Kun auttaja uupuu

Juuri kun viime viikolla pääsin intoutumaan, että "minä se en tule koskaan kipeäksi", niin tässähän sitä ollaan, flunssan kourissa. Kurkkukipu alkoi viime torstaina, ja aina kun olen kuvitellut, että nyt ne oireet helpottaa, niin aamulla olo on ollut kahta kamalampi.

Onni onnettomuudessa, tällä viikolla ei ole koulussa mitään sen kummempia fyysisiä suoritteita. Treenit on sen sijaan jäänyt välistä, mikä alkaa pikkuhiljaa tympiä. Mutta nyt alkaa olo kurkkupastillien jäljiltä sen verran helpottaa, että jos huomenna illalla pääsisi kokeilemaan kevyesti crossfit-treenejä... :)

Sain tänään taas yllättävän opiskelupuuskan, ja tein koulupäivän päätteeksi pari koulutehtävää ja aloitin ensimmäiseen "viralliseen" kokeeseen luvut. Meillä on puolentoista viikon kuluttua palofysiikan koe, jota varten piti esitehtävänä tehdä Fire Training -tehtäviä tietokoneella. Fire Training -ohjelma löytyy Pelastusopiston nettisivuilta ihan jokaiselle kiinnostuneelle pulliaiselle ladattavaksi, ja itse asiassa taisin kyseisen ohjelman tietokoneelleni joskus ennen koulun alkua ladatakin. Täytyy rehellisesti kuitenkin tunnustaa, että mielenkiinto silloin loppui vähintään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja poistin ohjelman. Taisin kuvitella, että se olisi joku jännä tietokonepeli, mutta siellä olikin vain tylsää tekstiä, josta en ymmärtänyt mitään. :D Nyt kun aihealueet (palamisen teoria, palodynamiikka ja sammuttaminen) alkavat olla vähän tutumpia, meni tehtävien tekeminenkin huomattavasti mukavammin.

Kokeesta täydet pisteet, jee!

Puhuttiinpa muutenkin Kertun kanssa, kuinka hassua on huomata sellaisten asioiden, jotka olivat todella monimutkaisia ja hankalia kuukausi sitten, olevan nyt jo aika itsestäänselviä. Totta kai on leimahduslämpötilat ja syttymislämpötilat, ja on blevet ja pyrolyysit. Samalla tilalle tulee jatkuvasti taas uusia juttuja, jotka nyt ovat monimutkisia ja muutaman viikon päästä eivät enää tippaakaan haastavia. On oikeasti hauska opiskella koulutuksessa, missä tuntuu joka päivä oppivan uutta.

Palofysiikan lisäksi tein tänään psykologian tehtävän. Siinä piti miettiä omia arvoja ja motivaatiota palomies/sairaankuljettajan työtä kohtaan (tämä on kyllä sellainen aihe, mihin voisin palata blogitekstissä jossain välissä). Meidän piti myös pohtia omia elämänvaiheita tarkemmin. Palasin ajatuksissani johonkin yläasteen loppupuolille, kun olin elämässäni oikein kunnolla solmussa. Lyhyen ajan sisään oli tapahtunut paljon kaikenlaista omassa elämässäni, ja lisäksi myös monien ystävien elämissä. Olin kaveriporukan kuuntelija, mutta yhtäkkiä muiden ihmisten murheet ja salaisuudet alkoivat käydä todellakin liian painaviksi kantaa. Lopputuloksena olikin masennuksen kaltaisia oireita, joka kestivät reilusti yli puolen vuoden ajan.

Kun selvästikin tällaiset auttamis-ammatit vetävät minua kovastikin puoleensa, oli todella opettavaista päästä kokeilemaan, miltä tuntuu, kun auttaja uupuu itse. Aiheesta puhuttiin sosionomi-koulutuksessa myös, mutta jostain syystä en silloin osannut yhdistää sitä itseeni... Jotenkin sitä vain ajatteli, että "ei tietenkään työjuttuja saa viedä kotiin, vaan ne tietysti jäävät työpaikalle". Ehkä sitä jopa ajatteli, että sellaiset ihmiset ovat jotenkin "heikompia" tai valinneet alansa huonosti, jotka eivät osaa olla ottamatta muiden ongelmia itseensä.

Sen takia kai tämä psykologia-kurssin essee jotenkin pääsi yllättämään. Oli hauska oivaltaa, että vaikken ammattiauttaja ollutkaan, olen onnistunut itseni muiden murheilla uuvuttamaan. Oli myös vähän surullista tajuta, kuinka kujalla olen muutama vuosi sitten sosionomi-opinnoissani asian suhteen ollut. Toki helpommalla pääsee, jos ei huolet ja murheet paina, tai ne saa kotimatkan aikana nollattua, mutta todellista heikkoutta (tai tietämättömyyttä, mustavalkoisuus pois tästäkin väitteestä :D) on mielestäni vain se, jos ei uskalla kuunnella omia tunteitaan niin, että tietäisi missä vaiheessa omat voimavarat ovat käymässä loppuun.

Toivottavasti, jos tulevaisuudessa joskus töissä (tai vapaa-ajalla) tulee tilanteita tai kohtaamisia, jotka jäävät painamaan mieltä, osaan paremmin tarttua apuun kiinni. Tiedätte ehkä sen sanonnan, että toiselle voi heittää pelasturenkaan, mutta ei voi pakottaa häntä tarttumaan siihen kiinni. Minä olen aina kuvitellut itseni heittäjän paikalle. Joskus olisi varmaan huomattavasti kehittävämpää kuvitella itsensä veteen räpiköimään. Pitääkö aina selvitä kaikesta itse, vai voisiko sitä sittenkin ottaa avun vastaan, vaikka sitä ei ihan välttämättä juuri kyseisessä tilanteessa tarvitsisikaan?