivän kuin viimeisen" ja onko "täysillä eläminen" teidän korvissanne paras mahdollinen elämänasenne? :) Tiedostan kyllä, että omat ajatukseni niiden suhteen ovat vähän hupsuja... :)

Mieli synkkä, mutta luottavainen. Kyllä se jää kantaa...

Onni on juosta

Kyllä tuntui hyvältä lähteä tänään treenaamaan. Eilen minä ehkä todella tajusin, että kevät menee nopeasti ja minun on pistettävä isompaa vaihdetta silmään, että selviän kaikista koitoksista haluamallani tavalla.

Siinä missä salille lähtö on taas sairastelun jälkeen tökkinyt, tänään lähdin liikkeelle into piukeana heti heräämisen jälkeen. Tarkoitus oli kävellä salille, mutta lopulta päätinkin hölkytellä. Vaatetta oli päällä ihan tajuttomasti ja tuli kyllä hiki.

Salilla juoksin Cooperin. Siitä on pari viikkoa vierähtänyt, kun lupasin alkaa juosta enemmän ja vieläpä pinkaista joka viikko juoksumatolla Cooperin aina aavistuksen nopeampaa vauhtia. Se lupaus vähän jäi, mutta olin toki viikon verran kipeänä, että ehkä pieni lipsuminen on ihan ok. Nyt lähdin kuitenkin hyvillä mielin uuteen nousuun.

En enää oikeastaan muistanut, mitä vauhtia olin juossut viimeksi Cooper-treeneissäni. Päätin kuitenkin tällä kertaa juosta vauhdilla 12 (2400m vauhtia). Juoksu ei tuntunut kevyeltä, mikä nyt ei varmasti yllätys ole sairastelun ja juoksutauon jälkeen, mutta kyllä minä kuitenkin maaliin asti selvisin. Nyt jälkikäteen katsoin blogistani, että viimeksi olin juossut 9 minuuttia vauhdilla 11, ja viimeiset kolme minuuttia pinkonut vauhdilla 12. Tämä oli siis selvää kehitystä siihen verrattuna.

Tuli jotenkin aivan älyttömän hyvä mieli. Syksyllä muutaman viikon treenillä sain 2400m tuloksen parannettua 2700 metriin. Ja nyt minulla on aikaa viisi kuukautta!! Tämän rupeaman lopputulos tulee varmasti olemaan tosi hyvä. :)

Tein vielä salitreenin juoksun perään. Kyllä sekin tuntui varsin mukavalta. Itse asiassa nyt kovinkin monet asiat tuntuvat kauhean kivoilta, tätä kai tämä urheilu teettää. :D

Helsingin pelastuskoulu

Haku Helsingin pelastuskouluun alkoi eilen. Olin etukäteen haaveillut hakevani myös sinne. Itse asiassa olin haaveillut pääseväni sinne. Vaikka kotini onkin nykyään Tampereella, joskus sitä vain kaipaa oman perheensä ja kavereiden luo Espooseen.

Eilen PeO:n nettisivuille tuli ohjeet hakua varten, ja niissä käy ilmi, että pääsykokeiden lihaskunto-osuus tehdään tasan kuukauden päästä, ja Cooperi juostaan heti seuraavana päivänä lihaskuntotesteistä. Realistisesti kun asiaa ajattelee, minä en tule niistä testeistä läpi pääsemään. Lihaskunto-osuus varmaan onnistuisi, mutta se Cooper... Noup.

Olen tässä siis kääntänyt ajatukseni siihen, että Kuopion pelastusopisto on se paikka minulle, ja toukokuussa Cooperin testi menee läpi vaikka väkisin. Nyt kun olen taas terve, treenit voivat alkaa normaalisti ja tästä eteenpäin aion treenata juoksun ehdoilla. En halua tajuta parin kuukauden päästä, että juokseminen on jäänyt ja minulle tulee kiire. Enkä halua olla neljän kuukauden päästä stressaantunut siitä, että olen edelleen tavoitteistani kaukana.

Näillä mennään ja toivottavasti pääsen aloittamaan syksyn Kuopiossa. :) Jos joku on ajatellut hakea Helsingin pelastuskouluun, mutta ei ole huomannut hakuajan alkua, täältä löytyy.

Ps. kävin eilen kampaajalla! Viime kerrasta oli vierähtänyt 1,5 vuotta :D Nyt on nätit ja terveen näköiset hiukset.

Pro Fire -haaveiluja

Tässä pikku hiljaa palailen sairastelujen jälkeen arkeen. Pari päivää meni mukavasti flunssasta huolimatta vanhempien huomassa Espoossa. Kävin myös suunnittelemassa hääparin, bestmanin ja muiden kaasojen kanssa ENSI VIIKOLLA olevia häitä!! Hurjaa, että sekin on jo näin lähellä, en malta odottaa!

Eilen olin lähdössä (onneksi todella hyvissä ajoin) töihin, mutta rakas Saabini sanoi "ei jaksa", joten juoksin hädissäni bussille. En tahtonut enää muistaa, miten bussista ostetaan bussilippu, puhumattakaan siitä, miten sellainen ostetaan, kun ei pysytäkään Tampereen sisällä, vaan matkustetaan viereiseen kaupunkiin. Bussikuski sääli minua niin kovasti, ettei veloittanut lippua ollenkaan. :D

Bussimatkalla soitin ensin työpaikalleni ja kysyin, mihin bussiin minun pitää Tampereen keskustasta vaihtaa, että pääsen työpaikalleni. Kun bussi oli selvillä, yritin googlailla, kuinka pääsen työpaikan päässä bussipysäkiltä kävelemään työpaikalleni. Siinä vaiheessa kuitenkin kännykkäni totesi "ei jaksa", ja meni pimeäksi. No, pääsin kuitenkin avuliaan kanssamatkustajan neuvojen perusteella perille, ja työpäiväkin meni oikein mukavasti. :)

Tänään päätin mennä ensimmäistä kertaa sairastelujen jälkeen salille. Tein treenin kevyesti ja pitkillä palautiksilla, ja sen takia ehdin hieman myös selata Facebookia. Vastaan tuli FitFarmin uusin lanseeraus, Pro Fire. Se on valmennuspaketti Pelastusopistoon tai Poliisiammattikorkeakouluun hakeville. Ajatus lähti harhailemaan ja haaveissani olin jo tapaamassa Verttiä ja treenaamassa entistä järkevämmin ja tavoitteisiini räätälöidymmin Pelastusopiston pääsykokeita varten. Sitten rullasin loppuun asti ja tajusin, että tuo lysti myös maksaa jotakin, ja 390 euroa on sen verran iso summa, ettei minulla taida tässä tilanteessa olla sellaista ylimääräisenä. Ei ainakaan nyt, kun Pelastusopistoa varten pitää aloittaa myös C-kortin ajamiset sun muut lystit, jotka nekään eivät täysin ilmaisia ole.

Tämä onkin siis hyvä aika teidän kaikkien rikkaiden sponsoreiden astua kuvaan. All I need is 390e ;) Ja toisaalta myös, jos lukijanani sattuu olemaan minua paremmassa rahatilanteessa olevia Pelastusopistoon hakijoita, niin käykää tsekkaamassa, auttaisiko tämä valmennuspaketti teitä tavoitteessanne!

Fitkini Challengen toinen kuukausi

Huh heijaa, tämä vuosi on mennyt kokonaan sairastellessa! Nokka vuotaa kuin viimeistä päivää, kurkku on kipeä ja olo muutenkin tukkoinen ja nihkeä. Enkä ole siis treenannut ainuttakaan treeniä koko vuonna. Kuulostaa ehkä aavistuksen dramaattisemmalta kuin mikä tilanne todella on, mutta flunssailu alkaa kyllä jo näiden muutamien päivien jälkeen kyllästyttää. Huomenna olisi tarkoitus lähteä käväisemään vapaapäivien kunniaksi Espoossa. Tulen sieltä kotiin keskiviikko-iltana, ja torstaina toivottavasti olen taas terveenä urheilemassa. :)

Oli "hauska" tajuta asiaa miettiessäni, että ns. entisessä elämässäni ei olisi tullut kuuloonkaan jättää treenejä flunssan takia välistä. Puhumattakaan peleistä, joihin mentiin suurinpiirtein pää kainalossa. Siinä ei paljon painanut edes se, että joukkuekaverilla oli muutama vuosi sitten flunssaisena treenaamisesta sydänlihaksentulehdus. Nyt olen onneksi elämässäni sellaisessa tilanteessa, että voin itse puhtaasti omasta tuntemuksestani päättää kannaltani terveellisimmän ja parhaimman ratkaisun. Kun olen kipeä, voin jättää viikon treenit välistä, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka veri urheilemaan vetääkin.

Ensimmäinen kuukausi Fitkini Challengea on takana päin. Joulukuu oli treenien ja ruokailujen osalta risainen, mutta silti olen todella tyytyväinen. Vaikka ruokailuni oli risainen, se oli huomattavasti parempi kuin olisi ollut ilman ruokaohjelmaa. Ja vaikka en sairastelujen, joulun ja maratonyrityksen takia ihan jokaista treeniä ehtinyt tehdä, tein silti enemmän kuin olisin tehnyt ilman ohjelmaa, ja ennen kaikkea tein treenini paremmin ja laadukkaammin.

Kuva viime viikolta. Lihakset saa pikku hiljaa enemmän muotoa :)

Kaikista eniten olin yllättynyt viime viikon keskiviikkona, kun kokeilin rintalihastreenin alkuun penkkipunnerruksessa tavoitteenani olevaa 45 kg toistomaksimia. En ole kokeillut sitä kuukauteen, ja viimeksi taisin saada 22 toistoa. Minä jos kuka tiedän, että yhdenkin lisätoiston saaminen siihen tulokseen on työn ja tuskan takana. Ja ilman ainuttakaan pitkää penkkisarjaa tulos oli kuukaudessa Fitkini Challengen treeniohjelmalla parantunut 3 toistolla! Eli keskiviikkona onnistuin penkkaamaan 25 toistoa 45 kilolla, mikä on minimiraja Pelastusopiston pääsykokeissa, ja jollaiseen tulokseen olen viimeksi yltänyt pääsykokeissa elokuussa! :) Olen siis penkkitulokseni suhteen vaaditussa kunnossa, ja suunta on vain ylöspäin!

Tänään alkoi Fitkini Challengen toinen treenikuukausi. Treeniohjelma on muuttunut jonkun verran, ja mielestäni jopa parempaan suuntaan. Tähän treeniohjelmaan on tullut mukaan myös leuanvedot, ja mielestäni ohjelmassa painotetaan kyykkyä jopa enemmän kuin ensimmäisessä kuukaudessa (jolloin siis silloinkin kyllä kyykkytulokseni parani ja jalkojen lihaksisto parani). Kirjoittelen enemmän treeneistä sitten, kun olen päässyt niitä kokeilemaan. Kipeänä en viitsi edes alkaa kehityskuvia ottamaan, joten otan nekin vasta loppuviikosta. Mutta eiköhän tämä taas iloksi muutu, nyt olisi ainakin hirmuinen into päästä taas salille! :)