Pääsykoemuistelmia

Meillä oli pitkä viikonloppu, eli koulu alkoi vasta tänään tiistaina puolenpäivän aikaan. Tajusin vasta tänään asuntolalta lounaalle käppäillessäni, että tällä viikolla on pelastajakurssin pääsykokeet! Siihen parkkeerasi pihaan bussi täynnä innokkaita nuoria miehiä, jotka siirtyivät seuraavaksi fobia-testien pariin.


Totta kai sitä alkoi muistelemaan omaa pääsykoetaivalta, niitä molempia. Ensimmäinen pääsykoekokemukseni oli vuosi sitten lokakuussa, ja siitä tarkemmin kirjoitelma täällä. Jälkikäteen on jäänyt tunnetiloista parhaiten mieleen äärimmäinen stressi, ja yhtä suuri helpotus. Pieniä jossittelujakin jäi ilmaan, lähinnä viimemetrien sairasteluista johtuen, ja edelleen välillä kakkosvuosikurssilaisia seuratessa tulee sellainen ajatus mieleen, että tuolla minäkin voisin olla. Uskon kuitenkin elämään, ja siihen että myös pettymykset tulevat tarpeeseen.




Vuoden takaisista pääsykokeista!

Jos olisin vuosi sitten kesällä blogini aloittaessa tiennyt, että en tule syksyllä kouluun pääsemään, en varmastikaan olisi blogin kirjoittamista aloittanut. Epäonnistumisen hyväksyminen ei ole luonnostaan vahvinta alaani, mutta uskon tämän kokemuksen selventäneen minulle, että ihmiset (tai ainakin suurin osa) oikeasti kokevat myötätuntoa, eikä vahingoniloa toisen pettymyksen edessä. Jossain määrin uskon myös, että pettymykset erottavat luovuttajat ja "taistelijat" toisistaan. Jälkikäteen ajateltuna tuo epäonnistuminen kuuluu oleellisena osana minun taipaleeseeni. Se myös vahvisti omaa ajatustani siitä, että minä todella haluan tähän koulutukseen päästä.


Huvittavaa kyllä, ensimmäisen pääsykokeen jälkeen olo oli huomattavasti helpottuneempi, kuin toisen pääsykokeen jälkeen. Kevään pääsykokeista kirjoitin täällä. Toisen pääsykokeen jälkeen jäi innostuneisuuden rinnalle vahva epävarmuus. Vastasinko oikein vai väärin. Olinko tarpeeksi vakuuttava ja hyvä. Soimasin itseäni tietyistä vastauksistani, ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että reputin psyykkiset testit täysin. Olin myös enemmän tai vähemmän pettynyt siihen, että en puolessa vuodessa kyennyt kohottamaan cooper-kuntoani kuin sadalla metrillä.




Cooperin jälkeiset kärsivät ja helpottuneet irvistykset. :D

Haku-urakkani aina vuosi sitten elokuussa suoritetuista lihaskuntotesteistä toukokuun lopun hyväksymiskirjeeseen oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Siinä mentiin ihan syvimmistä epätoivon hetkistä, elämäni suurimpiin adrenaliiniryöppyihin ja onnenkyyneliin. Täytyy sanoa, että olen onnellinen paitsi itseni, myös läheisteni puolesta, että se urakka on ohi. :D


Nyt ekaluokkaisena koululaisena tuntuu hurjalta, että tammikuussa aloittaa uusia pelastajaopiskelijoita. Omaan silmään kakkoslukukauden opiskelijat vaikuttavat aikalailla koulun vakiokalustolta, ja tuntuu hassulta ajatukselta olla tulevana keväänä sellaisessa asemassa jonkun toisen silmissä. Itse olen ollut todella hyvilläni siitä, että tämän syksyn aikana vanhempien vuosikurssien oppilaat ovat tulleet juttelemaan ja kyselemään, kuinka koulu on lähtenyt käyntiin. Toivottavasti sama meininki jatkuu keväällä, ja uudet opiskelijat saavat yhtä lämpimän vastaanoton.


Jos tätä blogia eksyy lukemaan joku haku-urakkaa tällä hetkellä läpikäyvä tyyppi, niin pistäkää viestiä kuinka pääsykoepäivä sujui! Kiinnostaisi ehdottomasti tietää, millaista porukkaa tänne mahdollisesti tammikuussa on tulossa, ja mielelläni juttelisin myös teille, jotka olette saman pettymyksen äärellä kuin minä vuosi sitten. :)