Pelkoja päin

Tämä viikko on mennyt niin kovalla vauhdilla eteenpäin, että ei ole tahtonut mukana pysyä. Muutamaan päivään ladattiin aivan mieletön määrä uuden oppimista. Minä en yleensä ole nukkunut koulun jälkeen päiväunia, mutta tällä viikolla puolen tunnin unoset on tarvittu joka päivä. Pelkästään ulkona oleminen ja fyysinen puuhastelu tietysti vie voimia, mutta uskon suurimman kuormituksen olleen aivojen puolella.

Koripallossa samaan aikaan kentällä on viisi pelaajaa. Koskaan en oppinut, eikä ollut tarvekkaan oppia, kaikkien pelipaikkojen pelitaitoja. Aikalailla haastavaa oli yrittää opetella edes pelikuviot kaikille pelipaikoille, vaikka periaatteessa tietysti olisikin pitänyt tietää, missä kukakin on ja mitä tekemässä. :D

Nyt meillä on taas viisi "pelaajaa", joilla kaikilla on omat tehtävänsä hälytetyssä tehtävässä. Nyt ne pitäisi kaikki osata, koska itse saattaa olla millä pelipaikalla tahansa. Ykkönen ja kakkonen ovat ensimmäinen savusukellusparivaljakko, kolmonen ja nelonen varalla (ja tekevät kasan tehtäviä odotellessa), ja pumppumies yrittää hoitaa omat tehtävänsä, jotta vettä lentäisi letkusta.

Paloauton luona pumppumies säätää vettä, ykkönen ja kakkonen hoitavat sammuttamisen, ja punakypärät ohjaavat toimintaa opettajan rooleissa. :)

Puhuttiin jossain sopivassa välissä parin luokkakaverin kanssa siitä, miten vaikeaa oman epäonnistumisen hyväksyminen on varsinkin nuorempana ollut. Kaikki allekirjoitimme ajatuksen siitä, että epäonnistuminen ja siitä aiheutuva häpeä on aiheuttanut myös sitä, että alkaa välttelemään epäonnistumisen mahdollistavia tilanteita.

Entinen Heini olisi yrittänyt vetää viikon läpi mukavuusalueellaan - ainakin niin paljon kuin se olisi uutta oppiessa ollut mahdollista. Olisin pyrkinyt tekemään samoja tehtäviä, niitä jotka hallitsen, ja jättänyt muille loput. Olisin stressannut ja murehtinut etukäteen ja jälkikäteen. Entinen Heini olisi ollut maansa myynyt kaiken tämän viikkoisten mokailujen jälkeen. Olisi pitänyt olla täydellinen.

En voi sanoin kuvailla, kuinka vapauttavaa on olla Heini nykyisessä muodossani. On ihanaa voida mokailla, unohdella ja olla viimeisen päälle epätäydellinen, ja silti oikein tyytyväinen tähän kokonaispakettiin. Uskon, että tämä Heini olisi myös huomattavasti aiempaa parempi koripalloilija, koska pää on paljon paremmin kasassa kuin aiemmin.

Tikaskoulutusta. Tuo kapistus muuten painaa 70 kiloa!! Sitä onkin kiva roudailla pitkin pihaa ympäri. :D

Se, että uskaltaa yrittää, vaatii paitsi itseluottamusta, myös hyvän porukan ympärille. Onneksi meillä koulussa tälläkin viikolla oli sellainen. Kylläpä tuntui kivalta, kun aina jonkun mokatessa kaveri tai opettaja sanoi, että ei haittaa, muistaapa ainakin seuraavalla kerralla. Ja voin kertoa, että niin muistaakin! Esimerkiksi ei sitä kovin montaa kertaa viitsi jättää vääriä venttiilejä auki, koska silloin vedet lentää päälle! On myös niitä porukoita, missä mokailijalle nauretaan ja häntä pilkataan, tai sanotaan rumasti. Silloin varmasti itseluottamuksen pitäisi olla todella rautaisella tasolla, ettei epäonnistumisesta ottaisi itseensä.

Nykyisen Heinin motto voisi olla "pelkoja päin". Tämä Heini jopa tarjoutui paloauton rattiin kahtena päivänä tämän viikon aikana, ihan vain koska kuskin hommat eivät vielä tunnu minulle luontevilta. Ekalla kerralla ei paloauton peruuttaminen ahtaaseen halliin onnistunut ensimmäisellä yrityksellä, mutta tällä kertaapa onnistui! Ja arvatkaa mitä, sain jopa kehuja siitä, miten hyvin ajan! Tokihan sitä voisi piiloutua varmasti pitkänkin aikaa takariviin "nakkisuojaan", ja välttää kaikki haastavat hommat, mutta eipä siinä mitään oppisikaan.

Iloinen Heini hyvissä hommissa!

Ps. kun olin kirjoittanut tämän tekstin kertaalleen ja painanut "julkaise" nappulaa, onnistuin jotenkin sössimään homman niin, että koko teksti katosi bittiavaruuteen. Voin kertoa, että kaikki epäonnistumis-positiiviset ajatukset katosivat aika nopeasti ja harmitti todella kovaa. :D Mutta tästäkin selvittiin lannistumatta, ja tässä tämä teksti nyt on - kuta kuinkin sellaisena kuin halusinkin! :D