Juhannuksen jälkimaininkeja

Juhannus on takanapäin, uusi viikko edessä. Täällä ei kyllä ollut tänä aamuna minkäänlaista arkeen palaamisen ongelmaa, koska minä vain jatkan perjantaina alkanutta työviikkoa vielä kahdella iltavuorolla. Huomisen työvuoron jälkeen pääsen omalle "viikonlopulleni", jolloin tarkoituksena olisi lähteä seuralaiseksi mieheni työreissulle Vaasaan. Eli kaikki vaasalaiset huomio, jos tiedätte hyviä kuntosaleja, niin ilmoitelkaa  ihmeessä. Ihan mielelläni kävisin torstaina treenailemassa Vaasassa!

Kun puhun työviikon jatkumisesta ja työntäyteisestä juhannuksesta, niin täytyy kuitenkin sanoa, että mennyt juhannus oli todella mukava. Vaikka olin töissä perjantai-illan, lauantai-aamun ja sunnuntai-illan, niin jäihän siihen vielä hyvin aikaa myös nauttia hyvästä seurasta, hyvästä ruoasta ja Suomen mittapuulla varsin hyvästä kelistä!

Olimme koko viikonlopun mökkeilemässä, vaihtelevalla kaveriporukalla. Olen kyllä niin onnellinen siitä, että mieheni omistaa kesämökin, ja vieläpä sellaisella sijainnilla, että siitä pääsee hurauttamaan töihin alle 20 minuutissa. :) Meidän mökkijuhannukseen kuului saunomista, uimista, mölkkyä, lautapelejä, ruokaa, juomaa ja mukavaa yhdessäoloa. Minulle jäi todella rentoutunut olo viikonlopusta, ja melkeinpä sellainen olo kuin olisin ollut vapaapäivän vietossa! Toki osaltaan auttoi se, että myös työpäivät olivat aika leppoisia ja mukavia. :)

Mökkimaisemia :)

Nalle Puh -kimblet meneillään, eikä herkut loppunut kesken. :D

Koulu lähestyy kovaa vauhtia, ja kuuden viikon päästä tähän aikaan olemme selviytyneet ensimmäisestä
koulupäivästämme! Pelastusopiston nettisivuille ilmestyi tänään uutinen Kaksi naista aloittaa syksyllä pelastajaopinnot. Jos siellä odotetaan uusia opiskelijoita innolla, niin varmasti me uudet opiskelijat odotamme koulun alkua vähintään yhtä (pelonsekaisen) innokkaasti! :D

Lehtien palstoilla

Muistan vuosi sitten sen rumban, minkä Pelastuskouluun päässeet naiset kävivät läpi. Oli haastattelua telkkarissa ja lehdissä ja ties missä, ja minä katsoin niistä melkein jokaisen. Totta kai kiinnosti, keitä ne naiset olivat, jotka olivat pistäneet stopin pitkäksi venähtäneelle tauolle naisten palomieheksi opiskelun suhteen. Olin myös aavistuksen katkera siitä, että en itse voinut olla samassa sakissa heidän kanssaan aloittamassa koulunkäyntiä, vaan olin vasta parantelemassa polveani leikkauksen jäljiltä.

Saatuani kutsun Pelastusopistoon toukokuun lopulla, kaiken maailman haastattelut ja yhteydenotot asian tiimoilta tuntuivat melkein naurettavilta ajatuksilta. Ja sitten kun niitä yhteydenottoja tuli (muutama, ei tässä nyt sentään mitään superjulkkiksia olla ;D), se tuntui entistä kiusallisemmalta. Ensimmäiselle haastattelua tiedustelleelle totesin, että ei kai tämä naisena Pelastusopistoon pääseminen enää ole temppu eikä mikään, kun viime vuonna palomieheksi pääsi opiskelemaan kaksi naista, ja tänäkin vuonna kaksi. Haastattelusta ei enää kuulunut sen jälkeen mitään. :D

Savon Sanomista soitettiin tiistaina, kun olin juuri viettämässä laatuaikaa kertausharjoituksissa Upinniemessä. Puhelu yllätti jotenkin todella pahasti, ja pohdin siinä jotain änkyttäessäni, että kyllä on meikäläisellä sana paremmin hallussa kirjoittamalla kuin puhumalla... Mutta vastasin kuitenkin muutamaan kysymykseen, ja siitä ilmestyi haastattelu seuraavan päivän lehdessä. Keskiviikkona tuli myös muutama viesti kavereilta, että nimi oli mainittu joissain muissakin lehdissä.

Kertausharjoituksissa tuli törmättyä tuttuun naamaan, Rebekkaan joka on puolessa välissä omaa inttitaivaltaan! Käytiin yhdessä iltalenkillä vaihtamassa kuulumisia! :)

No, tämä on varmaan aika suomalaista... Ensin sitä toivoo saavuttavansa jotain mainitsemisen arvoista elämässään, ja sitten kun joku sattuu tekemisistä kiinnostumaan, tuntuu siltä että "ei tämä nyt vielä mitään mainintoja ansaitse". :D Onneksi pääsin juttelemaan toisen Pelastusopiston syksyllä aloittavan naisen kanssa, joka oli käynyt aikalailla samanlaisia pohdintoja päässään, kun häntä pyydettiin tähän haastatteluun.

Ehkä se on vähän hassua murehtia tällaisesta. Kerrankos täällä eletään, kerrankos sitä annetaan haastattelu jostain, ja kerrankos se myös tuntuu vähän omituiselta tai kiusalliselta. :)

Mutta nyt yritän jättää aivoni juhannuslomalle, ja pohtia enintään sitä, mitä seuraavaksi grillataan. Juhannus menee kyllä isolta osin töitä tehdessä, mutta ei se mitään, pankkitili kiittää ja kyllä täältäkin grilli löytyy! Mukavaa juhannusta teille kaikille! :)

Mahtava maanantai

Kävin tänään luovuttamassa verta ekaa kertaa kolmeen vuoteen! Aiemmin kävin luovuttamassa tasaisesti kolmen kuukauden välein, mutta nyt aika on vain vierähtänyt kamalalla vauhdilla. On ollut kaiken maailman ulkomaanreissuja, rokotuksia, sairaalareissuja, jne... Ja sitten oli vain kauheaa kiirettä, stressiä pääsykokeista ja mukamas kaikkea muuta estettä. :)

Tänään kuitenkin päätin extempore käydä luovuttamassa verta, ja sama into valtasi mielen, kun silloin aiemminkin. Tuntuu jopa pitkältä ajalta odottaa kolme kuukautta, että pääsee taas uudestaan luovuttamaan. Annoin luvan kutsua minut luovuttamaan joko Tampereelle tai Kuopioon, toivottavasti lähettävät tekstaria, jos meinaa itseltä homma koulun lomassa unohtua!

Kaikilla aiemmilla luovutuskerroilla hemoglobiinini on ollut aivan siinä ja siinä, riittääkö se verenluovutukseen vai ei. Naisillahan minimi hemoglobiini on 125g/l. Minulla hemoglobiinit ovat vaihdelleet 119-129 välillä. Kahtena kertana en päässyt luovuttamaan ollenkaan, ja kahtena kertana olen päässyt luovuttamaan sillä, että toisen mittauksen jälkeen hemoglobiinin keskiarvo oli tasan 125g/l. Tällä kertaa hemoglobiini oli 134g/l! En tiedä, mikä on erilailla nyt kuin muutama vuosi sitten, mutta olokin on kyllä pirteämpi ja paremmin jaksava. Eli hyvä näin!

Luovuttajan merkit: käsi paketissa, appelsiinimehu odottamassa ja jäätelöä!

Tämä maanantai on muutenkin ollut yksi parhaista maanantaista aikoihin! Heti aamusta kävin vääntämässä moottoripyörän- ja kuorma-auton teoriakokeet. Moottoripyörän 40 kysymyksessä oli yksi virhe, kuorma-auton 10 kysymystä menivät kaikki oikein. Helpotus oli melkoinen, kun molemmat on nyt suoritettuna! A-kortin ajokokeen varasin kahden viikon päähän, ja c-korttikin pitäisi ajaa lähiviikkojen aikana.

Kävin myös salilla (ennen verenluovutusta). Tein penkkipunnerruksessa lämmittelyjen jälkeen 8x60kg ja sen jälkeen vielä 5x65kg. Laskeskelin, että se voisi maksimitoistona tarkoittaa jotain 73-75kg luokkaa. Viime syksynä tein maksimitoistona hassunhauskan 60kg, eli ihan mukavasti on voimatasot palautuneet. :D Oma penkkiennätykseni vajaan kahden vuoden takaa on muistaakseni 76kg, ja sitä voisi olla mahdollista vähän parantaakin tulevana syksynä...

Kestävyys koetuksella

Miten innoissani olinkaan jalkapallon EM-kisojen alkamisesta. Tänä vuonna on ennätysmäärä joukkueita (ja sitä kautta myös otteluita), ja kisat kestävät kuukauden. Kyllä siis penkkiurheilijoita hemmotellaan, vai mitä?

Nyt minä olen kuitenkin jo ihan ryytynyt ja kisoja on takana vasta viikko! 21 ottelua takana, 30 edessä. Viisaammat varmaan varasivat kisojen ajaksi kesäloman (tai hallitsevat sitä, milloin sulkevat television ja menevät nukkumaan), mutta minä huomaan istuvani tv:n ääressä puoleenyöhön asti, vaikka aamulla työt odottavat tekijäänsä klo 7 alkaen. Joka päivä väsyttää töissä, ja töiden jälkeen sitäkin enemmän.

Eilen onnistuin vahingossa nukahtamaan sohvalle iltapäivällä kesken Italia-Ruotsin. Vaivoin sain itseni riuhtaistua kuntosalille, kun mieheni kaikessa ystävällisyydessään toi minulle salivaatteet ja avitti ylös sohvalta. Treenin pidin lyhyenä ja ytimekkäänä, että pääsin jatkamaan iltaani Tsekki-Kroatialla...

Väkisinkin miettii, että tämä on järjetöntä. Mutta silti, on näissä jalkapallokisoissa jotain ihan mieletöntä tunnelmaa ja charmia. Kisoja saa aina odottaa pari vuotta ja kasvattaa kisahuumaa, mutta sitten kisojen alettua melkein jo toivoo, että ne tulisivat päätökseen, niin pääsee takaisin normaaliin vuorokausirytmiin. ;) Nämä kisat sentään ovat Euroopassa, joten aikaerot ovat hyvin minimaaliset, verrattuna joihinkin MM-kisoihin!

EM-kisat siis loppuvat 10.7., ja lomani alkaa 15.7. Eiköhän tästä selvitä, varsinkin kun ottelutahti alkaa vähän rauhoittua alkusarjamatsien jälkeen.

Onko täällä kohtalotovereita, jotka ovat pyrkineet katsomaan suurimman osan peleistä? Vai onko EM-kisat ollut sinulle syy pysyä kaukana televisiosta, lähibaareista ja lehtien urheilupalstoilta viimeaikoina? ;)

Sieltä se taas tähystää, jalkapalloa varmaankin. :D

Positiivista on kuitenkin se, että treenit sujuvat hyvin, kunhan vaan jaksan ja ehdin penkkiurheilultani livistää urheilun pariin! Pohkeet huutavat edelleen hoosiannaa keskiviikon porrasjuoksutreenin jäljiltä, joten treenasin eilen salilla yläkroppaa. Vaikka treenini olikin lyhkäinen, ehdin tehdä joitain oikein mieltä lämmittäviä ennätyksiä! Olen innostunut uudestaan leuanvedosta. Olen parin viikon ajan vetänyt leukoja lisäpainoilla, ja se on kyllä vaikuttanut oikein positiivisesti myös pelkästään omalla ruholla tehtäviin leuanvetoihin. Maanantaina tein leuanvetoennätykseni, 7 leukaa, ja eilen lisäpainoennätyksen, 11,25kg. Toivottavasti kouluun mentäessä tulokset ovat entistä paremmat! :)

Koskettavia kohtaamisia

Maisemia Pispalan harjulta

Olen joskus lukenut uutisista, että palomiehet ovat ammattiryhmänä yksi eniten luottamusta herättävistä. Stereotypia palomiehistä on yleisesti ottaen varsin positiivinen, joskin jotkut naiset ovat kuulemani mukaan päättäneet pysyä kaukana palomiehistä, jotka koetaan vähän pelimiehiksi...

Olen jo muutama vuosi sitten sanonut ääneen haluavani palomieheksi. Jotkut vanhemmat ihmiset ovat pitäneet ajatusta vähän hassuna, ehkä se on mielletty miesten ammatiksi tai vaaralliseksi. Tai ehkä heille on vain tuntunut omituiselta ajatus siitä, että lähden opiskelemaan toista ammattia, vaikka olen valmistunut ihan hyvään ammattiin jo muutenkin, eikä palkkakaan ole palomiehenä nykyistä korkeampi.

Pääasiassa kuitenkin kaikki ovat suhtautuneet palomiehen uran havitteluun positiivisesti. Monet ovat innostuneet ajatuksesta, että minä naisena pääsen opiskelemaan miesvaltaiselle ja kovaa fyysistä kuntoa vaativalle alalle. Monia kiinnostaa tietää, kuinka moni nainen on aiemmin palomieheksi valmistunut, tai mitä pääsykokeissa vaaditaan. Kaiken kaikkiaan olen ollut havaitsevanani suurempaa innostumista kuulijassa, jos kerron lähteväni opiskelemaan palomieheksi, kuin kertoessani valmistuneeni viime syksynä sosionomiksi. :)

Minusta kaikki ammatit ovat tärkeitä, ja mielestäni jokaisen pitäisi pystyä tuntemaan tietynlaista ammattiylpeyttä siitä, mitä tekee. Tänään kohtasin Pispalan portaita juostessani iäkkään rouvan, joka pysähtyi luokseni päivittelemään ohi menneiden hyväkuntoisten nuorten miesten vähäistä pukeutumista (miehet olivat ilman paitaa). Nainen kysyi minulta, olenko minäkin joku urheilija. Vastasin, että jotain sinne päin. Hän kysyi, mitä lajia harjoittelen. Kerroin hänelle harjoittelevani omaksi ilokseni, koska olen lähdössä syksyllä opiskelemaan palomieheksi. Hän innostui silminnähden, ja päivitteli kuinka hienoon ammattiin olen lähdössä opiskelemaan. Hän kertoi jopa kätensä menneen kananlihalle ajatuksesta, ja toivoi että opiskelujen jälkeen palaan Tampereelle töihin.

Portaiden juoksu tuntui jotenkin tosi tärkeältä puuhalta keskustelun jälkeen. Mietin vain, että toivottavasti minusta tulee hyvä palomies, ja että ainakin yritän kaikkeni, ettei homma jää fyysisestä kunnosta kiinni.

Noin 300 porrasta myöhemmin maisemien ihastelua.

Hikeä puskee... :)

Viikko ennen pääsykokeita istuin pubissa syömässä ruokaa. Eräs mies tuli juttelemaan ja ihmetteli, minkä takia en juo alkoholia. Kerroin tulevista pääsykokeista, ja hän oli heti kannustava sen suhteen, että toivoo minun pääsevän kouluun. Mies oli päihtynyt, joten en olisi meinannut jaksaa jutella hänen kanssaan sen enempää. Vastailin kohteliaasti kysymyksiin, joita hän kysyi pääsykokeista.

Mies kertoi arvostavansa kovasti palomiehiä, ja olin jo vastaamassa hänelle jotain smalltalkia asiaan liittyen, kun hän jatkoi että hänen siskonsa kuoli kaksi vuotta sitten tulipalossa. Hän kertoi lisää tulipaloon johtaneista asioista, ja siitä ettei koskaan selvinnyt, mistä tulipalo oli lähtenyt liikkeelle. Mies oli selvästi liikuttunut lopettaessaan tarinan. Hän toisti vielä uudestaan arvostavansa palomiehiä ja toivovansa minun pääsevän kouluun, ennen kuin poistui paikalta.

Tuntuu varsin etuoikeutetulta päästä opiskelemaan alaa, joka koskettaa niin monia. Toki palomiehiä tarvitaan silloin, kun jotain on jo lähtökohtaisesti mennyt pieleen, eikä se ole toivottavaa. Tuntui surulliselta kuulla tositarina siitä, miten tulipalo vei nuoren hengen mukanaan, mutta olin tavattoman onnellinen, että mies halusi jakaa sen minulle, täysin ventovieraalle ihmiselle.

Tänään oli hyvä päivä. Pispalan portaissa kohtaamani nainen toi taas mieleeni myös tämän toisen kohtaamisen. Aloin pohtia sitä, että pitäisi itsekin antaa useammin positiivista palautetta eri alojen ammattilaisille, joita elämässä tulee kohdattua. Miten hyvältä tuntuukaan saada positiivista palautetta jostain, jonka eteen näkee vaivaa.

Oletko sinä ylpeä omasta ammatistasi ja työsi jäljestä? Oletko saanut positiivista palautetta työskentelystäsi? Onko joku palaute/kohtaaminen jäänyt erityisesti mieleesi? :)

I

Saabin tuho

Viikonlopun Espoon reissun aikana Saabini jäi Tampereelle odottelemaan paluutamme. Kukapa olisi uskonut kotikatumme olevan näin vaarallinen odotuspaikka, Saab ei nimittäin enää viikonlopun jälkeen ollut todellakaan oma sulavalinjainen itsensä! Onneksi kolaroinut herrasmies oli jättänyt yhteystietonsa, eikä vain poistunut vähin äänin paikalta. :)

Tämä oli juuri tarvitsemani potku takamukselle, että sain aikaiseksi pistää ajokorttiasioita eteenpäin. Eilen käytiin mieheni kanssa a-kortin ajotunnilla, ajoin kokonaisen tunnin prätkällä liikenteessä ja kaikki meni melkein hämmentävän hyvin! Pyörä ei sammunut kertaakaan kaupunkiajossa, en enää painanut vilkun sijaan vahingossa tööttiä, kuten ensimmäisellä ajotunnilla, ja moottoritiellä pyörä kiihtyi ihastuttavan hyvin satasen vauhtiin.

Kuva ensimmäiseltä ajotunniltani toukokuulta.

Tänään kävin Ajovarmalla hoitamassa sekä a- että c-korttien lupa-asiat kuntoon. Varasin samalla teoriakokeet molemmista tulevalle maanantaille. Sen jälkeen voinkin varata c-kortin viimeisen ajotunnin sekä ajokoeajan, ja saada sen asian pois päiväjärjestyksestä. A-kortin suhteen pistetään myös tehovaihde päälle, että pääsisin ajokokeeseen mahdollisimman nopeasti. Pakollisia ajotunteja on jäljellä enää muutama, joten toivottavasti saan ajettua molemmat lisäkirjaimet ajokorttiini ennen lomani alkua heinäkuun puolivälissä. 

A-kortin toivoisin siinäkin mielessä tulevan mahdollisimman nopeasti, koska ilman toimivaa autoa töihin pääseminen tulee olemaan haastavaa. Bussit eivät kulje ihan vuorotöideni vaatimalla tavalla, joten minun pitänee tulevien viikkojen aikana yhdistellä polkupyöräilyä, mieheni/vanhempieni auton lainaamista ja bussia. :)

No, olen aina tunnistanut itsestäni sen, että asioiden alkuun laittaminen on ehkä hieman vaivalloista ja hidasta puuhaa, mutta kun olen vihdoin saanut hommat käyntiin, loppu sujuu kuin itsestään. Eiköhän näin tapahdu tälläkin kertaa, ja ajokortissani komeilee varmasti täysi a,b,c-rivistö muutaman viikon kuluttua!

Kurssipuku hommattu

Kurssipuku on nyt ostettu, ja syksyn vaatemuoti näin ollen selvitetty. Kukapa olisi arvannut, että siihen muotiin sisältyvät kravatit ja lippikset! Vielä pitäisi hommata asuun sopivat kengät, mutta ne voi hankkia mistä tahansa kenkäkaupasta, toisin kuin nämä vaatteet, jotka pitää tilata tietyltä valmistajalta. Vaatteet (kuvassa olevat plus muutama muu), järkkääntyi käytettynä. Eipä tarvinnut menettää nettivaatetilausneitsyyttä, minä kun en koskaan ole netistä vaatteita ostanut. :D Nämä kaupat myös todella lämmittivät mieltä, koska sain sopivan kokoiset vaatteet noin kolmanneksella siitä hinnasta, mitä ne uusina maksaisivat. :) Kiitos myyjälle, jos tätä luet!

Tämä ehdottomasti kruunasi muutenkin mukavan viikonlopun. Eilen tuli pelattua kaveriporukalla pesäpalloa, tänään treenailtiin korista. Koko eilispäivän mietin, että pitääpä ottaa pesiskentältä paljon valokuvia. No, voin kertoa, etten muistanut ottaa koko päivänä yhtäkään valokuvaa... Oli kuitenkin kiva nähdä vanhoja ystäviä, ja vieläpä mukavan tekemisen parissa. Viikonlopun mahtavuutta lisää myös alkaneet jalkapallon em-kisat! Viikonloppuni sitä paitsi jatkuu vielä kahdella ekstra-vapaapäivällä. Ne päivät taitavat mennä tasaisesti urheillessa ja penkkiurheillessa. Mikäs tämän parempaa!? :)

Tasan kaksi kuukautta koulun alkuun

Koulu alkaa näköjään tasan kahden kuukauden päästä. Ihan mahtavaa! Tänään oli ensimmäinen päivä, kun on mahdollista tilata kurssipuku kouluun, ja kävin minä sen verran niitä jo katselemassa, että totesin vaatekappaleet varsin hintaviksi. Lippiskin maksoi 34 euroa... Onneksi entiset opiskelijat myyvät omia turhaksi jääneitä pukuja, ja sainkin sovitustreffit sunnuntaille sovittua käytetyistä vaatteista. Toivottavasti ovat kutakuinkin sopivia! Sitten tästä touhusta vasta totta tuleekin, kun on asiaankuuluvat vaatteet hommattuna!

Tein iltani iloksi pienen "to do" -listan siitä, mitä kaikkea minun pitäisi seuraavien kahden kuukauden aikana saada tehtyä:
-Ajaa c-kortti loppuun
-Hommata kurssipuku
-Hyväksyä kirjallisesti koulupaikka
-Hakea opintotukea
-Hankkia Palofysiikan kirja
-Treenata itseäni entistä parempaan kuntoon
-Viettää mahdollisimman paljon aikaa kaikkien läheisten kanssa.

Tällä hetkellä koulun alku tuntuu vielä aika kaukaiselta asialta. Kysykää asiaa uudestaan sitten, kun jään töistä kesälomalle... :) Mutta kyllä siitä tulee tasaiseen tahtiin melkein päivittäin miehen kanssa juteltua, tai ainakin mainittua jossain yhteydessä. Meillä on kuitenkin yhteinen vuokra-asunto ja yhteinen elämä, ja nyt siihen yhteiseen elämään tulee 300 kilometriä ilmaa väliin. Ei se varmasti helppoa tule olemaan kummallekaan.

Juuri tänään tämä asia tuntuu kaikista konkreettisimmalta. Olen yksin kotona, koska mieheni on työreissussa. Aina näinä iltoina minä pysyn ihan liian pitkään sohvalla pläräämässä tietokonetta tai katselemassa televisiota, ja yöunet jäävät vähille. Motivaatio nukkumaan menemiselle on vähissä, kun sinne joutuu menemään yksin. Ehkä minä siksi olin iltakukkuja siihen asti, kun pääsin ensimmäisen kerran käpertymään mieheni kainaloon nukkumaan.

No, eipä tässä nyt kuitenkaan mitään surun aihetta ole, päinvastoin. Hetkellinen etäsuhde ei haittaa, kun tietää sen aiemminkin toimineen meillä varsin hyvin. Ja sitäkin hienompi asia on ollut nyt "testata", että myös avopuolisoina elämä on sujunut ongelmitta. (Jos ei lasketa ongelmaksi sitä, että joku tämän meidän kämpän käy aina sotkemassa, vaikka ollaan ihan just siivottu... :D). Kouluun lähteminen olisi varmasti erilailla helppoa, jos en olisi sitoutunut parisuhteeseen, mutta toisaalta tuntuu hyvältä lähteä koulun penkille nyt, kun elämä on kaikin puolin tasapainossa ja tulevaisuus tuntuu ihanan selkeältä.

Jos tälle tekstille nyt haetaan jotain kultaista lankaa, niin se olkoon se, että koulu lähestyy ja se on jännittävä elämänmuutos, jota tulee kovasti mietittyä (ja odotettua!). Oletteko te vaihtaneet yhdessä asumisen etäsuhteeseen koulun/työn takia? Miten homma on sujunut, ja onko se muuttanut jotenkin suhdettanne? :)

Pieniä kauhunhetkiä

Osa varmasti tietääkin, että harrastin pari vuotta sitten vapaaottelua. Se oli enemmän kuin mukavaa puuhaa, mutta yhdistettynä koripalloiluun, aika ei vain yksinkertaisesti riittänyt pidemmän päälle molempiin. Myös kroppa alkoi sanoa itseään irti, kun treenimäärät olivat niin korkeita.

Minua kuitenkin pyydettiin viime viikonloppuna pitkästä aikaa lukkopainimaan. Alkuun pidin ajatusta todella hyvänä, mutta suostumisen jälkeen tajusin, etten kyllä muista siitä lajista enää yhtään mitään.. Kaikista jännittävintä oli se, että painimaan minua pyysi ammattilaisvapaaottelija, joten tiesin olevani kaikilla mahdollisilla mittapuilla huono. Mutta kerrankos tässä eletään! 

Meitä oli sunnuntai-iltana lopulta neljä treenaajaa, ja päätettiin vain painia 8 minuutin eriä, parin minuutin tauoilla. "Vain painia" on tietysti vähän haastava yhtälö, kun ei muista oikeasti yhtään lukkoa, kuristusta tai ohitusta, mutta keskityin sitten puolustukseen... 

Kyllähän se touhu urheilusta käy, ei mennyt kauaa, kun sekä kädet että pohkeet olivat ihan krampissa. Niin ja kaula - päädyin kuristukseen noin 10 kertaa... Ei mennyt kauaa myöskään siihen, kun vilkaisin vasemman jalan pikkuvarvasta ja totesin sen näyttävän todella erikoiselta. Kipu alkoi myös levitä varsin nopeasti. Teippasin varpaan kiinni viereiseen varpaaseen, mutta se ei kyllä kipuun auttanut. Painin muutaman erän ja pyysin mieheni hakemaan minut autolla kotiin. Paluumatkalla vähän kadutti, että tulipa taas lähdettyä mukaan typerään tempaukseen, ja ken tietää koska pääsee seuraavan kerran esimerkiksi juoksemaan, jos varvas pahemminkin vihoittelee...

Maanantai oli varsin tuskainen. Menin töihinkin mieheni monta kokoa liian isoilla Reinoilla, koska muita kenkiä en jalkaani saanut tungettua. Varvas oli todella turvonnut ja todella kipeä. Ajaminen tuntui tuskaiselta, kun kytkimen painaminen sattui. Jouduin vieläpä ajamaan töiden jälkeen Espooseen asti, koska vein hoitkoira-Niilon takaisin omistajalleen.

Kävin moikkaamassa samalla parasta ystävääni Helsingissä, ja jotain kummallista taikavoimaa siinä reissussa oli, koska siinä missä linkutin ystäväni asuntoon, takaisin autolle kävelin normaalisti vain paria tuntia myöhemmin! Kotiin päästyäni varpaaseen ei sattunut yhtään, ja seuraavana päivänä (=tänään) varvas ei ollut enää edes turvonnut!

Taisin selvitä säikähdyksellä, koska tänään jo pystyin salilla treenaamaan ihan normaalisti, ja kengätkin voi laittaa ongelmitta jalkaan. Minä jopa potkasin varpaani tuolinjalkaan, eikä suusta päässyt pienintäkään kirosanaa! Taidanpa juhlistaa terveitä varpaita huomenna juoksulenkillä! Ihana olla terve, ja ihana olla ja treenata vapaa kaikesta stressaamisesta ja jännittämisestä. :)

Ps. Salilla on tosi kiva käydä, kun kaikki sujuu jopa kummallisen hyvin. Olen muokannut treenailuja hieman palomiesystävällisempään suuntaan, lisäämällä esimerkiksi painavien kahlakuulien kantamista pitkin salia, yms. Tänään tein lisäpainoleuanvetoa, jos vaikka lisäpaino olisi hyvä tapa kehittää myös omalla painolla tehtyjä leuanvetoja. Tänään tein leukoja 10kg lisäpainolla, mikä taitaa olla oma henkilökohtainen ennätykseni. Mahtava juttu siihenkin nähden, että leuanvetotreenejä olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt hävyttömän vähän, maksimissaan kymmenen.

Pps. Voiko joku jo alkaa maksaa minulle vapaapäivien vietosta? Aurinko nimittäin paistaa AINA, kun minä olen vapailla!! Ainakin tähän asti, nyt kun sanoin tämän ääneen, asiaan tulee varmasti muutos. Kiitos ja anteeksi. :D

Lettipää

Vapaapäivänviettoa Pyynikin rannalla. 

KESÄkuu

Tuntuu tosi hurjalta, että nyt on jo kesäkuu. Enää puolitoista kuukautta, niin jään kesälomalle ja sitä kautta myös lopullisesti pois nykyisistä lastensuojeluduuneistani. Samalla, kun odotan sitä päivää aivan mielettömästi, on myös haikea olo jättää ihanat työkaverit jälkeen. Palomiesuutisista kuultuaan eräs työkaverini muisti minua ehkä hellyyttävimmällä lahjalla ikinä:

Söpöäkin söpömmät, kissakortti ja minipaloauto!

Minulla oli eilen ja on vielä tänään vapaapäivä. Eilisen vapaapäivän kunniaksi kävin suuhygienistin luona tarksituttamassa hammaskalustoni. Minultahan löytyi vuosi sitten ensimmäiset reiät hampaistani, ja siitä suivaantuneena olen pessyt hampaita ja käyttänyt hammaslankaa viimeisen vuoden aikana varmaan enemmän kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä. :D

Lopputulos oli onneksi toivotunlainen, hampaat olivat hyvässä kunnossa ja suuhygienisti kehui niitä oikein kauniiksi. Sen lisäksi hän vielä totesi, että "sinä selvästi harrastat jotain urheilua, mitä lajia?". Olin niin innostunut siitä, että joku tunnisti minut urheilijaksi ihan normaalit vaatteet päällä, että lähdin samantien salille ja treeni sujui paremmin kuin pitkään aikaan! Pienellä voi toisen ihmisen saada hyvälle mielelle. :)

Kun mieheni tuli töistä, lähdettiin koko kööri mökille. Hain maanantaina meille hoitoon Niilo-koiran, joka tässä blogissa on välillä aiemminkin vieraillut, ja sen kanssa on mukava viettää aikaa mökillä, missä se saa juosta vapaana (ja silti kakata juuri sille ainoalle kävelyväylälle...).

Otin mökillä itselleni projektiksi nurmikon leikkuun. Nurmikkoahan tuolla mökillä riittää, eikä se ole todellakaan tasaista maata, vaan ruohonleikkuria saa työnnellä vuoroin ylä- ja alamäkeen. Aloin jo suunnitella itselleni sivubisnestä ruohonleikkaajana, niin mukavaa "aivot narikkaan" -puuhaa se oli, ja sai vielä kunnon hienkin pintaan! Eli ottakaas yhteyttä kaikki te laiskat ruohonleikkaajat, niin minä tulen apuun. ;)

Siitä tietää, että on tullut kesä, kun ei tarvitse lämmittää saunaa uimista varten. Käytiin polskuttelemassa hetki järvessä, ennen kun lähdettiin veneellä lähellä olevaan satamaan jätskille. Matkalla myös vähän kalastettiin. Enpä olisi sitä etukäteen uskonut, mutta me jopa onnistuttiin yksi fisu järvestä nostamaan! Se oli kuulemma niin pieni, että piti laskea se takaisin veteen kasvamaan, mutta oli se kuitenkin heittämällä isoin kala, minkä minä olen omin kätösin onnistunut järvestä löytämään!

Jos ei tästä nyt vielä rivien välistä tarpeeksi selkeästi asia käy ilmi, niin olo on tosi onnellinen. Treenit sujuu ilman stressiä, niin kuin elämä muutenkin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. :)

Veneilyä kauniissa maisemissa, kauniissa auringonpaisteessa. :) 

Näsijärven maisemia

Venekoira Niilo!