Pääsykoepäivä

Uusi päivä on alkanut, ja olo on aika omituinen. Siinä se nyt oli, kaikki tehtävissä oleva on tehty, ja nyt pitää vain odottaa, pitävätkö muut ihmiset minua soveltuvana palomiehen ammattiin. Illalla nukkumaan mennessä päähän alkoi pälkähtää ajatuksia siitä, mitä kaikkea minun olisi vielä pitänyt sanoa psykologin haastattelussa. Asioita oli useita, joten minusta alkoi jo tuntua, että haastattelu meni ihan surkeasti...

Mutta ehkä se ei kuitenkaan ihan huonosti mennyt. Mistä sen tietää. Ei auta kuin odottaa tuomiota ja toivoa parasta. Psykologisten testien tulokset ovat voimassa kaksi vuotta, eli jos pisteet ovat huonot, mahdollisuuteni kouluun pääsyyn ovat aika heikot myös tulevissa hakuerissä.

Lupasin kirjoitella vähän  enemmän testien kulusta. Heräsin testiaamuna puoli seitsemältä. Aamupalan jälkeen pääsinkin jo melkein lähtemään Pelastusopistolle. Aamuaurinko paistoi ja oli noin 12 astetta lämmintä, aikalailla täydellinen cooper-keli siis.

Aamuauringon paisteessa matkalla kohti Pelastusopistoa.

Pelastusopistolla tunnelma oli kuin kirkon penkillä. Kukaan ei sanonut mitään, porukka istui luokkahuoneessa jännittyneessä hiljaisuudessa. Joka toisen jalka vispasi hermostuneena. Puoli yhdeksän aikaan lähdettiin bussikuljetuksella kohti urheilukenttää.

Cooper juostiin kahdessa ryhmässä. Minä kuuluin ryhmään 1, mikä oli mukavaa. En kaivannut yhtään enempää odottelua. Lämmittelyaikaa oli 15 minuuttia. Juoksin muutaman kerran kentän ympäri ja tein lyhyitä venytyksiä. Aika tuntui menevän todella hitaasti.

Klo 9.15 asetuimme lähtöviivalle. Merkistä ampaistiin liikkeelle.

Ensimmäinen kierros meni 3000m vauhtia, toinen 2900. Kolmannen kierroksen jälkeen taisin olla 2850m vauhdissa, ja sitä seuraavilla tasan 2800 vauhdissa. Juoksu ei tuntunut niin rankalta kuin aiemmin, luovuttaminen ei todellakaan käynyt missään vaiheessa mielessä. Tällä kertaa oli myös jonkin verran enemmän selkiä seurattavana, mikä oli mukavaa.

Viimeiselle kierrokselle lähdin 2750m vauhdissa, jolloin tiesin jo hoitavani homman kotiin. Pistin loppukirivaihteen silmään ja lähdin juoksemaan vauhdikkaammin. Loppusuoralle päästessäni kuulin huudon "3 minuuttia!". Mitä?! Olin ihan hämmentynyt, että onko minulla sittenkin vielä kierroksia jäljellä. Olin mennyt laskuissa sekaisin, mutta siitä olin ihan varma, että en tällaisen kirin jälkeen jaksa enää yhtäkään kierrosta juosta. Sitten kuului kuitenkin huuto "30 sekuntia", joka vieritti kiven sydämeltä. Juoksin maaliviivan yli ja lysähdin siihen. Ai että, kun tuntui hyvältä saada suoritettua se osio, johon viime syksynä matkani oli tyssännyt.

Aavistuksen on hymy kärsivä cooperin testin jälkeen... :D

Kun toinenkin ryhmä oli saanut juoksunsa juostua, lähdimme bussikuljetuksella kohti uimahallia. Jännitys ei vielä todellakaan ollut helpottanut omalta osaltani, mutta samalla olin varma, ettei minun taipaleeni kyllä uintitestiin tule loppumaan.

Itsevarmana siis kohti allasta. Jokaisella radalla lähti kerralla uimaan 4-5 hakijaa. Melkoista ruuhkaa oli siis tiedossa. Altaan päädyssä kävimme nopean sananvaihdon siitä, kuka olisi nopea ja kuka hidas uimari. Nopeimmat ampaisivat lähtömerkin jälkeen kärkeen ja me vähän verkkaisemmat uimarit jäimme taakse ottamaan nopeiden uimareiden potkut päähämme, ja räpiköimme siinä muutenkin vuoroin vierekkäin ja lomittain ja päällekkäin :D

En ole ikinä elämässäni uinut niin kamalalla tekniikalla. Se ei ollut rintaa eikä vapaata, vaan jotain vesijuoksun ja hukkumisen välimaastossa ollutta polskintaa. Jonkun olisi todellakin pitänyt ottaa se videolle, olisi muutamat hyvät naurut saatu tulevaisuudessa... Toisen hakijan kanssa menimme tasa-tahtia ja jatkoimme 200 metriä toisiemme hakkaamista ja potkimista uinnin lomassa :D Maaliin tulimme rinta rinnan noin kymmenen sekuntia ennen ajan loppua.

Huh heijaa, en ole varmaan elämässäni koskaan kokenut sellaisia lihaskramppeja. Jalat kramppasi ja kädet kramppasi. Muut hyppäsivät altaasta kuivalle maalle, mutta minä en todellakaan pystynyt liikahtamaan mihinkään. Lopulta yksi kaveri auttoi minut ylös altaasta ja jäin altaan reunalle makaamaan. Ei mitään mahdollisuutta nousta ylös.

Hetken makoiltuani opettaja tuli pyytämään minua konttaamaan sivummalle, että toinen ryhmä pääsee uimaan. Sen verran sain raajoja liikuteltua, että konttasin viisi metriä altaan sivuun ja jatkoin siinä itseni kokoamista. Muut olivat jo menneet suihkuun ja saunaan, kun sain itseni raahattua jaloilleni ja lähdin raahautumaan kohti pukuhuoneita. Uimavalvojat naureskelivat menolleni ja toivottivat tervetulleeksi uudestaan Kuopion uimahallille. Totesin, että tämä taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tänne astun jalallani. :D Viimeinen haasteeni oli päästä portaat alas suihkutiloihin. Pyörtyminen ei ihan täysin poissuljettu vaihtoehto ollut sekään, mutta lopulta pääsin suihkutiloihin ja kävin makaamaan ensimmäisenä löytyneelle penkille.

Mummot kehottivat nostamaan jalat ylös, ja lopulta yksi mummoista piteli jalkojani koholla. En ollut ihan varma, itkeäkö vai nauraa; mummo kehotti hengittämään syvään. :D Hetken päästä olo oli sen verran parempi, että pystyin nopeasti suihkuttelemaan ja menemään pukemaan vaatteet ylleni. Ajatus siitä, että pääsin fyysiset testit läpi, tuntui mahtavalta.

Paluumatkalla Pelastusopistolle bussissa alkoi olla jo tunnelmaa. Selvästi minun lisäkseni muutkin olivat helpottuneita, että hikoiluosuus oli takanapäin. Pelastusopistolla kävimme ensin suorittamassa fobiatestit. Ne eivät olleet mielestäni vaikeita, mutta eipä minulla fobioita olekaan. Ensin ryömittiin pilkkopimeässä tunnelissa ja sitten kivuttiin letkutornin tikkaita.

Tyylikkäissä vermeissä kohti fobioita!

Fobiatestien jälkeen oli ruokatauko. Ei meinannut ruoka oikein upota, mutta yritin syödä ainakin vähän. Tauon aikana ehti myös vähän soitella perheenjäsenille ja kerrata päivän tapahtumia.

Sitten oli psyykkisten testien vuoro. Täytyy tunnustaa, että en ehkä ollut ihan varautunut siihen, kuinka rankka niitä oli fyysisten testien jälkeen tehdä. Vaikka yritin juoda jatkuvasti, kroppa oli aika kuivunut ja päätä särki. Yritäppä siinä 2,5 tuntia keskittyä suorittamaan jatkuvalla kiireellä haastavia tehtäviä. No, uskon kuitenkin testien menneen varsin hyvin, ja minusta oli mukava tehdä pitkästä aikaa tuollaisia ajatustyötä vaativia tehtäviä aikaa vastaan. Viime kerta taisi olla armeijassa 2011... :)

Viimeisimpänä oli psykologin haastattelut sekä ryhmähaastattelut. Yksilöhaastattelussa psykologi kyseli alaan, koulutukseen ja elämääni liittyviä kysymyksiä. Häntä kiinnosti esimerkiksi, miten aion naisena pysyä vaadittavassa kunnossa myös työurani aikana, ja kuinka Kuopioon muutto sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni. Viimeinen kysymys oli, onko minulla mitään lisättävää vastauksiini. Pää löi tyhjää ja sanoin ei. Jälkikäteen tuli kyllä vaikka mitä lisättävää mieleeni...

Ryhmähaastattelussa keskustelimme kuuden hengen ryhmässä aiheesta, josta minulla ei ollut pienintäkään tietämystä. Tuskin monella muullakaan. Tärkeintä taisi kuitenkin olla, että osallistuu keskusteluun, ja niin kaikki osallistuivatkin. :)

Kotimatkalle pääsin lähtemään puoli kuudelta. Olo oli kaikkensa antanut ja myös todella helpottunut. Kotona odotti vielä pizza ja siideri.

Tankkausta!

Kiitos kaikille teille, jotka elitte ja jännititte eilisen päivän kanssani. Noin kolmen viikon kuluttua selviää, mihin eilinen panokseni riitti. :) Siihen asti elämä jatkuu normaalisti. Tänään aion tehdä paluun kuntosalille penkkipunnerruksen merkeissä! Katsotaan, jäänkö tangon alle...