Pelastusopistoon elokuussa!

Eilisen blogitekstin jälkeen ei kovin kauaa tarvinnut odottaa, kun posteljooni kävi kolistelemassa postiluukkua. Istuskelin olohuoneen sohvalla, mutta jotenkin tuli sellainen hassu fiilis, että oli pakko hilpaista samantien ovelle katsomaan, mitä sieltä tuli. En kai minä oikeasti ajatellut, että se kirje tulisi ihan vielä, mutta halusin asian kuitenkin varmistaa.

Kädet alkoivat vetää melkoista macarenaa, kun huomasin kirjekuoressa olevan Pelastusopiston logot. Revin kirjeen voimalla auki, ja samalla pohdin, miten joku pystyy tällaisessa tilanteessa vielä arpomaan, uskaltaako avata kirjettä vai ei...

Papereita kirjeen sisällä oli vaikka kuinka, mutta missään ei tuntunut lukevan sitä odotettua lausetta, "sinut on valittu...". Ensimmäisessä paperissa luki saamani pistemäärä, mutta ei sitä, päästäänkö sillä tuloksella sisään. Seuraavassa paperissa oli nimilista, josta löytyi minun nimeni. Kai minä sitten pääsin!?

Papereita enemmän luettuani selvisi, että olin saanut 8,25 pistettä, joista siis 0,25 pistettä tuli hyvin sujuneista vatsalihasliikkeistä, ja kahdeksan pistettä psyykkisistä testeistä. Olin näköjään turhaan huolissani psyykkisten testien sujumisesta, koska 8/10 pistettä on mielestäni tosi hyvä suoritus! Tiukille homma kuitenkin meni, sillä alin pistemäärä lukion päättötutkinnoilla hakijoiden ryhmässä oli tasan 8,00 pistettä. Jos olisin saanut urheiluosuuksista nolla pistettä, olisi koulu voinut jäädä haaveeksi... Mutta hyvä näin! Kuka niitä pisteitä enää katsoo, kun koulupaikka kerran aukeni!?

Kirjoitan lisää ajatuksista ja suunnitelmista myöhemmin, nyt pitää vielä vähän selvitellä päätä tämän ilouutisen johdosta (ja lähteä töihin...)!

Sen verran pitää vielä fiilistellä, että muistan, kun 1,5v sitten polvileikkausta odottaessa mietin, että sitten se koulupaikka vain tuntuu entistä paremmalta, kun vihdoin sen aika koittaa. Oikeassa olin. :) Kiitos kaikille rakkailleni - poikaystävälle, perheelle ja ystäville - kun olette olleet tukena. Ja kiitos kaikille teille, jotka olette seuranneet palomiesunelmaani blogin kautta, ja olette jännittäneet mukana ja tsempanneet. Tuntuu mahtavalta jakaa jotain näin hienoa kanssanne. :)

Kertausharjoituksia ja uusi puhelin

Huh heijaa, nyt on niin paljon ehtinyt tapahtua sitten viime postauksen, että mistä tässä edes lähtisi liikkeelle! Kuten oli Facebookissa jo puhetta, olin viime viikolla maanantaista perjantaihin kertausharjoituksissa. Olin etukäteen vähän epäileväinen siitä, kuinka pää kestää metsässä rymyämistä ja valvomista viiden päivän ajan (kyllä sitä vain on mukavuudenhalu lisääntynyt sitten "nuoruusvuosien").

Loppujen lopuksi kuitenkin viikko meni todella nopeasti! Säät olivat tosi hyvät muutamaa pisaraa lukuunottamatta koko viikon ajan, ja meidän porukka oli ihan mieletön, kuten aina. Tällä kertaa pääsin paitsi vaihtamaan kuulumiset vanhojen tuttujen kanssa, myös tutustumaan ihan uusiin ihmisiin. Porukka on tosi samanhenkistä, urheilullista ja asiat hyvin, mutta rennosti tekevää sorttia. Tuli myös opittua paljon uutta (ja opittua uudestaan kaikkea sitä, minkä aina ehtii unohtaa normaalissa siviilielämässä).

Samalla kertausharjoitukset olivat myös melkoinen eläinbongaus-harjoitus. Osattiin me ilmeisesti aika hiljaa olla, koska meidän seuraan ilmestyi hirvi, peuroja, piisami (?), muutama kyykäärme ja jumalattomasti hyttysiä. :D Ilmeisesti myös punkkikannalla menee hyvin, sillä minunkin nahassani kävi pari verenimijää ruokailemassa.

Viikonlopun vietin vanhempieni luona Espoossa. Kävin juhlistamassa veljen vaimon koulunloppumista ja synttäreitä, näin lapsuudenystävääni, ja kävin leikkimässä kaverin lasten kanssa Angry Birds -puistossa. Kaikki meni vallan mukavasti, mitä nyt rakas mieheni jätti kännykkäni auton katolle ennen kun lähdettiin moottoritielle. Puhelin löytyi, mutta päätin sitten kuitenkin ostaa uuden... :D Harmillisesti valokuvat jäivät vanhan puhelimen vangiksi, koska enhän minä ole mitään varmuuskopiointeja koskaan harrastanut...

Nyt minulla on Honor 7 -puhelin, jossa ainakin kameran tarkkuus on tehnyt jo vaikutuksen. Ehkäpä tässäkin blogissa näkyy jatkossa vähän laadukkaampia kuvia! Tuo kamera sitäpaitsi taitaa tehdä jotain omatoimista photoshoppia, koska voin vaikka vannoa, että rymyttyäni viisi päivää metsässä naamiovärit kasvoilla, naamassani on huomattavasti enemmän finnejä kuin tämä kuva antaa ymmärtää. :D

Paluu normaaliin

Tässä sitä ollaan, toukokuun puolivälin ylittäneenä, ihan kesän kynnyksellä. Pääsykokeista on jo "pitkälti" yli viikko aikaa, ja ajatukset on jo normaaliin elämään palautuneet. Pääsykoetulokset pyörivät mielessä päivä päivältä vähemmän, ja hyvä niin. Kesäkuun alkuun on aikaa enää kaksi viikkoa, ja olen jo aika vakuuttunut, että se aika menee vauhdikkaasti. Kesäkuun alussahan pääsykokeiden tulosten pitäisi saapua postiluukusta.

Omat treenit ovat lähteneet rullaamaan omalla painollaan, noin kolme salitreeniä ja pari-kolme juoksutreeniä viikossa. Tavoitteena on saada noin kuukauden juoksuvaiheen jälkeen lihaskunto takaisin normaalille tasolle. Otin heti pääsykokeista seuraavana päivänä voimanostopainotteisen treeniohjelman käyttööni, ja aikalailla odotusten mukaisesti homma on lähtenyt etenemään. Ainoastaan kyykkääminen pääsi rankkuudellaan yllättämään, etureidet vetivät niin armottomaan solmuun jo alkulämmittelyjen aikana, että en ehtinyt varsinaisiin sarjapainoihin edes päästä... :D Nyt jalat ovat jo toipuneet shokista, saa nähdä miten tämän päivän kyykkäilyt sujuvat.

Tässä yksi päivä aloin tosissani ajatella sitä, että kyllä tämä unelmien tavoittelu on paikoin todella karua puuhaa. Aloin miettiä pääsykokeissa näkemiäni miehiä, ja tulin siihen tulokseen, että joukossa ei ollut yhtään sellaista, joka ei olisi jännittänyt pääsykokeita ja oikeasti koulupaikkaa itselleen halunnut. Päinvastoin, monet kertoivat tarinaa siitä, kuinka olivat aiemminkin koulutukseen hakeneet, jotkut jopa useita kertoja vuosien kuluessa, ja edelleen heillä sama unelma oli tallella, vaikka tie ei ainakaan tähän mennessä ollut Pelastusopistoon asti vienytkään.

Olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olen aikalailla saanut toteutettua kaikki unelmani. Olen päässyt hakemaani sosionomi-koulutukseen, vaikka minulla ei sitä kohtaan mitään suurta intohimoa lopulta ollutkaan. Olen päässyt armeijassa juuri niihin tehtäviin, kun halusinkin. Pääsääntöisesti olen saanut haluamiani työpaikkoja, ja urheilu-uralla asiat menivät usein (joskaan ei aina) toivomallani tavalla. Olen onnistunut löytämään itselleni ihanan elämänkumppanin, jonka kanssa tuntuu hyvältä rakentaa tulevaisuutta. Kaikin puolin elämä kohtelee minua tälläkin hetkellä todella hyvin, olo on kiitollinen ja onnellinen.

Seuraavat kaksi viikkoa jatkan kuitenkin samaa ajatustyötä, jonka aloitin jo ennen pääsykokeita. Ajatukset johtuvat epävarmuudesta tulevan suhteen, ja ovat varmasti jonkinlainen defenssi-keino, etten mukamas joutuisi niin paljon pettymään, jos haluamani koulupaikka ei minulle tulekaan. Olen ajatellut pettymys-vaihtoehtoa varmaan vähintään yhtä paljon, kuin mieluisampaakin vaihtoehtoa. Samalla kun olen joka kerta paloauton tai ambulanssin liikenteessä nähdessäni huokaissut, että tuonne minäkin haluan, olen myös miettinyt, mikä on elämäni plan b. Miten onnistun pitämään ajatukseni positiivisinä kesäkuusta eteenpäin, jos joudunkin tyytymään kohtaloon, johon Pelastusopisto ei (ainakaan tässä vaiheessa) sisälly?

Olen kovasti pähkäillyt sitä, kuinka epäreilulta tuntuu, että jotkut ihmiset eivät koskaan saa toteutettua omia suuria unelmiaan. Joku henkilö näkee vaivaa, tekee työtä, ja silti ei koskaan muiden silmissä ole soveltuva toivomalleen alalle. Tai joku toinen on aina haaveillut perheen perustamisesta ja olisi varmasti ihana ja rakastava puoliso/vanhempi, mutta ei löydä itselleen sopivaa kumppania tai ei kykene saamaan lapsia. Joku ei pääse lentäjäksi huonon näön takia ja toisen unelma nhl-urasta kaatuu auto-onnettomuuteen.

Sanotaan, että kaikelle on syynsä, everything happens for a reason. Minä itsekin uskon siihen, mutta samalla se tuntuu todella epäreilulta. Haluaisin ennemmin ajatella, että kaikki on mahdollista, jos sitä tarpeeksi haluaa. Jossain määrin se varmaan on niinkin, mutta toisaalta kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että elämä ei aina ole reilua tai edes oikeudenmukaista.

No, toivottavasti parin viikon päästä voin heittää nämä ajatukset romukoppaan ja alkaa suunnitella tulevaisuuttani Pelastusopistossa ja myöhemmin palomiehenä. Siihen asti jatkan kaikenlaisten b ja c suunnitelmien pohtimista, ja ehkä salaa vähän myös jatkan suunnitelma a:n haaveilua... :)

Ps. Tänään tulee televisiosta Jutta ja 10 suurta unelmaa, jossa Antti Orivedeltä haaveilee palomiehen ammatista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, kuinka hänelle käy! Vaikka tällä hetkellä toivoisin omalta elämältäni vähemmän suuria unelmointeja ja enemmän varmuutta tulevasta, pakko kai se on silti myöntää, että elämä ilman unelmointia olisi aika tyhjää elämää. :)

Pääsykoekrapula

Lanseerasin eilen uuden sanan: pääsykoekrapula. Se tarkoittaa sitä kamalinta morning afteria, eli pääsykokeiden jälkeistä aamua. Aamu ei ollut paha sen takia, että olisin juonut itselleni oikeaa krapulaa, joskin juhlistin urakan päättymistä pizzan lisäksi yhdellä siiderillä. Sen sijaan olo oli muuten aika tyhjä ja hämmentynyt.

Märehdittyäni asiaa parin vuodokauden ajan, tajusin että totta kai olo on tyhjä ja hämmentynyt tällaisen urakan jälkeen. Siitä on muutama vuosi aikaa, kun päätin tähdätä Pelastusopiston pääsykokeisiin. Sen jälkeen olen pienillä ja isoilla valinnoilla tähdännyt kyseistä tavoitetta kohti. Mitä lähemmäs h-hetki on tullut, sitä enemmän olen uhrannut aikaani ja ajatuksiani, laskenut kalenteristani viikkoja lähestyvään pääsykoepäivään.

Kun lopulta koittaa se aamu, jolloin pääsykoetapahtuma on siirtynyt odotettavista ja jännitettävistä asioista "menneet tapahtumat" -kategoriaan, olo on varsin orpo. Maanantain pääsykokeissa oli tehtävä, jossa piti jatkaa valmiiksi aloitettuja lauseita. Yksi lauseista alkoi "tulevaisuuteni on...". Minä jatkoin lauseen "...omissa käsissäni". Siltä kai se on tuntunut tähän asti, mutta tiistai-aamusta lähtien olen ollut harvinaisen tietoinen siitä, että tällä hetkellä tulevaisuuteni on ihan muissa käsissä kuin omissani.

Pääsykoekrapulasta toipuminen vei minun kohdallani ensimmäisen aamun lisäksi vielä toisenkin. Siinä vaiheessa olin päässyt pohtimaan ajatuksia tarpeeksi kauan oman pääni sisällä, mutta ennen kaikkea purkanut niitä ääneen tarpeeksi monelle vastaantulijalle. :D Eilen illalla koin jonkinlaisen oivalluksen kirjoittaessani ajatuksia päiväkirjan sivuille. Muistelin sitä Heiniä muutama vuosi takaperin, joka toivoi joskus olevansa palomieheksi vaadittavassa kunnossa. Se Heini uskoi, että jos hän pääsisi läpi Pelastusopiston kuntotestit, hän olisi elämänsä kunnossa. Ja se Heini halusi tarttua haasteeseen, vaikka se tuntui isolta ja lähes utopistiselta.

Nykyään peilistä katsoo aikalailla kasvanut ja muuttunut Heini, jonka ensisijainen tavoite ei ole olla palomieheksi vaadittavassa kunnossa, vaan jolle hyvä kunto on väline ensisijaisen tavoitteen, palomiehen ammatin, havittelussa. Kuitenkin tajusin eilen, että minähän olen hyvässä kunnossa, kenties paremmassa kuin koskaan. Olen saavuttanut yhden tavoitteen, jonka olen itselleni monta vuotta sitten asettanut. Miksi en voisi hetken aikaa nauttia siitä, ilman että mietin vanhan tavoitteen päälle kasvatettua uutta isompaa tavoitetta?

Vuoden 2016 tärkeimmäksi päiväksi tituleerattu päivä on ohi, ja se meni kaikkien toiveideni mukaisesti. Jälkiviisastelu on helppoa, mutta hyödytöntä, joten jätetään se noihin kahteen pääsykoekrapulaiseen aamuun. Kesäkuun alkuun on kolme viikkoa aikaa, ja sen ajan aion käyttää iloksi ja hyödyksi. Pääsin jo tekemään ensimmäiset salitreenit, ja ai että se tuntui pienen tauon jälkeen mukavalta. Kävin myös lenkillä eilen ennen töihin lähtöä, ja aionkin pitää lenkkeilyn myös jatkossa tärkeänä osana treeniviikkoani. Ties vaikka kesä toisi urheilun saralla vielä uusia oivalluksia. Muitakin kuin se, että kokonaisvaltaisesti juoksu- ja lihaskuntoa silmällä pitäen taidan todellakin olla elämäni kunnossa. Eikä ehjän kropan kanssa kehityksen todellakaan tarvitse pysähtyä tähän.

Onko sinulle tullut pääsykokeiden jälkeistä tyhjyyden tunnetta? Kuinka kauan se kesti ja miten siitä pääsi yli? :)

Pääsykoepäivä

Uusi päivä on alkanut, ja olo on aika omituinen. Siinä se nyt oli, kaikki tehtävissä oleva on tehty, ja nyt pitää vain odottaa, pitävätkö muut ihmiset minua soveltuvana palomiehen ammattiin. Illalla nukkumaan mennessä päähän alkoi pälkähtää ajatuksia siitä, mitä kaikkea minun olisi vielä pitänyt sanoa psykologin haastattelussa. Asioita oli useita, joten minusta alkoi jo tuntua, että haastattelu meni ihan surkeasti...

Mutta ehkä se ei kuitenkaan ihan huonosti mennyt. Mistä sen tietää. Ei auta kuin odottaa tuomiota ja toivoa parasta. Psykologisten testien tulokset ovat voimassa kaksi vuotta, eli jos pisteet ovat huonot, mahdollisuuteni kouluun pääsyyn ovat aika heikot myös tulevissa hakuerissä.

Lupasin kirjoitella vähän  enemmän testien kulusta. Heräsin testiaamuna puoli seitsemältä. Aamupalan jälkeen pääsinkin jo melkein lähtemään Pelastusopistolle. Aamuaurinko paistoi ja oli noin 12 astetta lämmintä, aikalailla täydellinen cooper-keli siis.

Aamuauringon paisteessa matkalla kohti Pelastusopistoa.

Pelastusopistolla tunnelma oli kuin kirkon penkillä. Kukaan ei sanonut mitään, porukka istui luokkahuoneessa jännittyneessä hiljaisuudessa. Joka toisen jalka vispasi hermostuneena. Puoli yhdeksän aikaan lähdettiin bussikuljetuksella kohti urheilukenttää.

Cooper juostiin kahdessa ryhmässä. Minä kuuluin ryhmään 1, mikä oli mukavaa. En kaivannut yhtään enempää odottelua. Lämmittelyaikaa oli 15 minuuttia. Juoksin muutaman kerran kentän ympäri ja tein lyhyitä venytyksiä. Aika tuntui menevän todella hitaasti.

Klo 9.15 asetuimme lähtöviivalle. Merkistä ampaistiin liikkeelle.

Ensimmäinen kierros meni 3000m vauhtia, toinen 2900. Kolmannen kierroksen jälkeen taisin olla 2850m vauhdissa, ja sitä seuraavilla tasan 2800 vauhdissa. Juoksu ei tuntunut niin rankalta kuin aiemmin, luovuttaminen ei todellakaan käynyt missään vaiheessa mielessä. Tällä kertaa oli myös jonkin verran enemmän selkiä seurattavana, mikä oli mukavaa.

Viimeiselle kierrokselle lähdin 2750m vauhdissa, jolloin tiesin jo hoitavani homman kotiin. Pistin loppukirivaihteen silmään ja lähdin juoksemaan vauhdikkaammin. Loppusuoralle päästessäni kuulin huudon "3 minuuttia!". Mitä?! Olin ihan hämmentynyt, että onko minulla sittenkin vielä kierroksia jäljellä. Olin mennyt laskuissa sekaisin, mutta siitä olin ihan varma, että en tällaisen kirin jälkeen jaksa enää yhtäkään kierrosta juosta. Sitten kuului kuitenkin huuto "30 sekuntia", joka vieritti kiven sydämeltä. Juoksin maaliviivan yli ja lysähdin siihen. Ai että, kun tuntui hyvältä saada suoritettua se osio, johon viime syksynä matkani oli tyssännyt.

Aavistuksen on hymy kärsivä cooperin testin jälkeen... :D

Kun toinenkin ryhmä oli saanut juoksunsa juostua, lähdimme bussikuljetuksella kohti uimahallia. Jännitys ei vielä todellakaan ollut helpottanut omalta osaltani, mutta samalla olin varma, ettei minun taipaleeni kyllä uintitestiin tule loppumaan.

Itsevarmana siis kohti allasta. Jokaisella radalla lähti kerralla uimaan 4-5 hakijaa. Melkoista ruuhkaa oli siis tiedossa. Altaan päädyssä kävimme nopean sananvaihdon siitä, kuka olisi nopea ja kuka hidas uimari. Nopeimmat ampaisivat lähtömerkin jälkeen kärkeen ja me vähän verkkaisemmat uimarit jäimme taakse ottamaan nopeiden uimareiden potkut päähämme, ja räpiköimme siinä muutenkin vuoroin vierekkäin ja lomittain ja päällekkäin :D

En ole ikinä elämässäni uinut niin kamalalla tekniikalla. Se ei ollut rintaa eikä vapaata, vaan jotain vesijuoksun ja hukkumisen välimaastossa ollutta polskintaa. Jonkun olisi todellakin pitänyt ottaa se videolle, olisi muutamat hyvät naurut saatu tulevaisuudessa... Toisen hakijan kanssa menimme tasa-tahtia ja jatkoimme 200 metriä toisiemme hakkaamista ja potkimista uinnin lomassa :D Maaliin tulimme rinta rinnan noin kymmenen sekuntia ennen ajan loppua.

Huh heijaa, en ole varmaan elämässäni koskaan kokenut sellaisia lihaskramppeja. Jalat kramppasi ja kädet kramppasi. Muut hyppäsivät altaasta kuivalle maalle, mutta minä en todellakaan pystynyt liikahtamaan mihinkään. Lopulta yksi kaveri auttoi minut ylös altaasta ja jäin altaan reunalle makaamaan. Ei mitään mahdollisuutta nousta ylös.

Hetken makoiltuani opettaja tuli pyytämään minua konttaamaan sivummalle, että toinen ryhmä pääsee uimaan. Sen verran sain raajoja liikuteltua, että konttasin viisi metriä altaan sivuun ja jatkoin siinä itseni kokoamista. Muut olivat jo menneet suihkuun ja saunaan, kun sain itseni raahattua jaloilleni ja lähdin raahautumaan kohti pukuhuoneita. Uimavalvojat naureskelivat menolleni ja toivottivat tervetulleeksi uudestaan Kuopion uimahallille. Totesin, että tämä taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tänne astun jalallani. :D Viimeinen haasteeni oli päästä portaat alas suihkutiloihin. Pyörtyminen ei ihan täysin poissuljettu vaihtoehto ollut sekään, mutta lopulta pääsin suihkutiloihin ja kävin makaamaan ensimmäisenä löytyneelle penkille.

Mummot kehottivat nostamaan jalat ylös, ja lopulta yksi mummoista piteli jalkojani koholla. En ollut ihan varma, itkeäkö vai nauraa; mummo kehotti hengittämään syvään. :D Hetken päästä olo oli sen verran parempi, että pystyin nopeasti suihkuttelemaan ja menemään pukemaan vaatteet ylleni. Ajatus siitä, että pääsin fyysiset testit läpi, tuntui mahtavalta.

Paluumatkalla Pelastusopistolle bussissa alkoi olla jo tunnelmaa. Selvästi minun lisäkseni muutkin olivat helpottuneita, että hikoiluosuus oli takanapäin. Pelastusopistolla kävimme ensin suorittamassa fobiatestit. Ne eivät olleet mielestäni vaikeita, mutta eipä minulla fobioita olekaan. Ensin ryömittiin pilkkopimeässä tunnelissa ja sitten kivuttiin letkutornin tikkaita.

Tyylikkäissä vermeissä kohti fobioita!

Fobiatestien jälkeen oli ruokatauko. Ei meinannut ruoka oikein upota, mutta yritin syödä ainakin vähän. Tauon aikana ehti myös vähän soitella perheenjäsenille ja kerrata päivän tapahtumia.

Sitten oli psyykkisten testien vuoro. Täytyy tunnustaa, että en ehkä ollut ihan varautunut siihen, kuinka rankka niitä oli fyysisten testien jälkeen tehdä. Vaikka yritin juoda jatkuvasti, kroppa oli aika kuivunut ja päätä särki. Yritäppä siinä 2,5 tuntia keskittyä suorittamaan jatkuvalla kiireellä haastavia tehtäviä. No, uskon kuitenkin testien menneen varsin hyvin, ja minusta oli mukava tehdä pitkästä aikaa tuollaisia ajatustyötä vaativia tehtäviä aikaa vastaan. Viime kerta taisi olla armeijassa 2011... :)

Viimeisimpänä oli psykologin haastattelut sekä ryhmähaastattelut. Yksilöhaastattelussa psykologi kyseli alaan, koulutukseen ja elämääni liittyviä kysymyksiä. Häntä kiinnosti esimerkiksi, miten aion naisena pysyä vaadittavassa kunnossa myös työurani aikana, ja kuinka Kuopioon muutto sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni. Viimeinen kysymys oli, onko minulla mitään lisättävää vastauksiini. Pää löi tyhjää ja sanoin ei. Jälkikäteen tuli kyllä vaikka mitä lisättävää mieleeni...

Ryhmähaastattelussa keskustelimme kuuden hengen ryhmässä aiheesta, josta minulla ei ollut pienintäkään tietämystä. Tuskin monella muullakaan. Tärkeintä taisi kuitenkin olla, että osallistuu keskusteluun, ja niin kaikki osallistuivatkin. :)

Kotimatkalle pääsin lähtemään puoli kuudelta. Olo oli kaikkensa antanut ja myös todella helpottunut. Kotona odotti vielä pizza ja siideri.

Tankkausta!

Kiitos kaikille teille, jotka elitte ja jännititte eilisen päivän kanssani. Noin kolmen viikon kuluttua selviää, mihin eilinen panokseni riitti. :) Siihen asti elämä jatkuu normaalisti. Tänään aion tehdä paluun kuntosalille penkkipunnerruksen merkeissä! Katsotaan, jäänkö tangon alle...

Huomenna mennään!

Huomenna on luvassa odotettu h-hetki, ja noin kuuden tunnin kuluttua olisi tarkoitus kääntää auton nokka kohti Kuopiota. Kaikki tehtävissä oleva on varmasti tehty jo, ja ehkä juuri sen takia nyt olo ei ole kovinkaan jännittynyt.

Kävin perjantaina viimeisellä uintireissullani ennen testejä. Polskuttelin 200 metriä kymmenen sekuntia tavoiteaikaa nopeammin, jonka jälkeen lähdin viikonlopun viettoon. Oli mukava käydä vielä testaamassa se, ja varmistaa ettei pääsykokeissa touhu jää uinnista kiinni.

Eilen oli syntymäpäiväni. Hauska ajatus, että teen ensimmäisen urheilusuoritukseni 24-vuotiaana Pelastusopiston pääsykokeissa. Toivottavasti jalka ei paina 24-vuotiaana sen enempää kuin 23-vuotiaanakaan! ;)

Vietin syntymäpäiväni rauhallisissa merkeissä mieheni kanssa. Kävimme syömässä aamupalan torilla, jonka jälkeen kävimme kaupungilla shoppailemassa minulle koripallon ja joitain vaatteita. Koripalloa emme käyneet vielä testaamassa, koska en halunnut tehdä enää mitään energiaa vaativaa ennen pääsykokeita, mutta ensi viikolla kiinnostaisi kyllä käydä testaamassa, muistaako pää enää lay upin askeleita. :D

Kävimme myös katsomassa Zootropolis-elokuvan. Olin toivonutkin, että pääsisin katsomaan sen, traileri oli näyttänyt niin hauskalta ja lets face it, minä pidän Disney-elokuvista! Mutta elokuvan alettua vasta oikeasti tajusin, miten mahtava elokuva oli juuri tähän viikonloppuun. Elokuvan päähenkilö, pieni tyttöpupu, halusi olla ensimmäinen poliisikoulun käynyt pupu. Täytyy tunnustaa, että kun pupu elokuvan alussa valmistui kaikkien odotusten vastaisesti pupukonstaapeliksi, liikutuin melkein kyyneliin asti. Taitaa olla mieli vähän herkkänä nyt kaikille unelmien tavoituksille...

Välillä muitakin kuin treenivaatteita!

Illalla mieheni vei minut vielä syömään ravintola Coussiccaan, joka mainostaa olevansa Tampereen vanhin ruokaravintola. Ruoka ainakin oli todella hyvää!

Se siis eilisestä, mutta entäs ajatukset huomisesta? Olen psyykannut itseäni, että vain parinkymmenen minuutin urheilut ovat minun ja koulun välissä. 12 minuuttia cooperia ja 4,5 minuuttia uintia. Nyt kun molemmat suoritukset ovat tällä viikolla menneet läpi, olen myös ehtinyt miettiä vähän muitakin testien osuuksia. Pääsykokeissahan kokonaispisteissä 1p muodostuu cooperista, 1p lihaskuntotestien pisteistä ja 10p psykologisista testeistä. Pääpaino on siis korvien välissä, ja se varmasti on ihan hyvä asia minun kannaltani. Minullahan lihaskuntotesteistä on 0,25p ja cooperista tuskin lisäpisteitä liikenee, joten psykologisen osuuden pitää mennä hyvin, jos mielin kouluun asti päästä. Uskon pystyväni ainakin vakuuttavasti kertomaan omasta motivaatiostani palomiehen uraa kohtaan! Eiköhän ne muutenkin hyvin mene, kunhan itseni sinne asti saan vietyä. Yksi vaihe kerrallaan.

Minun huomista taivaltani voi seurata Facebookin kautta. Aion nimittäin pistää väliaikatietoja blogini fb-sivuille, varsinainen blogiteksti huomisesta tulee joko huomenna tai ylihuomenna, riippuen siitä saanko viettää koko päivän pääsykokeissa, vai jääkö homma lyhyeen. Aikataulujen mukaan pääsykokeet kokonaisuudessaan loppuisivat vasta klo 20 illalla, ja kotimatkaan menee useita tunteja. Käykää siis tykkäämässä Dream of Firen fb-sivuista, jos ette sitä ole jo tehneet!

Ps. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, erityisesti omalleni! <3

Viimeinen treeni-cooper kärsitty

Huh, tulipas rykäistyä. Kävi jo pieni epätoivo mielessä, pääseekö sitä ollenkaan juoksemaan, kun yleisurheilijanuorukaiset valtasivat juoksukentän juuri sillon klo 17, kun oli tarkoitus alkaa juosta. Uskallettiin käydä kysymässä, haittaako jos vallataan sisimmäinen rata, ja saatiin siihen lupa. Alettiin lämmitellä, ja suunnattiin lähtöviivalle. Siinä samassa samalle viivalle saapui myös parinkymmenen hengen lätkäporukka, jotka aloittivat 30 minuutin juoksun. Hetken aikaa pähkäiltiin, että mihin väliin sitä lähtisi itse juoksemaan. Epäselväksi ei jäänyt, että ohiteltavaa matkan varrella riittäisi, mutta se ajatus piti vain hyväksyä.

Sen enempää en juoksua lähde analysoimaan, mutta pahalta se taas tuntui. Varsinaisia luovuttamisfiiliksiäkin tuli, toisin kuin edellisellä kerralla. Mutta niin tuli myös aivan mieletön, ällistyttävä, loistava ja uskomaton viimeinen rutistus, koska painelin viimeisen kierrokseni melkein puoleentoista minuuttiin!! Sen kierroksen ansiosta loppuaikani oli 11 minuuttia 58 sekuntia!

Tässä alla vielä kierrosajat kokonaisuudessaan. Kuten näkyy, heittelyä ajoissa oli, mutta pääasia oli upea kokonaisaika:

1min 39s
1min 44s
1min 42s
1min 48s
1min 46s
1min 44s
1min 34s

Tässä kunnossa en ole ollut viiteen vuoteen. Jossain vaiheessa ehdin jo ajatella, että tämä on mahdoton tavoite. Enemmän tämä vaati työtä, kun olin kuvitellut, mutta siksi tämä varmaan tuntuukin näin hyvältä.

Nyt ei enää tarvitse, kun toistaa tämä juoksu maanantaina. Tai vaikka puristaa taas kymmenen sekuntia pois, kuten tälläkin kertaa. Kun tämä on kertaalleen taisteltu läpi, minun on vaikea kuvitella, että homma ei enää onnistuisi elämäni tärkeimmällä hetkellä. Kaikki peliin! :)

Pääsykokeet viikon päästä

Tässä sitä taas ollaan, ison urakan loppusuoralla. Ensi viikolla tähän aikaan testit ovat luultavasti jo ohi, ja olen kenties ainakin hieman tietoisempi tulevaisuudestani.

Tämän päivän omistin puhtaasti levolle. Minulla on vapaapäivä töistä ja urheiluista, joten kerään voimia huomista cooper-treeniä varten. Se tuleekin olemaan viimeinen oksettava rutistus ennen ensi maanantaita. Vähän jännittää, mutta olo on myös suhteellisen itsevarma. Kymmenen sekuntia edellisestä juoksuajasta on täysin mahdollista saada pinnistettyä pois, joten siihen aion myös tähdätä.

Puoli vuotta sitten tähän aikaan olin paniikissa. Tiesin olevani mahdottoman tehtävän edessä, mutta toivoin silti ihmettä. Toivoin, että saisin elämääni toivomallani tavalla vietyä eteenpäin, kaikki muu tuntui pettymykseltä. Kaivoin äsken esille edellisen "viikko testeihin" -tekstini. Silloin olin 130metrin päässä tavoitteestani ja kipeänä! Olin juuri ostanut itselleni uimalasit ja uimalakin, ja valmiina kokeilemaan niiden toimivuutta... Minua oikeasti nauratti, kun aloin miettiä, miten paljon valmiimpi tällä kertaa olen testejä varten. Eikä se valmius ole pelkästään fyysistä.

Nyt puoli vuotta myöhemmin olen sinut sen kanssa, että asiat menivät juuri niin kuin menivät. Saattaisin oikeastaan sanoa olevani jopa iloinen siitä, mutta toki edelleen olisin valinnut mieluiten suunnitelma a:n. Tämä b-suunnitelma on kuitenkin osoittautunut sekin hyväksi. Olen saanut kerättyä työkokemusta ja rahaa. Kesällä minua odottaa elämäni ensimmäinen palkallinen loma! Olen saanut lähentää ihmissuhteita Tampereella asuviin ystäviini. Olen saanut asua puoli vuotta enemmän mieheni kanssa, mikä on tehnyt entistä selvemmäksi sen, että tämän miehen kanssa aion asua yhdessä vielä hamassa tulevaisuudessakin. Olen saanut rauhassa ajaa itselleni kuorma-autokorttia, ja bonuksena taitaa ajokortti kasvaa myös moottoripyöräilyoikeuksilla. Minulla on kaksi tervettä jalkaa, ja vain polven arvet muistuttavat siitä, että vuosi sitten olin elämässäni hyvin erilaisessa tilanteessa.

Paljon hienoa on mahtunut viimeiseen puoleen vuoteen, ja käsivarret vetävät kananlihalle, kun ajattelen missä voin olla puolen vuoden päästä. Pistetään kädet ja sormet ristiin, että viikon päästä Kuopion reissu kestää hieman kauemmin kuin viime kerralla. Nyt ollaan niin lähellä upeita asioita, että eiköhän ole aika tehdä unelmista totta... :)