Aika usein pysäyttävien ja shokkina tulleiden tapahtumien jälkeen keskustelu ajautuu ajatukseen "joka päivä täysillä elämisestä". Niin myös tällä kertaa. Varmasti ihan ymmärrettävä ajatus silloin, kun elämiseen ei voi enää suhtautua itsestäänselvyytenä. Tämä henkilö on varmasti elänyt jokaisen päivänsä juuri niin täysiä kuin ihminen kykenee, mutta ei se tee hänestä yhtään sen valmiimpaa lähtijää. Liikaa annettavaa, liikaa ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia hänestä. Liikaa elämänhalua.
Minun kapinoiva puoleni on jostain syystä halunnut aina taistella tätä kyseistä mottoa vastaan. Miksi pitäisi elää täysillä joka päivä, milloin voi hengähtää ja olla vaan? Täysiä elämistä vielä enemmän kapinoin ajatusta siitä, että joka päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Jos ihan vakavissaan puhutaan, minusta ajatus on aika pelottava. Minua sellainen ajatus ei suinkaan vapauttaisi elämään elämääni "paremmin", vaan päinvastoin saa minut haluamaan käpertyä kotisohvalle läheisteni kanssa ja unohtaa koko muun maailman.
Eilen meinasin jäädä käpertymisefektiin siitä huolimatta, että päivä ei todistettavasti ollut viimeiseni. Istuin mieheni silitettävänä ja ajattelin olevani turvassa. Askartelin ystävälleni kortin, johon tein suojelusenkelin. Sellaisen minä hänelle toivon. Varmasti omaan asenteeseeni vaikuttaa uskoni ja uskontoni. Vaikka pidänkin tätä elämää äärimmäisen tärkeänä lahjana, jonka jokainen käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla, en ole koskaan ajatellut sen päättyvän lopulliseen game overiin.
Lopulta sain itseni raahattua kuntosalille. Paikkaan, jonne tuskin raahautuisin elämäni viimeisenä päivänä, vaikka urheilusta pidänkin. Siellä tein muun treenin jälkeen voimapyörällä vatsalihaksia. Silloin ymmärsin, että yleisesti ottaen varsin pelottomasti moniin asioihin ja myös elämään suhtautuva minä on antanut pelon määrittää elämääni kokonaisen vuoden verran. Tähän asti olen väittänyt, että minä en pysty voimapyörällä rullailemaan, koska siinä tulee liian voimakas paine polvelle. Siinä ne rullailut meni kuitenkin ilman pienintäkään ongelmaa, ja olin vähän jopa huvittunut itseeni.
Minä olen terve. Minulla on terve vartalo, jossa on kaksi tervettä polvea. Toinen polvista on hieman jämäkämpi, ja se on itse asiassa se leikattu yksilö. Kysyin viime keväänä fysioterapeutilta, pitääkö minun käyttää polvitukea jossain vaiheessa. Hän virnisti ja sanoi, että polveni ei sitä tarvitse, mutta voin sitä käyttää, jos pää tarvitsee. Toki on hyväkin, että pää pitää huolen, että kroppa saa tarpeeksi aikaa levätä, mutta joskus on aika vain uskaltaa ja luottaa.
Minkälaisia ajatuksia teillä herää noista motoista? Elättekö "joka päivän kuin viimeisen" ja onko "täysillä eläminen" teidän korvissanne paras mahdollinen elämänasenne? :) Tiedostan kyllä, että omat ajatukseni niiden suhteen ovat vähän hupsuja... :)
 |
| Mieli synkkä, mutta luottavainen. Kyllä se jää kantaa... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti