Paluu normaaliin

Tässä sitä ollaan, toukokuun puolivälin ylittäneenä, ihan kesän kynnyksellä. Pääsykokeista on jo "pitkälti" yli viikko aikaa, ja ajatukset on jo normaaliin elämään palautuneet. Pääsykoetulokset pyörivät mielessä päivä päivältä vähemmän, ja hyvä niin. Kesäkuun alkuun on aikaa enää kaksi viikkoa, ja olen jo aika vakuuttunut, että se aika menee vauhdikkaasti. Kesäkuun alussahan pääsykokeiden tulosten pitäisi saapua postiluukusta.

Omat treenit ovat lähteneet rullaamaan omalla painollaan, noin kolme salitreeniä ja pari-kolme juoksutreeniä viikossa. Tavoitteena on saada noin kuukauden juoksuvaiheen jälkeen lihaskunto takaisin normaalille tasolle. Otin heti pääsykokeista seuraavana päivänä voimanostopainotteisen treeniohjelman käyttööni, ja aikalailla odotusten mukaisesti homma on lähtenyt etenemään. Ainoastaan kyykkääminen pääsi rankkuudellaan yllättämään, etureidet vetivät niin armottomaan solmuun jo alkulämmittelyjen aikana, että en ehtinyt varsinaisiin sarjapainoihin edes päästä... :D Nyt jalat ovat jo toipuneet shokista, saa nähdä miten tämän päivän kyykkäilyt sujuvat.

Tässä yksi päivä aloin tosissani ajatella sitä, että kyllä tämä unelmien tavoittelu on paikoin todella karua puuhaa. Aloin miettiä pääsykokeissa näkemiäni miehiä, ja tulin siihen tulokseen, että joukossa ei ollut yhtään sellaista, joka ei olisi jännittänyt pääsykokeita ja oikeasti koulupaikkaa itselleen halunnut. Päinvastoin, monet kertoivat tarinaa siitä, kuinka olivat aiemminkin koulutukseen hakeneet, jotkut jopa useita kertoja vuosien kuluessa, ja edelleen heillä sama unelma oli tallella, vaikka tie ei ainakaan tähän mennessä ollut Pelastusopistoon asti vienytkään.

Olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olen aikalailla saanut toteutettua kaikki unelmani. Olen päässyt hakemaani sosionomi-koulutukseen, vaikka minulla ei sitä kohtaan mitään suurta intohimoa lopulta ollutkaan. Olen päässyt armeijassa juuri niihin tehtäviin, kun halusinkin. Pääsääntöisesti olen saanut haluamiani työpaikkoja, ja urheilu-uralla asiat menivät usein (joskaan ei aina) toivomallani tavalla. Olen onnistunut löytämään itselleni ihanan elämänkumppanin, jonka kanssa tuntuu hyvältä rakentaa tulevaisuutta. Kaikin puolin elämä kohtelee minua tälläkin hetkellä todella hyvin, olo on kiitollinen ja onnellinen.

Seuraavat kaksi viikkoa jatkan kuitenkin samaa ajatustyötä, jonka aloitin jo ennen pääsykokeita. Ajatukset johtuvat epävarmuudesta tulevan suhteen, ja ovat varmasti jonkinlainen defenssi-keino, etten mukamas joutuisi niin paljon pettymään, jos haluamani koulupaikka ei minulle tulekaan. Olen ajatellut pettymys-vaihtoehtoa varmaan vähintään yhtä paljon, kuin mieluisampaakin vaihtoehtoa. Samalla kun olen joka kerta paloauton tai ambulanssin liikenteessä nähdessäni huokaissut, että tuonne minäkin haluan, olen myös miettinyt, mikä on elämäni plan b. Miten onnistun pitämään ajatukseni positiivisinä kesäkuusta eteenpäin, jos joudunkin tyytymään kohtaloon, johon Pelastusopisto ei (ainakaan tässä vaiheessa) sisälly?

Olen kovasti pähkäillyt sitä, kuinka epäreilulta tuntuu, että jotkut ihmiset eivät koskaan saa toteutettua omia suuria unelmiaan. Joku henkilö näkee vaivaa, tekee työtä, ja silti ei koskaan muiden silmissä ole soveltuva toivomalleen alalle. Tai joku toinen on aina haaveillut perheen perustamisesta ja olisi varmasti ihana ja rakastava puoliso/vanhempi, mutta ei löydä itselleen sopivaa kumppania tai ei kykene saamaan lapsia. Joku ei pääse lentäjäksi huonon näön takia ja toisen unelma nhl-urasta kaatuu auto-onnettomuuteen.

Sanotaan, että kaikelle on syynsä, everything happens for a reason. Minä itsekin uskon siihen, mutta samalla se tuntuu todella epäreilulta. Haluaisin ennemmin ajatella, että kaikki on mahdollista, jos sitä tarpeeksi haluaa. Jossain määrin se varmaan on niinkin, mutta toisaalta kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että elämä ei aina ole reilua tai edes oikeudenmukaista.

No, toivottavasti parin viikon päästä voin heittää nämä ajatukset romukoppaan ja alkaa suunnitella tulevaisuuttani Pelastusopistossa ja myöhemmin palomiehenä. Siihen asti jatkan kaikenlaisten b ja c suunnitelmien pohtimista, ja ehkä salaa vähän myös jatkan suunnitelma a:n haaveilua... :)

Ps. Tänään tulee televisiosta Jutta ja 10 suurta unelmaa, jossa Antti Orivedeltä haaveilee palomiehen ammatista. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, kuinka hänelle käy! Vaikka tällä hetkellä toivoisin omalta elämältäni vähemmän suuria unelmointeja ja enemmän varmuutta tulevasta, pakko kai se on silti myöntää, että elämä ilman unelmointia olisi aika tyhjää elämää. :)