Asuntolaelämää

Elämää Pelastusopiston asuntolassa on takana kahdeksan viikkoa. Oli tarkoitus jo aikaa sitten kirjoitella muutama sana meidän asumisjärjestelyistä, mutta onpa näköjään unohtunut moinen. :)

Meidän asuntolassa on neljä kerrosta, ja joka kerroksessa muistaakseni parikymmentä soluasuntoa. Yksi solu taas koostuu kolmesta huoneesta, joissa jokaisessa mahtuu asumaan kaksi henkilöä. Suhteellisen monta asukasta tämä rakennus siis vetää!

Normaalisti solut menevät luokkakohtaisesti, aakkosjärjestyksessä. Joitain poikkeuksia tähän tietysti tulee, jos toista sukupuolta on paljon vähemmän kuin toista. Esimerkiksi meidän solumme on iloinen risteytys pelastajakurssia ja hätäkeskuspäivystäjäkurssia. Ihan mukavakin itse asiassa tutustua tätä kautta muiden kurssien opiskelijoihin, ja vähän jopa kuulla heidän opinnoistaan enemmän. Alkuun vähän jännitin sitä, haittaako tämä eri solussa ja eri kerroksessa asuminen ryhmäytymistä oman luokan kesken, mutta kylläpä tuossa koulupäivän aikanakin ehtii hyvin muihin tutustua! Ja kaikki luokkakaverithan eivät edes asu asuntolassa, vaan jotkut asuvat esimerkiksi tyttöystävien tai perheiden kanssa omassa asunnossa.

Täällä asuntolassa on tietysti omat sääntönsä, joita pitää noudattaa. On tietyt hiljaisuusajat, ja ajat jolloin vierailijoiden pitää poistua paikalta. On sääntöjä koskien siisteyttä ja järjestystä, ja esimerkiksi omia huonekaluja ei saa asuntolaan tuoda.

Kaiken kaikkiaan täällä asuminen on kyllä tehty niin helpoksi kuin vain suinkin mahdollista. Siivooja käy siivoamassa yleiset alueet kerran viikossa, liinavaatteet saa käydä vaihtamassa joka toinen viikko puhtaisiin, ja omat pyykit voi pestä alakerran pyykkituvassa. Ruokaahan me saamme ilmaiseksi kolmesti päivässä, joten kokkailujakaan ei tarvitse pahemmin harrastaa. Vähän ollaan (puoli)vitsillä heitetty, että kuinka sitä tämän lintukodon jälkeen enää tottuu normaaliin elämään... :D Vaatteetkin kun on määrätty, niin ei tarvitse edes käydä aamuisin kamppailua, "mitä sitä tänään pukisi päälle".

Tässä pieni tutustumiskierros meidän asuntolaan kuvien välityksellä. :)

Täällä minä asustan, kotoisassa epäjärjestyksessä. :D 

Meidän yhteinen olkkari, telkkareineen kaikkineen!

Keittiötä.

Asuntola, aka "Riemukaari" :)

OnRamp lähestyy loppuaan

Crossfitin OnRamp-kurssi loppuu torstaina, eli meillä on enää kahdet yhteiset treenit jäljellä alkeiskurssimme kanssa. Fiilikset ovat tällä hetkellä todella hyvät. Aika on mennyt nopeasti, osittain varmaan siksikin, että olin yhden viikon treeneistä pois sairastelun takia.

Ensinnäkin on sanottava, että on ollut todella ilahduttavaa huomata, miten erilaisista taustoista ja erilaisilla pohjakunnoilla eri-ikäiset ihmiset OnRampille osallistuivat. Jos joku siis miettii, että tämän harrastuksen kokeilu kiinnostaisi, mutta ei ole varma kehtaako, niin kokeile ihmeessä. Et ole varmasti ainut, joka pohtii samoja kysymyksiä.

OnRampilla kaikki aloitettiin nollasta, ja tekniikat käytiin läpi aina normaalista punnerruksesta lähtien. Kaikki liikkeet on kevennettävissä, jos ei vielä jaksa esimerkiksi punnerrusta tai polvet maassa punnerrusta jaksa tehdä.

Itse en kokenut tämän alkeiskurssin aikana treenien olevan ainakaan liian rankkoja. Usein tekniikkaa käytiin tunnin harjoituksesta 3/4, ja loppuun pieni lihaksia hapottavia ja keuhkoja rasittava loppurutistus, sekin omaan tahtiin. Minulle kurssin parasta antia oli painonnostotekniikoiden opettelu. Sitä odotin etukäteen eniten, enkä koe pettyneeni opetuksen suhteen.



Ekstra-treenejä koulun salilla.

Mielenkiinnolla odotan, miltä OnRampin jälkeiset harjoitukset tuntuvat. Ne ainakin näyttävät hauskoilta, kun olemme treenejä ennen omiemme alkua seuranneet. Meillä onneksi aloituspakettiin kuuluu 1kk harjoitukset vielä OnRampin jälkeen. Sen jälkeen pitää miettiä uudestaan, riittävätkö rahat ja innostus harrastuksen jatkamiseen. En usko, että asia jää innostuksen puutteesta kiinni, mutta autottomalle hankala sijainti ja kalliit harrastusmaksut voivat loppujen lopuksi olla vähän liikaa.

 Sen näemme sitten. :)

Pelkoja päin

Tämä viikko on mennyt niin kovalla vauhdilla eteenpäin, että ei ole tahtonut mukana pysyä. Muutamaan päivään ladattiin aivan mieletön määrä uuden oppimista. Minä en yleensä ole nukkunut koulun jälkeen päiväunia, mutta tällä viikolla puolen tunnin unoset on tarvittu joka päivä. Pelkästään ulkona oleminen ja fyysinen puuhastelu tietysti vie voimia, mutta uskon suurimman kuormituksen olleen aivojen puolella.

Koripallossa samaan aikaan kentällä on viisi pelaajaa. Koskaan en oppinut, eikä ollut tarvekkaan oppia, kaikkien pelipaikkojen pelitaitoja. Aikalailla haastavaa oli yrittää opetella edes pelikuviot kaikille pelipaikoille, vaikka periaatteessa tietysti olisikin pitänyt tietää, missä kukakin on ja mitä tekemässä. :D

Nyt meillä on taas viisi "pelaajaa", joilla kaikilla on omat tehtävänsä hälytetyssä tehtävässä. Nyt ne pitäisi kaikki osata, koska itse saattaa olla millä pelipaikalla tahansa. Ykkönen ja kakkonen ovat ensimmäinen savusukellusparivaljakko, kolmonen ja nelonen varalla (ja tekevät kasan tehtäviä odotellessa), ja pumppumies yrittää hoitaa omat tehtävänsä, jotta vettä lentäisi letkusta.

Paloauton luona pumppumies säätää vettä, ykkönen ja kakkonen hoitavat sammuttamisen, ja punakypärät ohjaavat toimintaa opettajan rooleissa. :)

Puhuttiin jossain sopivassa välissä parin luokkakaverin kanssa siitä, miten vaikeaa oman epäonnistumisen hyväksyminen on varsinkin nuorempana ollut. Kaikki allekirjoitimme ajatuksen siitä, että epäonnistuminen ja siitä aiheutuva häpeä on aiheuttanut myös sitä, että alkaa välttelemään epäonnistumisen mahdollistavia tilanteita.

Entinen Heini olisi yrittänyt vetää viikon läpi mukavuusalueellaan - ainakin niin paljon kuin se olisi uutta oppiessa ollut mahdollista. Olisin pyrkinyt tekemään samoja tehtäviä, niitä jotka hallitsen, ja jättänyt muille loput. Olisin stressannut ja murehtinut etukäteen ja jälkikäteen. Entinen Heini olisi ollut maansa myynyt kaiken tämän viikkoisten mokailujen jälkeen. Olisi pitänyt olla täydellinen.

En voi sanoin kuvailla, kuinka vapauttavaa on olla Heini nykyisessä muodossani. On ihanaa voida mokailla, unohdella ja olla viimeisen päälle epätäydellinen, ja silti oikein tyytyväinen tähän kokonaispakettiin. Uskon, että tämä Heini olisi myös huomattavasti aiempaa parempi koripalloilija, koska pää on paljon paremmin kasassa kuin aiemmin.

Tikaskoulutusta. Tuo kapistus muuten painaa 70 kiloa!! Sitä onkin kiva roudailla pitkin pihaa ympäri. :D

Se, että uskaltaa yrittää, vaatii paitsi itseluottamusta, myös hyvän porukan ympärille. Onneksi meillä koulussa tälläkin viikolla oli sellainen. Kylläpä tuntui kivalta, kun aina jonkun mokatessa kaveri tai opettaja sanoi, että ei haittaa, muistaapa ainakin seuraavalla kerralla. Ja voin kertoa, että niin muistaakin! Esimerkiksi ei sitä kovin montaa kertaa viitsi jättää vääriä venttiilejä auki, koska silloin vedet lentää päälle! On myös niitä porukoita, missä mokailijalle nauretaan ja häntä pilkataan, tai sanotaan rumasti. Silloin varmasti itseluottamuksen pitäisi olla todella rautaisella tasolla, ettei epäonnistumisesta ottaisi itseensä.

Nykyisen Heinin motto voisi olla "pelkoja päin". Tämä Heini jopa tarjoutui paloauton rattiin kahtena päivänä tämän viikon aikana, ihan vain koska kuskin hommat eivät vielä tunnu minulle luontevilta. Ekalla kerralla ei paloauton peruuttaminen ahtaaseen halliin onnistunut ensimmäisellä yrityksellä, mutta tällä kertaapa onnistui! Ja arvatkaa mitä, sain jopa kehuja siitä, miten hyvin ajan! Tokihan sitä voisi piiloutua varmasti pitkänkin aikaa takariviin "nakkisuojaan", ja välttää kaikki haastavat hommat, mutta eipä siinä mitään oppisikaan.

Iloinen Heini hyvissä hommissa!

Ps. kun olin kirjoittanut tämän tekstin kertaalleen ja painanut "julkaise" nappulaa, onnistuin jotenkin sössimään homman niin, että koko teksti katosi bittiavaruuteen. Voin kertoa, että kaikki epäonnistumis-positiiviset ajatukset katosivat aika nopeasti ja harmitti todella kovaa. :D Mutta tästäkin selvittiin lannistumatta, ja tässä tämä teksti nyt on - kuta kuinkin sellaisena kuin halusinkin! :D

Käytännönläheinen kouluviikko

Taas on uusi viikko lähtenyt käyntiin, ja laskujeni mukaan tämä taitaa olla jo viikko seitsemän Pelastusopistossa! Hurjaa, miten nopeasti aika menee. Tämä viikko mukaan luettuna joululoman alkuun on 13 viikkoa (joista yksi syyslomaviikko), eli kolmasosa syksyn koulunkäynnistä alkaa olla jo takana päin! :O

Viime viikolla meillä oli pitkä viikonloppu, koska pääsimme jo torstaina kotimatkalle. Meidän kotimatka oli ehkä vähän normaalia töyssyisempi, nimittäin tuli siinä vähän harjoiteltua renkaanvaihtoakin matkalla.

Viikonloppuna tuli mökkeiltyä, ja sitä kautta nautittua näistä mahdollisesti viimeisistä aurinkoisista päivistä. Tämä oli nyt toinen mökkiviikonloppu putkeen, ja veikkaisin, että mökkeilyt jatkuvat niin kauan kuin kelejä riitää.

Tämä kouluviikko on ainakin maanantain perusteella todella mielenkiintoinen. Tänään opeteltiin harjoitusalueella erilaisia solmuja, tavaroiden solmimista nostoa varten, letkujen rullailuja ja pumpun käyttöä. Kaikki koulutusrastit olivat mielenkiintoisia, ja ihanan käytännöllisiä.

Mikäs siinä rullaillessa, kun aurinko paistaa.

Kukkien kastelua.

Kouluviikko myös loppuu jännittävästi, koska meillä on ensimmäinen "oikea" koe. Palofysiikka olisi aihealueena, ja siinä kyllä luettavaa ja laskettavaa riittääkin. Olen vihdoin parantunut toista viikkoa kestäneestä flunssasta, joten tällä viikolla illat ovat täynnä treeniä ja palofysiikkaa. Tasapainottavat varmaan mukavasti toisiaan!

Kun auttaja uupuu

Juuri kun viime viikolla pääsin intoutumaan, että "minä se en tule koskaan kipeäksi", niin tässähän sitä ollaan, flunssan kourissa. Kurkkukipu alkoi viime torstaina, ja aina kun olen kuvitellut, että nyt ne oireet helpottaa, niin aamulla olo on ollut kahta kamalampi.

Onni onnettomuudessa, tällä viikolla ei ole koulussa mitään sen kummempia fyysisiä suoritteita. Treenit on sen sijaan jäänyt välistä, mikä alkaa pikkuhiljaa tympiä. Mutta nyt alkaa olo kurkkupastillien jäljiltä sen verran helpottaa, että jos huomenna illalla pääsisi kokeilemaan kevyesti crossfit-treenejä... :)

Sain tänään taas yllättävän opiskelupuuskan, ja tein koulupäivän päätteeksi pari koulutehtävää ja aloitin ensimmäiseen "viralliseen" kokeeseen luvut. Meillä on puolentoista viikon kuluttua palofysiikan koe, jota varten piti esitehtävänä tehdä Fire Training -tehtäviä tietokoneella. Fire Training -ohjelma löytyy Pelastusopiston nettisivuilta ihan jokaiselle kiinnostuneelle pulliaiselle ladattavaksi, ja itse asiassa taisin kyseisen ohjelman tietokoneelleni joskus ennen koulun alkua ladatakin. Täytyy rehellisesti kuitenkin tunnustaa, että mielenkiinto silloin loppui vähintään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja poistin ohjelman. Taisin kuvitella, että se olisi joku jännä tietokonepeli, mutta siellä olikin vain tylsää tekstiä, josta en ymmärtänyt mitään. :D Nyt kun aihealueet (palamisen teoria, palodynamiikka ja sammuttaminen) alkavat olla vähän tutumpia, meni tehtävien tekeminenkin huomattavasti mukavammin.

Kokeesta täydet pisteet, jee!

Puhuttiinpa muutenkin Kertun kanssa, kuinka hassua on huomata sellaisten asioiden, jotka olivat todella monimutkaisia ja hankalia kuukausi sitten, olevan nyt jo aika itsestäänselviä. Totta kai on leimahduslämpötilat ja syttymislämpötilat, ja on blevet ja pyrolyysit. Samalla tilalle tulee jatkuvasti taas uusia juttuja, jotka nyt ovat monimutkisia ja muutaman viikon päästä eivät enää tippaakaan haastavia. On oikeasti hauska opiskella koulutuksessa, missä tuntuu joka päivä oppivan uutta.

Palofysiikan lisäksi tein tänään psykologian tehtävän. Siinä piti miettiä omia arvoja ja motivaatiota palomies/sairaankuljettajan työtä kohtaan (tämä on kyllä sellainen aihe, mihin voisin palata blogitekstissä jossain välissä). Meidän piti myös pohtia omia elämänvaiheita tarkemmin. Palasin ajatuksissani johonkin yläasteen loppupuolille, kun olin elämässäni oikein kunnolla solmussa. Lyhyen ajan sisään oli tapahtunut paljon kaikenlaista omassa elämässäni, ja lisäksi myös monien ystävien elämissä. Olin kaveriporukan kuuntelija, mutta yhtäkkiä muiden ihmisten murheet ja salaisuudet alkoivat käydä todellakin liian painaviksi kantaa. Lopputuloksena olikin masennuksen kaltaisia oireita, joka kestivät reilusti yli puolen vuoden ajan.

Kun selvästikin tällaiset auttamis-ammatit vetävät minua kovastikin puoleensa, oli todella opettavaista päästä kokeilemaan, miltä tuntuu, kun auttaja uupuu itse. Aiheesta puhuttiin sosionomi-koulutuksessa myös, mutta jostain syystä en silloin osannut yhdistää sitä itseeni... Jotenkin sitä vain ajatteli, että "ei tietenkään työjuttuja saa viedä kotiin, vaan ne tietysti jäävät työpaikalle". Ehkä sitä jopa ajatteli, että sellaiset ihmiset ovat jotenkin "heikompia" tai valinneet alansa huonosti, jotka eivät osaa olla ottamatta muiden ongelmia itseensä.

Sen takia kai tämä psykologia-kurssin essee jotenkin pääsi yllättämään. Oli hauska oivaltaa, että vaikken ammattiauttaja ollutkaan, olen onnistunut itseni muiden murheilla uuvuttamaan. Oli myös vähän surullista tajuta, kuinka kujalla olen muutama vuosi sitten sosionomi-opinnoissani asian suhteen ollut. Toki helpommalla pääsee, jos ei huolet ja murheet paina, tai ne saa kotimatkan aikana nollattua, mutta todellista heikkoutta (tai tietämättömyyttä, mustavalkoisuus pois tästäkin väitteestä :D) on mielestäni vain se, jos ei uskalla kuunnella omia tunteitaan niin, että tietäisi missä vaiheessa omat voimavarat ovat käymässä loppuun.

Toivottavasti, jos tulevaisuudessa joskus töissä (tai vapaa-ajalla) tulee tilanteita tai kohtaamisia, jotka jäävät painamaan mieltä, osaan paremmin tarttua apuun kiinni. Tiedätte ehkä sen sanonnan, että toiselle voi heittää pelasturenkaan, mutta ei voi pakottaa häntä tarttumaan siihen kiinni. Minä olen aina kuvitellut itseni heittäjän paikalle. Joskus olisi varmaan huomattavasti kehittävämpää kuvitella itsensä veteen räpiköimään. Pitääkö aina selvitä kaikesta itse, vai voisiko sitä sittenkin ottaa avun vastaan, vaikka sitä ei ihan välttämättä juuri kyseisessä tilanteessa tarvitsisikaan?

Inbody-mittaus

Kävimme koko poppoo liikuntatunnilla InBody720-mittauksessa. Olen käynyt aiemminkin kyseisen laitteen päällä seisomassa, ja oli hauska käydä kokeilemassa, mikä on kehoni koostumus tällä hetkellä. Etukäteisveikkaukseni oli, että en ole lukujen perusteella elämäni parhaassa kunnossa, mutta tuskin myöskään huonoimmassa.

Lopputuloksena voisi sanoa, että olin tuloksiin tyytyväinen. Suurin kysymysmerkki etukäteen ajateltuna oli viskeraalirasva, eli sisäelinten ympärillä oleva rasva. Kuten arvata saattaa, sisäelinten ympärillä oleva rasva on todella epäterveellistä. Valitettavasti minulla on juuri se osuus kehonkoostumusmittauksissa yleensä näyttänyt aika korkeita lukemia. Tällä kertaa numero oli 80,8, mikä taitaa olla alhaisin, minkä olen koskaan saanut. Epäterveellisen korkeat arvot ovat, jos mennään yli sataseen, minä olen aiemmin pyörinyt jossain 90 yläpuolella.

Mittaushetkellä painoin 73,6 kiloa, josta 32,9 kiloa oli lihasta ja 15,6 kiloa rasvaa. Rasvaprosentti oli siis 21 luokkaa, mikä varmasti pitääkin ihan paikkaansa. Tasapaino oikean ja vasemman raajan välillä oli ihan hyvä, mikä varsinkin polvileikkauksen jäljiltä on mukava tietää. Testitulokset vahvistivat sitä kokemusta, mikä minulla tulee omaa kuntoani miettiessä ja peiliin katsoessa, olo on terve ja vahva. Juuri tällä hetkellä ei tunnu kovinkaan tärkeältä tavoitteelta olla jotenkin poikkeuksellisen rasvattomassa kunnossa, tai vääntää pakarapotkuja pyöreämmän takapuolen toivossa. 

Kuitenkin olen aina tähdännyt urheilussa(kin) kehitykseen, joten tavoite olisi tulevien kolmen kuukauden aikana saada maltillista kehitystä aikaiseksi vähän jokaisella testien mittaamalla osa-alueella. Onneksi koululla pääsee ilmaiseksi mittauksiin, joten voisin ennen joululomaa käydä katsomassa, onko muutosta päässyt tapahtumaan!

Aloitimme maanantaina kämppisteni kanssa uuden harrastuksen, crossfitin. Käymme tulevan kuukauden ajan kolme kertaa viikossa OnRamp-kurssilla, eli crossfitin alkeiskurssilla. Sen jälkeen saamme jatkaa vielä samaan hintaan toisen kuukauden ajan treenaamista. Itse toivon näiden parin kuukauden auttavan paitsi paremman kunnon metsästyksessä, myös painonnostotekniikoiden oppimisessa. Lisäksi olen innoissani siitä, että pitkästä aikaa minulla on taas valmentaja, joka kertoo mitä ja miten pitää tehdä, eikä tarvitse itse suunnitella ihan jokaisia harjoituksia. Myös porukassa harrastaminen ja urheilu tuntuu ihanan kotoisalta kaiken tämän kuntosalilla ja lenkkipolulla puurtamisen jälkeen. :) 

Hymy herkässä, kun pääsee pullistelemaan. :D