Märehdittyäni asiaa parin vuodokauden ajan, tajusin että totta kai olo on tyhjä ja hämmentynyt tällaisen urakan jälkeen. Siitä on muutama vuosi aikaa, kun päätin tähdätä Pelastusopiston pääsykokeisiin. Sen jälkeen olen pienillä ja isoilla valinnoilla tähdännyt kyseistä tavoitetta kohti. Mitä lähemmäs h-hetki on tullut, sitä enemmän olen uhrannut aikaani ja ajatuksiani, laskenut kalenteristani viikkoja lähestyvään pääsykoepäivään.
Kun lopulta koittaa se aamu, jolloin pääsykoetapahtuma on siirtynyt odotettavista ja jännitettävistä asioista "menneet tapahtumat" -kategoriaan, olo on varsin orpo. Maanantain pääsykokeissa oli tehtävä, jossa piti jatkaa valmiiksi aloitettuja lauseita. Yksi lauseista alkoi "tulevaisuuteni on...". Minä jatkoin lauseen "...omissa käsissäni". Siltä kai se on tuntunut tähän asti, mutta tiistai-aamusta lähtien olen ollut harvinaisen tietoinen siitä, että tällä hetkellä tulevaisuuteni on ihan muissa käsissä kuin omissani.
Pääsykoekrapulasta toipuminen vei minun kohdallani ensimmäisen aamun lisäksi vielä toisenkin. Siinä vaiheessa olin päässyt pohtimaan ajatuksia tarpeeksi kauan oman pääni sisällä, mutta ennen kaikkea purkanut niitä ääneen tarpeeksi monelle vastaantulijalle. :D Eilen illalla koin jonkinlaisen oivalluksen kirjoittaessani ajatuksia päiväkirjan sivuille. Muistelin sitä Heiniä muutama vuosi takaperin, joka toivoi joskus olevansa palomieheksi vaadittavassa kunnossa. Se Heini uskoi, että jos hän pääsisi läpi Pelastusopiston kuntotestit, hän olisi elämänsä kunnossa. Ja se Heini halusi tarttua haasteeseen, vaikka se tuntui isolta ja lähes utopistiselta.
Nykyään peilistä katsoo aikalailla kasvanut ja muuttunut Heini, jonka ensisijainen tavoite ei ole olla palomieheksi vaadittavassa kunnossa, vaan jolle hyvä kunto on väline ensisijaisen tavoitteen, palomiehen ammatin, havittelussa. Kuitenkin tajusin eilen, että minähän olen hyvässä kunnossa, kenties paremmassa kuin koskaan. Olen saavuttanut yhden tavoitteen, jonka olen itselleni monta vuotta sitten asettanut. Miksi en voisi hetken aikaa nauttia siitä, ilman että mietin vanhan tavoitteen päälle kasvatettua uutta isompaa tavoitetta?
Vuoden 2016 tärkeimmäksi päiväksi tituleerattu päivä on ohi, ja se meni kaikkien toiveideni mukaisesti. Jälkiviisastelu on helppoa, mutta hyödytöntä, joten jätetään se noihin kahteen pääsykoekrapulaiseen aamuun. Kesäkuun alkuun on kolme viikkoa aikaa, ja sen ajan aion käyttää iloksi ja hyödyksi. Pääsin jo tekemään ensimmäiset salitreenit, ja ai että se tuntui pienen tauon jälkeen mukavalta. Kävin myös lenkillä eilen ennen töihin lähtöä, ja aionkin pitää lenkkeilyn myös jatkossa tärkeänä osana treeniviikkoani. Ties vaikka kesä toisi urheilun saralla vielä uusia oivalluksia. Muitakin kuin se, että kokonaisvaltaisesti juoksu- ja lihaskuntoa silmällä pitäen taidan todellakin olla elämäni kunnossa. Eikä ehjän kropan kanssa kehityksen todellakaan tarvitse pysähtyä tähän.
Onko sinulle tullut pääsykokeiden jälkeistä tyhjyyden tunnetta? Kuinka kauan se kesti ja miten siitä pääsi yli? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti