Ajokoe läpi!

Huh heijaa, mikä päivä on ollut, ja nimenomaan hyvällä tavalla! Herätys oli jo klo 5.20, mikä ei minulta kyllä varsinkaan lomalla käy kovinkaan luontevasti. Klo 6 olin lähdössä ajamaan kolmea jäljellä ollutta ajotuntiani, jotka huipentuivat kuorma-autokortin ajokokeeseen.

Panokset olivat aika kovat, koska ainakaan tuolla katsastusasemalla ei enää uusia ajokoeaikoja saanut tulevien kahden viikon ajalle, ja kortti kuitenkin pitäisi olla kourassa 8.8., kun koulu alkaa.

Ajokoe meni onneksi ihan hyvin. Mitään ratkaisevia virheitä (mitä olen välillä tehnyt ajotunneilla) en tehnyt; muistin pitää tilannenopeuden risteyksiin alhaisena, ja kaikin puolin ajomatka sujui turvallisesti. Pari pikkuista mokaa sattui reitin varrelle, mutta sain ne aika sulavasti korjattua, eikä niistä tullut sanomista. Ajokoeopettajan arvion mukaan olin kaikilla kokeen osa-alueilla 4/5.

Nyt on viimeinenkin velvoite suoritettu ennen koulun alkua, ja olo on tosi helpottunut. Aika mahtavalta tuntui ajokokeen jälkeen istuskella koko päivä mökin rannassa auringon lämmössä (kyllä äiti, käytin aurinkorasvaa!) ja nauttia lomasta, jota on tasan kaksi viikkoa jäljellä. Voin vain kuvitella, miten nopeasti nämä viikot tulevat menemään. Kohta sitä istutaan koulun penkillä, ja harjoitellaan ajamaan paloautoa!

Aurinko paistaa ja elämä hymyilee!

Kihloihin Köpiksessä!

Tultiin juuri tällä kyseisellä minuutilla kotiin pieneltä roadtrip-reissultamme. Reissu alkoi maanantai-aamuna klo 4.45, kun suuntasimme moottoripyörän keulan kohti Turun satamaa. Ajoimme jo samana iltana jonkun matkaa Ruotsissa eteenpäin, koska jo tiistaina ennätimme Kööpenhaminaan.

Kööpenhaminasta minulla ei jäänytkään mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Päättipä mieheni myös polvistua eräänä kauniina aamuna, ja siinä unenpöpperössä kyllät sanottuna pujotettiin vasempaan nimettömään maailman kaunein sormus. Miehen sormeen ei sitten mitään pujotettukaan, kun mittatilauksena tehty rinkula osoittautui auttamatta liian pieneksi. :D Pitääpä käydä korjaamassa asia ensi viikolla...

Laivamatkan maisemia

Paistattelua auringossa Ruotsin kallioilla.

Kööpenhaminan kuuluisa tivoli.

Tivolin sammutuskalustoa. :D 

The ring.

Tuntui ihan hurjalta, miten voi koko viikon ajan paistaa aurinko ja olla niin lämmintä! Meni siis sekä sisällöllisesti että olosuhteiden puolesta loma täydellisen hyvin. <3

Ps. Ei minusta kyllä huippu-urheilijaksi olisi. Otin pienen pieniin matkatavaroihin mukaan lenkkarit juoksulenkkejä varten (ne vei oikeasti varmaan puolet tavaratilasta). Lopputulos oli yksi juoksulenkki reissun ensimmäisenä aamuna... :D No, olihan sekin tyhjää parempi. Ei jäänyt muuten juoksulenkki kovin kauaksi tänä viimeisenä iltanakaan! Meinasi bensa loppua parikyt kilometriä ennen seuraavaa bensa-asemaa, ja siinä ehti jo mielessään pohtia, pääseekö loppumatkan talsimaan apostolinkyydillä. Valitettavasti päästiin kuitenkin viimeisillä bensahöyryillä ABC:n pihaan, ja matka jatkui moottoripyörän kyydissä. :)

Kööpenhaminan hotellihuoneen maisemia.

Kirkko, jonka portaat oltaisiin kävelty ylös, jos ei olisi ollut niin kuuma ja jos se ei olisi maksanut.

Kööpenhaminan kauniita rakennuksia.

Lisää Kööpenhaminaa.

Ajovetimissä tuli aika nopeasti kuuma, jos joutui pysähtymään!

Sitä onnen määrää, kun pääsi jälkiruokabuffetiin! Tuosta vielä puuttuu suklaafonduet!

Lomalle lomps!

Perjantaina oli minun viimeinen työpäiväni ennen lomaa ja ennen koulun alkua. Tekisi mieli sanoa, että tuntuu sekä hyvältä että haikealta, mutta kyllä minun on rehellisesti sanottava, että nyt tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä.

Tämä melkein vuosi, jonka olen kyseisessä lastensuojelulaitoksessa työskennellyt, on ollut melkoista vuoristorataa. Oli aivan naurettavan rankka syksy, jolloin ajattelin, että tätä alaa ei hullukaan jaksa vuodesta toiseen. Vähän helpotti ajatus siitä, että se oli rankkaa myös vakituisille työntekijöille. Siitä tiesi, että ne kuukaudet olivat ihan oikeasti poikkeuksellisen haastavia.

Vuosi 2016 toi mukanaan työrytmin, jota oli mukava elää. Töihin meneminen ei ollut enää niin rankkaa, vaan oikeastaan ihan mukavaa. Töissä ei enää tarvinnut kuunnella pelkkää vittusaatanaa, kukaan ei ole rikkonut fyysistä koskemattomuuttani, eikä kukaan ole uhkaillut minua, työkavereitani tai perheenjäseniäni. On ollut oikeasti aika mukavaa. On keksitty yhdessä kivaa tekemistä, eikä vastaukset ole olleet enää "ei jaksa, ei kiinnosta", vaan ollaan pidetty hauskaa ja on ollut mukavaa. Ei tietenkään joka päivä, eikä ehkä ihan joka viikkokaan, mutta niin usein, että päällimmäisenä ajatuksena viimeisestä puolesta vuodesta on, että on ollut mukavaa.

Näissä tunnelmissa loman viettoon!

Olen ehkä aavistuksen parempi kuuntelija. Osaan ehkä olla paremmin tasapainossa kivan ja kurin kanssa. Ehkä osaan olla enemmän oma itseni. Olen saanut tutustua useisiin kymmeniin nuoriin ja heidän vanhempiinsa. Olen yrittänyt auttaa nuoria, vaikka omasta nuoruudestakaan ei kauaa ole aikaa, ja olen yrittänyt auttaa vanhempia ilman pienintäkään kokemusta vanhemmuudesta. Joskus olen onnistunut, joskus ehkä en. Mutta paljon olen oppinut.

Mutta haikea olo? Ei ole. Olen todellakin loman tarpeessa. Vielä tärkeämpää on päästä loman jälkeen toteuttamaan unelmaani. Töihin tulen varmasti keikkailemaan silloin tällöin lomilla tai viikonloppuisin.

Tämä viikonloppu meni Ilosaarirockissa kaveriporukalla. Nämä olivat elämäni ensimmäiset festarit, ja majoittauduimme asuntoautoon. Ei paljon sateet haitanneet, koska fiilis oli korkealla, keikat hyviä ja seura mahtavaa. :)

Sadelookkia

Huomenna alkaa heti aamusta matka Ruotsiin/Tanskaan moottoripyörällä mieheni kanssa. Kohta on työt kaukainen muisto vain! :)

Itsestäänselvä terveys

Terveys taitaa olla yksi niistä asioista, joita kukaan ei ajattele niin kauan, kun kaikki on kunnossa. Olen kerta toisensa jälkeen sanonut urheiluvammasta parantumisen jälkeen, että kunpa muistaisin aina olla yhtä kiitollinen terveydestä ja mahdollisuudesta liikkua, kuin saadessani ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet urheiluvamman jälkeen. Kerta toisensa jälkeen olen jatkanut elämääni ja unohtanut.

Muistelin tänään vuosien varrella sattuneita urheiluvammoja, ja lista alkoi käydä varsin pitkäksi. Oli murtumia, venähdyksiä, revähdyksiä ja rasitusvammoja. "Tietysti" aloin listauksen jälkeen pohtia, mitkä olisivat minun top 3 vammani... :D

3. Takareiden revähdys

Olin lukion ensimmäisellä luokalla, oli kevät. Koristreenien jälkeen venyttelimme kentän laidalla. Kaikkien piti tehdä spagaatti niin alas kuin mahdollista. Koripalloilijat eivät ole tunnettuja notkeudestaan, mutta minä olen aina ollut aika notkea ja sain spagaattini painettua maahan asti. Kaikki meni hyvin, olin tyytyväinen itseeni. Sitten jostain älyttömästä päähänpistosta päätin nostaa käteni maasta ilmaan. Poks kuului takareidestä ja sitten sattui. Omasta typeryydestäni onnistuin reväyttämään takareiden ihan pakaran kiinnekohdasta. Mikä parasta, olimme juuri lähdössä koulujen välisiin MM-kilpailuihin Turkkiin. Niin sitä takareittä sitten teippailtiin koko turnauksen ajan, ja sain kun sainkin pelattua jollain tavalla (joskaan en todellakaan ollut parhaimmillani). Turnauksen jälkeen oli levon ja kuntoutuksen vuoro. Lääkäri sanoi, että lopulliseen paranemiseen voi mennä jopa kolme vuotta. Nyt vammasta on aikaa yli tuplasti kyseisen ajan, ja edelleen venyttäessä voin tuntea, mistä kohti olen typeryydellä tai ajattelemattomuudella saanut reiteni repeämään.

Turkissa vapaaheittoviivalla. Jalassa teippaukset ja lämpöshortsit.

2. Pohjeluun murtuma

Tämä vamma tapahtui yläasteella. Koristreeneissä pelasimme ihan normaalia 5vs5 peliä, ja minä puolustin takamiestä, joka kuljetti palloa. Kuin puskasta törmäsin screeniin, joka jäi kyseisen pelaajan puolustajalta varoittamatta (anteeksi, jos tätä tekstiä ei ymmärrä kukaan muu kuin koripalloilijat :D). Screenin tekijän polvi osui kivuliaasti vasempaan sääreeni. En ole samanlaista fyysistä kipua tuntenut koskaan aiemmin. Kaikki sattui, liikkuminen ja paikallaan olo. Apuvalmentaja heilutteli pohjettani ja sanoi kyseessä olevan luultavasti puujalka. Hyvä ettei taju lähtenyt.

Menin käymään terveyskeskuksessa (ensimmäistä ja viimeistä kertaa urheiluvamman osalta). Terveyskeskuksessa jalka varmuuden vuoksi röntgenkuvattiin, mutta mitään siellä ei kuulemma näkynyt. Lääkäri sanoi, että kyseessä on vain kivulias puujalka, ja voin oman kipukynnykseni mukaan urheilla ihan normaalisti. Jos kahden viikon kuluttua jalkaan edelleen sattuu, kannattaa mennä takaisin lääkärille.

Sanomattakin lienee selvää, että jos asia on kerran vain minun kivunsietokyvystäni kiinni, osallistuin seuraavan viikon koripallopeliin. Pohje oli teipattuna, ja söin aika tuhteja särkylääkesatseja. Kävellä en pystynyt, mutta adrenaliini tekee ihmeitä ja pelaaminen onnistui. Pelasin kaksi B-tyttöjen SM-peliä, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut ja pohje oli edelleen kipeä. Menin käymään (eri) lääkärissä, ja opin että ihmisellä on sääriluun lisäksi pohjeluu, ja omani on murtunut.

1. Kuuluisa polvileikkaus

Viimeisestä vammastani on äkkiseltään laskettuna kulunut 1,5 vuotta. Tämä on varmaan pisin yhtämittainen pätkä ilman urheiluvammoja sen jälkeen, kun olen aloittanut vammailuni yläasteella.

Olimme lähdössä Joensuuhun pelaamaan. Minua ei kiinnostanut lähtö, ei sitten tippaakaan. Mieheni oli tullut viikonlopuksi Espooseen, ja olisin halunnut jäädä viettämään hänen kanssaan sunnuntaita. Olin pystynyt treenaamaan vasta viikon, enkä uskonut saavani kovin paljoa peliaikaa, enkä uskonut olevani myöskään parhaassa iskussa. Lähtö oli sunnuntai-aamuna klo 4. Matka meni nukkuessa ja pelipaikalla olo oli todella hyvä. En ollut pelannut koripallo-ottelua pitkään aikaan, ja alkulämmittelyissä tajusin ikävöineeni sitä tunnetta todella paljon.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa kentälle, kaikki tuntui ihanan tutulta ja samalla ihanan jännittävältä. Ehdin olla kentällä ehkä yhden hyökkäyksen ja yhden puolustuksen, kun joukkueemme sai puolustuksessa riiston, ja lähdimme juoksemaan nopeaa hyökkäystä. Sain pallon, ja yritin harhauttaa minun ja korin välissä olevan puolustajan. Törmäsin pelaajaan ja tuntui siltä, kun sääri olisi pysynyt paikallaan ja reisi jatkanut liikettä. Polvi ei pysynyt menossa mukana, vaan tunsin sen muljahtavan. Aloin huutaa ja itkeä, olin shokissa. Minut kannettiin kentän sivuun, ja pystyin vain hokemaan, että pääsykokeet Pelastusopistoon ovat 3vkon päästä ja nyt unelmani meni pilalle. Fyysinen kipu ei ollut kovin paha, mutta minä tiesin että kyseessä oli pahin vamma, minkä olen ikinä saanut. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että koripallo ei ole tämän arvoista, ja ensimmäistä kertaa olin vihainen koripallolle ja ajattelin, että olen lajille antanut enemmän kuin mitä olen siltä saanut. Ehkä silloin pitääkin lopettaa.

Tältä näytti polvi tikkien poiston jälkeen. Uusi eturistiside ja korjattu kierukka.

En ole hetkeäkään katunut koripalloilun lopettamista. Koripallon pelaaminen oli ihanaa, se kasvatti ja muokkasi minusta tällaisen ihmisen. Se oli ensimmäinen ja tärkein asia, jonka itsestäni halusin kertoa kun esittelin itseni muille. Se oli minun sosiaalinen verkkoni, itsetunnon kasvattaja ja identiteetin muovaaja. Se oli parasta.

Nyt on parasta saada olla terve. On ollut ihana oppia, että urheilu ei ole pelkästään vammoja, kuntoutusta ja pelaamista, kunnes seuraava vamma taas keskeyttää. On ollut mukava nauttia urheilusta, johon ei liity kipua, ja on jopa aika ihanaa pitää omaa terveyttään itsestäänselvänä. Tunnen itseni sen takia etuoikeutetuksi. Tämän muisteluhetken jälkeen kuntosalille meneminen tuntuu todella mukavalta. Terveys on vapautta tehdä mitä haluaa. Kylläpä se tuntuu hyvältä. :)

Koulun alkuun kuukausi

Pitäähän tässä nyt blogiteksti omistaa sille, että koulu alkaa tasan kuukauden päästä! Elokuun kahdeksantena puetaan kurssipuvut päälle ja ollaan niin perin pohjin pihalla kaikesta edessä olevasta, että sille voi varmasti vuoden päästä tähän aikaan vain nauraa. Eihän tässä vielä edes tiedä, mitä sitä pitäisi jännittää! Ehkä hyvä niin.

Treenit sujuvat joiltain osin todella hyvin (tein eilen leuanvetoennätykseni 8kpl), kun taas joiltain osin kunto ei välttämättä ole ollut kesän aikana nousujohteinen (juoksulenkit eivät mene tällä hetkellä ihan niin vauhdikkaasti kuin keväällä, ja ne Pispalan portaatkin jäivät näköjään jokaviikkoisen treenimuodon sijaan yksittäiseksi rutistukseksi). Juttelin tänään Kertun, eli toisen Pelastusopistoon päässeen naisen kanssa, ja yhteistuumin sovittiin, että syksy tulee olemaan kuntokuurin aikaa. Yritetään pitää tästä lupauksesta kiinni, niin ehkäpä vuoteen 2017 astuu entistä kovakuntoisempia opiskelijoita!

Kävin iltalenkillä, ja kyllähän siitä aina hyvä mieli tulee!

Vähän on vielä hommiakin tehtävänä ennen koulun alkua. Ajokoe on kahden viikon kuluttua (sen onkin sitten parempi mennä kerralla läpi), ja pitää käydä vielä shoppailemassa parit vaadittavat kengät koulua varten. Yritän hoitaa vielä viimeisen työviikkoni kunnialla läpi, niin voin sitten lomailla ja miettiä viimehetken valmistautumisia rauhassa.

Tänä viikonloppuna ei tarvitse koulun alkua miettiä, koska kivaa puuhaa riittää! Huomenna juhlistetaan ystäväni Mirkun synttäreitä minigolfin merkeissä, ja sunnuntaina pääsen lopultakin tarjoamaan perheelleni joululahjaksi antamani lahjakortin Room Escapeen! Voin ehkä myöntää, että olen itsekin varsin innoissani kyseisetä lahjasta. Olen kerran käynyt kyseisessä aktiviteetissa työporukkani kanssa, ja se oli todellakin elämäni lyhyin ja pisin tunti samaan aikaan - todella hauskaa puuhaa!

Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

Blogi 1v

Eilen oli blogini 1-vuotissynttärit. Täytyy sanoa, että paljon on elämä vuodessa muuttunut, ja nimenomaan hyvään suuntaan. Koulupaikka aukesi, ja kaiken kaikkiaan tuntuu, että oma elämä on vuodessa tasapainoittunut huomattavasti. Voisi sanoa, että tällä hetkellä tuntuu elämän kaikilla osa-alueilla menevän hyvin.

Vuoden aikana olen julkaissut 176 blogitekstiä. Alusta asti mukana pysyneet varmasti muistavat, että alussa tekstejä tuli harva se päivä. Vuosi 2016 on rauhoittanut menoa, ja laskenut kirjoitustahdin noin pariin tekstiin viikossa, mikä tuntuu tällä hetkellä olevan juuri sopiva kirjoitustahti minulle.

Olen kirjoittanut tarinoita siitä asti, kun olen oppinut kirjoittamaan. Ensimmäinen tarinani, "Nipin ja Millin seikkailut", kertoi mummolani kahdesta maatiaiskissasta, ja oli juuri niin legendaarista settiä kuin voit kuvitella ekaluokkalaisen kirjoittavan. Tämä blogi taitaa kuitenkin olla kaikista kirjoitusprojekteistani pitkäaikaisin, ja säännöllisimmin toteutettu.

Aloin miettiä, mitä kaikkea sitä olisi vuodessa oppinut. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ensimmäinen ajatus oli, että ei juuri mitään. :D Mutta tarkemmin ajateltuna olen oppinut, että ihmiset osaavat rehellisesti olla iloisia toisen menestyksestä, ja myös aidosti tukea pettymysten hetkillä. Varsinkin jälkimmäinen on ollut tärkeä opetus minunlaiselleni ihmiselle, joka on paikoin vähän turhankin ankara itselleen, ja joka mieluiten nuolee haavansa ihan yksin, ilman että "vaivaa" niillä muita ihmisiä.

Minulle tämän blogivuoden kohokohta on ollut luonnollisesti se päivä, kun pääsin toukokuun alussa Pelastusopiston pääsykokeet läpi. Hieno oli toki myös se hetki, kun pääsin lihaskuntotestit läpi viime vuoden elokuussa. Mahtavia olivat vierailut Jämsän paloasemalle, joista olen kirjoittanut tekstit Jämsän paloasema ja Olenko savusukelluskunnossa?. Vuoden aikana olen myös nauttinut siitä, että olen päässyt lukemaan teidän kommenttejanne täällä, Facebookissa ja sähköpostissa. Myös pääsykokeissa jotkut tulivat kertomaan lukeneensa blogiani.

Vuosi sitten mietin, hävettäisikö tämä blogi minua, jos pääsen kouluun. Mietin, miten muut siihen suhtautuisivat, ja pidettäisiinkö tätä jotenkin nolona. Pähkäilin, onko itserakasta kirjoittaa blogia, joka pitkälti koskee omaa elämää. Kiinnostaisiko se ketään?

Nyt, vuotta myöhemmin, olen aika ylpeä tästä kaikesta. Yksi parhaista palautteista, mitä olen blogistani saanut, oli erään tuttavani kommentti, että olen blogissani juuri sellainen kuin livenäkin. Vaikka olenkin tietyt asiat, kuten parisuhteeni, jättänyt tämän blogin ulkopuolelle, koen kuitenkin antaneeni itsestäni hyvine ja huonoine puolineni aika realistisen kuvan. On ollut terapeuttista kirjoittaa ajatuksia ylös ja ennen kaikkea saada niille myös vastakaikua. Tämä blogi on myös omalta osaltaan ollut juuri sopiva sosiaalinen paine jatkaa treenaamista silloinkin, kun se on tuntunut todella tylsistyttävältä. :D Kiitos siis teille ensimmäisestä vuodesta! Veikkaanpa, että vuosi numero kaksi ei jää seikkailuna ollenkaan kakkoseksi tälle ensimmäiselle vuodelle. :)

Oletko sinä ollut lukijana alkumetreistä asti, vai löytänyt blogini jossain myöhemmässä vaiheessa? Onko sinulle jäänyt erityisesti joku tietty hetki/teksti mieleen tämän vuoden aikana? :)

Palomuseo

Kävin tänään kurkkaamassa Tampereen keskuspaloaseman palomuseota. Museo oli pienempi kuin kuvittelin, ei sen kiertämiseen yli viittätoista minuuttia mennyt. Sinne oli kuitenkin saatu hauskalla tavalla yhdistettyä sata vuotta historiaa. Esillä oli jos jonkinnäköistä sammutusasua, ja niitä kauhistellessani en voinut olla miettimättä, millaisten naurunpyrähdysten saattelemana nykyisiä palomiesten varusteita katsotaan esimerkiksi 50 vuoden päästä... :D

Sammutusasuja.

Ja siitä sukelluspukua

Hauskoista yksityiskohdista jäi mieleen "museon henki", eli entinen palopäällikkö, joka ruukasi kaulahuivinsa asennolla kertoa, onko hyvällä vai huonolla tuulella. Enpä ollut myöskään tajunnut ajatella, että ennenmuinoin palomiehet kulkivat tulipalopaikalle hevoskärryillä! Vanhoista hyvistä ajoista kertoo myös se, että 80-luvun lopulle asti palokunnan tehtäviin kuului talvehtivien sorsien ruokinta, ja että 1930-luvun loppuun asti palomiehillä oli kovilla pakkasilla lisälämmikkeenä taskumatit eli "varpuset" mukanaan. Kaiken kaikkiaan tuo museo oli mielenkiintoinen tapa käyttää pieni hetki päivästä. Jos kiinnostuit, käy kurkkaamassa. :)