Iltaohjelmaa Opistolla

Tämä viikko on ollut melkoista menoa ja meininkiä, ja erityisesti koulupäivän ulkopuolisen ajan suhteen. Meillä oli maanantaina luokan pikkujoulut, joissa kävimme syömässä paikallisessa italialaisessa ravintolassa, jonka jälkeen valloitimme keskustan baarista karaoke-kopin. Koulu alkoi tiistaina vasta puoli yhdeltä, joten itsekin olin takaisin asuntolalla vasta yhden pintaan. Täytyy kyllä sanoa, että melkoinen kuoro tulisi meidän luokan lauluniekoista kasattua. Karaoke-huoneeseen ei ollut ulkopuolisella paljon asiaa, kun meidän lössi intoutui laulamaan. :D Samaa meininkiä on ollut havaittavissa myös koululla, jossa joululaulujakin on hoilattu meidän luokan osalta jo syyskuusta asti...

Tiistaina ja tänään keskiviikkona järjestettiin koulun lentopalloturnaus. Järjestysvastuu oli meidän kurssilla, ja jostain syystä minä olin nostanut käteni vapaaehtoisuuden merkiksi, kun turnaukselle haettiin järjestäjiä. Enpä arvannut, että siihen hommaan ihan näin montaa tuntia elämästä kuluisi, mutta jälkikäteen voin sanoa fiiliksen olevan hyvä. Kaikki sujui ihan moitteettomasti ja voittaja saatiin selville! :) Lisäksi oli mukavaa päästä juttelemaan taas ihan uusien ihmisten kanssa. Kyllä tällaiset tapahtumat mielestäni lisäävät hyvää yhteishenkeä paitsi yksittäisten kurssien, myös koko koulun välillä.

Pisimmän korren vei tällä kertaa Alipäällystökurssi 41 punaisissa paidoissaan. :)

Myös koulussa on ollut tällä viikolla kaikenlaista mielenkiintoista, enkä ihan kaikkea ehdi samaan tekstiin edes änkeä. Maanantain koulupäivästä sen verran, että meillä oli harjoittelupäivä ergonomisista kantoasennoista ensihoidossa. Kantelimme toinen toisiamme pitkin kouluja ja porraskäytäviä, niin sisä- kuin ulkotiloissa. Apuvälineitä oli jos jonkinmoisia, ja yllättävän paljon tuli opittua uutta ja hyödyllistä. Se kun ei aina riitä, että muistaa nostaa suoralla selällä ja käyttää jalkoja. Kiertoliike ja kumartuminen ovat varmoja välilevyn poksauttajia, ja tietysti ylipäänsä kaikkea turhaa kantamista tulee välttää. Kuulemma palomiehet ja selkävaivat kulkevat käsi kädessä... :D

Ja ettei tulevaisuudessa tarvitsisi varoa pelkkiä välilevynpullistumia, tänään meillä oli luento palomiesten syöpäaltistumisista. Ihmistä kun ruukaa oma terveys usein kiinnostamaan, niin myös minua palomiesten syöpäaltistumiset, sairaseläkkeet ja elinajanodotteet kiinnostavat. Ne kiinnostavat niin paljon, että kunhan ennätän huomenna tai ylihuomenna väsätä ajatukseni paperille, jaan ne teidänkin kanssanne. :) Nyt pitää painua unten maille, että pysyy hereillä huomisella anatomian luennolla!

Mallia ergonomisesta nostoasennosta.

Paarit käyttöön ja ovet kiinni, niin pysyy lämpö ambulanssissa. :) 

Lepo & palautuminen

Tämä teksti on ollut viimeistelyä vaille valmiina jo yli viikon, mutta jäänyt lähettämättä. Olen pitänyt viimeiset kaksi viikkoa ns. kevyinä viikkona, eli olen treenannut paljon normaalia vähemmän, ja katsellut enemmän Netflix-leffoja kuin laki sallii. Huomasin nimittäin viime viikon alussa, että olen aika poikki. Rupesin miettimään, kuinka kauan olo on ollut väsynyt, ja tulin sellaiseen lopputulokseen, että ehkä viikon-kahden ajan.

Meillä oli viime viikon torstaina liikuntatunnilla luento ylikunnosta, ja levon merkityksestä harjoittelussa. Opettajan mukaan on valitettavaa, miten paljon koulussa näkee ylikuntoa ja sen oireita. Itse uskon, että yksi iso syy on se, että Kuopiossa tietynlaisessa eristyksessä ollessa urheilu on helppo tapa käyttää vapaa-aikaa, ja siihen on tilat ja välineistö "talon puolesta" kunnossa. Toki myös kilpailu on kovaa, ja paineet hyvään fyysiseen kuntoon tuntuvat varmaan melkein jokaisessa.

Minulla ei ole koskaan onneksi ollut sellaista ylikuntoa kuin joillain joukkuekavereillani. Aika monella urheilijalla ja kuntoilijallakin on varmasti kuitenkin kokemusta tietyn tyylisestä väsymisestä. Itse muistan pahimmillaan joskus toivoneeni loukkaantumista, että pääsisin pitämään koripallosta vähän taukoa. Ymmärrettävästi silloin ollaan menty pitkälle rajan yli.

Itsensä ja omien rajojen tunteminen urheilussa ei ole ihan yksinkertaista. Miten erottaa väsymys, joka johtuu liiasta rasituksesta ja siitä ettei ole palautunut, verrattuna siihen, että tänään vaan sattuu laiskottamaan? Minulle on myös tuottanut lieviä haasteita ymmärtää muun elämän vaikutus harjoitteluun. Tietyssä elämäntilanteessa voi treenata kahdesti päivässä, kun taas toisessa tilanteessa muu elämä kuormittaa niin paljon, että se olisi sulaa hulluutta.

Pötköttelymahdollisuus paarien päällä, Heini on tietysti vapaaehtoinen koekaniini. :D

Minulla meni ehkä viikko tai kaksi liian kauan tajuta, että tämä ensihoidon jakso on sen verran kuormittava itsessään, että muualta pitää höllätä. Olen myöskin pitkään ajatellut viikonloppujen olevan minulle kaikessa urheilemattomuudessaan lepoa, mutta en ole huomioinut raskaita automatkoja ja kaikkea sitä ihmisten näkemistä ja aktiviteettia.

No, aina oppii uutta! Kai tämä itsensä tunteminen on samanlainen prosessi kuin kaikki muukin elämässä - koskaan ei tule täysin valmiiksi. :) Hyvillä mielin voin kuitenkin todeta, että tänä syksynä kuntoni on kohonnut tosi paljon, ja uskon sen ottavan entistä isompia harppauksia eteenpäin, jos nyt vähän kuormittavamman koulujakson aikana treenaan aavistuksen kevyemmin.

Ja nyt olen myös huomannut loppuviikon aikana, että olo on todella paljon pirteämpi kuin viime viikolla. Parin viikon väsymykseen siis tepsi tällä kertaa parin viikon himmailu.

Olo on taas normaalin energinen!

Käytännön päivä

Kylläpä tuntuu taas hyvältä olla kolmen viikon teoriapainotteisen jakson jälkeen käytännön parissa. Meillä oli tänään päivä, jossa harjoiteltiin vierasesineen poistamista, intubointia, defibrillointia, jne. Paljon tuli uutta opittua, ja vauhdilla mennään eteenpäin. Melkein kun kerran ollaan yksi asia harjoiteltu, odotetaan sen ensi kerralla luonnistuvan (ainakin jotenkin), koska sen taidon päälle rakennetaan koko ajan uutta. :)

Potilas odottelee hoidon aloittamista.

Tässä on laitettu elottoman potilaan nieluun Larynxtuubi, jonka kautta annetaan happea.

Valmiina defibrillointia varten.

Tässä harjoitellaan asentamaan intubaatioputki potilaan henkitorveen. (tähän toimenpiteeseen meillä ei tosin kentällä riitä valtuudet, mutta tulipa kokeiltua.) :)

Viikonlopun jäljiltä olo on ollut aika väsynyt, koska kävin tekemässä perjantaina yövuoron lastensuojeluun. Yö meni oikein mukavasti, mutta sen jälkeen rytmi oli ihan täysin sekaisin. Heräsin sekä lauantaina että sunnuntaina kahdelta päivällä... Pikkuhiljaa taas yritän palata normaaliin!

Jotenkin tuntuu, että nämä luentopainotteiset viikot ovat muutenkin vaatineet veronsa. Jotenkin olo on ollut normaalia voimattomampi, ja siitä johtuen blogikin käynyt hieman tavallista rauhallisempana... Seuraava blogitekstinikin tulee käsittelemään lepoa ja palautumista, koska ne ovat olleet ajatuksissani niin pinnalla viimeisten parin viikon ajan. Viime viikolla puolitin treenimääräni, ja aion pitää ne sellaisena vielä ainakin tämän viikon ajan.

Koulua on jäljellä enää naurettavan vähän, neljä viikkoa tälle syksylle! Kaiken lisäksi jokainen jäljellä olevista viikonlopuista on pidennetty, joten siinäkin mielessä joululoma lähestyy. :) Meillä on mieheni kanssa joululomasuunnitelmat jo aikalailla kasassa, mites teillä? Etelän aurinkoon, lappiin laskettelemaan, kotisohvalle käpertyneenä vai ihan jotain muuta?

Piparkakkupaloasema

Meidän solussa käynnistettiin joulun odotus täydelle teholleen tänään. Siinä rytäkässä jäi illan treenikin välistä, kun intouduttiin laulamaan joululauluja (pahoittelut naapureille) ja leipomaan piparkakkutaloa.

Pelastusopiston asuntolassa on joulukoristelukisa, joka on intouttanut opiskelijat koristelemaan jouluvaloilla ikkunoita. Paras ikkuna voittaa joulukinkun, joten panokset ovat korkealla! ;) Meidän solu lähti ideoimaan omaa ikkunaamme jo viikko-pari sitten, ja nyt oli vihdoin toteutuksen vuoro.

Ideamme pohjana oli pipari. Vision mukaan ikkunalaudalla olisi piparkakkutaloja, ja ikkunassa lukisi teksti "Tonttutyttöjen piparipaja". Hienon neronleimauksen sai enoni viikonloppuna, joka totesi, että piparkakkutalonhan pitäisi tietenkin olla paloasema. No niin totta vie pitäisi, mutta kuka sellaisen muka osaisi tehdä!? Solukaverini tarttui haasteeseen, ja sekä suunnitteli että rakensi komean paloaseman. Me muut koristelimme parhaan osaamisemme mukaan, ja lopputulos on henkeäsalpaava!

Piparkakkupaloasema

Kunnianhimo ei jäänyt pelkkään paloaseman tekoon, vaan askartelimme sen kaveriksi myös vahvoja ja sydämellisiä palomiehiä.

Meidän "Piparipaja" -ikkuna ei tässä vielä ihan täysin pääse oikeuksiinsa, mutta pienien viimeistelyjen jälkeen uskon ikkunan olevan omaa luokkaansa. ;) 

Näillä eväillä lähdetään kohti kinkun metsästystä. Mitäs sanotte? :D

Pelastajan ammatin henkinen kuormittavuus

Kun mietitään palomiehen työnkuvaa, monille tulee mieleen raavaat miehet, jotka tekevät fyysisesti rankkaa työtä. Kun miettii naista palomiehenä, sitä ehkä mietitään, miten tämä kyseinen henkilö voi pärjätä niin rankassa työssä. Silloin tarkoitetaan rankkaa nimenomaan fyysisessä mielessä.

Myös itse olen pyöritellyt näitä kysymyksiä päässäni. Kuinka kuntoni riittää koulunkäyntiin, ja kuinka kuntoni riittää työhön. Entä jos tulee joku vamma, enkä enää pystykään tekemään työtäni. Silloin minulla on varavaihtoehtona edeltävä ammattini, johon mahdollisesti palaisin.

Kun pelastajan ammattia miettii tarkemmin, alkaa henkisen kuormituksen näkökulma nopeasti kohota fyysisen kuormituksen rinnalle, tai jopa ohi. Alkaa tajuta, että pelastaja hakee hukkuneen järven pohjalta. Pelastaja menee siivoamaan sen, mitä on jäänyt jäljelle, jos joku päättää hypätä junan eteen. Pelastaja näkee hätää ja tuntee toivottomuutta. Aina ei voi auttaa, joskus jää jossiteltavaa, ja se vain pitää hyväksyä.

En ole koskaan ajatellut, että tämä ammatti olisi minulle henkisesti liian raskas. Tiedostan, että saatan joskus todeta olleeni väärässä, mutta sille ei sitten voi mitään. :) Minä olen kuitenkin aina nähnyt itseni tällaisessa työssä. Olen aina ajatellut haluavani ja tarvitsevani juuri sellaisen ammatin, jossa voin auttaa, ja olla siellä missä on hätää.

Aloin pohtia enemmän näitä asioita yhden, harmittoman kommentin takia. Kerroin viime viikolla eräälle henkilölle nähneeni unta, jossa ystäväni jalka meni kuolioon. Uni oli erikoinen, koska ystäväni käveli kyseisellä jalalla, eikä näyttänyt ymmärtävän, että mustaksi muuttunut jalka luultavasti amputoitaisiin, ja hän saattaisi muutenkin olla vaarassa. Näin kyseisen unen oppitunnin jälkeen, jossa oltiin keskusteltu mm. palovammoista, paleltumista ja kuoliosta.

Kerrottuani unen, joka mielestäni oli hauska osoitus siitä, että alitajunta saattaa käsitellä erikoisella tavalla oppituntien asioita, unen kuullut henkilö totesikin, että jos oppitunnin aihe jo noin paljon vaivaamaan, miten uskon selviäväni tulevasta ammatistani.

Olen nähnyt työunia aiemminkin. Joskus näin unta, jossa työpaikkani nuoret tekivät kamalia asioita. Joskus näen unta, jossa olen kissa. Joskus seurustelen sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa en todellakaan haluaisi oikeassa elämässä seurustella. Näen paljon unia, ja monissa niissä ei ole päätä eikä häntää. Jotkut taas kuvastavat varmasti stressiä tai epävarmuuden tunteita. Vaikka näen paljon unia, ja osa niistä on ahdistavia, pelottavia tai omituisia, en kuitenkaan koe eläväni valveillaoloaikaani näitä asioita murehtien.

Eräs lastensuojelulaitoksessa asuva nuori kertoi minulle kerran nähneensä unta, jossa tappoi minut. Hän kertoi minun yrittäneen tappaa hänet, joten hän oli lyönyt minua veitsellä niin monta kertaa että kuolin. Hän kysyi, mitä ajattelen asiasta. Kerroin, että hän on tässä unessa toiminut varmasti parhaan kykynsä mukaan, ja itseään saa puolustaa jos toinen yrittää satuttaa tai tappaa. Kerroin, että minä en hänen sanoistaan järkyty, koska vaikka unet varmaankin jollain tavalla ovat yhteydessä alitajunnan tiettyihin tuntemuksiin, en usko hänen tosissaan haluavan minulle mitään pahaa. Enkä minäkään halua hänelle pahaa. Minä olin viimeinen ihminen, jonka hän oli edeltävänä iltana nähnyt, joten ei ole kovinkaan kummallisa, että juuri minä olin hänen pahassa unessaan läsnä.

Uskon siis siihen, että unet eivät ole mikään suoranainen peilaus omista ajatuksistamme, tai edes alitajunnastamme. En siis aio vieläkään epäillä omaa kyvykkyyttäni selviytyä tulevaisuudessa mahdollisesti rankasta ammatista. Nimittäin jos pelastajan urani ei päätykään eläkkeeseen tai vammaan (tai tahdonvaraiseen alan vaihtoon), vaan liian suureen henkiseen kuormittavuuteen, voin samantien haudata myös varavaihtoehtoni lastensuojelutyössä.

Mahdollisia kauhuskenaarioita (eli poikkeuksellisen rankkoja työtehtäviä) on ehkä jossain määrin hyvä käydä etukäteen läpi ja pohdiskella. Kai sekin on tietynlaista varautumista, ja osaa sitten ehkä toimia oikein vastaavassa tilanteessa. Tai vähintäänkin pitää automaationa sitä, kuinka kyseinen työtehtävä tulisi purkaa ja käsitellä, että siitä pääsee eteenpäin.

Näihin iloisiin tunnelmiin aion lopettaa tämän tekstin, ja suunnata kohti Pelastusopiston Letkupubia! Tänään on nimittäin legendaariset Pelastajabileet, ja kaikkien Kuopion lähiseudulla olevien tulisikin harkita vakavasti kyseisiin pippaloihin osallistumista. :D

Hiukset suoraksi, farkut jalkaan ja menoksi! :)

Treeniennätyksiä!

Tämä viikko on taas vienyt treenien osalta minua pieniä, mutta tuntuvia askeleita eteenpäin. Sitä on tainnut tehdä oikeastaan tämä koko syksy, kun olen saanut Kuopiossa olon aikana treenattua taas melkein yhtä paljon kuin joskus parhaina kilpauhreiluvuosina. Myöskin lepo ja ravinto ovat varmasti kokonaisuutena olleet paremmin menossa mukana kuin koskaan aiemmin (vaikka molemmissa vielä kehittämisen varaa onkin). 

En ole koskaan ajatellut, että kehittyminen olisi riippuvainen mistään tietystä lajista tai harjoittelumetodista. Uskon siihen, että monet tiet voivat viedä yhtä hyvään lopputulokseen. Tietenkin myös eri lajeissa vaaditaan erilaista kuntoa, ja sen takia on vaikea verrata omaa "elämäni parasta kuntoa" nykyisen kuntoni ja taannoisen koripalloilukunnon välillä.

Tämä syksy on tuonut kuitenkin aivan uutta potkua treenaamiseen, koska tunnen selvästi meneväni eteenpäin. Koripallon lopettamisen jälkeen olen kaivannut muutamia asioita ylitse muiden. Olen kaivannut sitä, että minulla on valmentaja, joka kertoo mitä tehdään ja miten tehdään, ja mikä tärkeintä, on kiinnostunut minun kehittymisestäni. Olen kaivannut joukkuekavereita, jotka kannustavat ja ovat samalla puolella, mutta joiden kanssa ja joita vastaan saan kilpailla harjoituksissa. Olen kaivannut myös kilpailemista. Sitä tunnetta, kun voittaminen tuntuu koko kropassa, tai pettymys vetää mielen niin maihin, että pitää melkein pari kyyneltä vieräyttää. :) Olen myös huomannut, että treeneihin lähteminen oli helpompaa silloin, kun salilla piti olla tarkalleen mainittuun aikaan, eikä voinut miettiä menevänsä joskus myöhemmin illalla (jolloin treeni jäi aika usein tekemättä).

Treeneistä jutteleminen ei tunnu aina helpolta täällä blogissa. Kai minä luon itselleni liian suuria paineita siitä, että minun pitäisi olla jossain sellaisessa yli-inhimillisessä kunnossa, missä en ole. Koen, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin ihan normaali, sporttinen nainen. Todellisuudessa tällainen normaali sporttinen nainen on varmasti ihan riittävässä kunnossa tähän ammattiin, ja ihan yhtälailla miehissäkin on näitä ihan normaaleja sporttisia miehiä, eikä pelkkiä (ex-)huippu-urheilijoita. Olen opetellut sitä, että minun hyvä tulokseni voi olla ilon aihe, vaikka siellä kotisohvalla joku pystyisikin päihittämään sen, tai vaikka se olisi puolet huonompi kun jollain luokkakaverillani. :)

Maanantaina kävin kokeilemassa kyykkymaksimiani. Vuosi sitten kyykkäsin 80 kiloa, ja sen jälkeen en ole tainnut kyykätä salilla yli 50 kilon painoilla. Kevät meni cooperiin keskittyen, kesä muuten vain nopeasti, ja syksyllä crossfitissä ollaan treenattu varsin pienillä painoilla pitkiä ja hapokkaita sarjoja.

Sain kuitenkin yllättyä positiivisesti siitä, kuinka kyykkääminen sujui. 80 kiloa nousi todella nätisti, ja 85kg onnistui myös. 90 kiloa jäi vielä tällä kertaa kyykyn pohjalle, mutta uskon sen kyllä ensi kerralla onnistuvan! Olen tämän vuoden alussa määrittänyt itselleni tavoitteeksi nostaa ykkösmaksimin 90 kiloon, eli vielä olisi mahdollisuudet onnistua siinä, ja miksei vaikka vielä isommissakin lukemissa, jos kehitys jatkuu yhtä kovana, kun tämän syksyn aikana tähän asti.

Kyykkymaksimin kunniaksi elämäni ensimmäinen duckface-saliselfie. Unohdin, että näiden kuvien kai pitäisi oikeaoppisesti olla belfieitä. :'D

Crossfit-treeneissä kokeiltiin keskiviikkona rive+työntöä, jota painonnostokilpailuissa tehdään. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun kokeilen työntöä. Saksausliikkeet eivät vielä ihan saumattomasti sujuneet, mutta sain kuitenkin tuloksekseni 50kg, johon olen varsin tyytyväinen. Vähän jäi hampaankoloon se, että 55 kiloa jäi kiinni jo rinnallevedosta, enkä päässyt edes kokeilemaan sen ylös työntämistä.

Tänään kuitenkin kokeiltiin treeneissä etukyykyn alkulämmittelynä rinnalleveto+etukyykky -yhdistelmää. Tartuin lämmittelysarjojen jälkeen uudestaan 55 kilon painoon, ja sain kuin sainkin sen nostettua rinnalle! Kahdessa päivässä kehitystä siis tapahtunut 5 kiloa! ;)

Tein samoissa treeneissä myös toisen ennätyksen, nimittäin kokeilin hyppiä niin monta tuplanaruhyppyä kuin mahdollista. Lapsenahan olen ollut aika kovakin naruhyppelijä, ja näköjään taidot eivät ole kovin pahasti ruostuneet. Hypin 50 tuplahyppyä putkeen, ja hengästyneenä päätin lopettaa siihen. En olisi ikinä uskonut, että pystyisin hyppimään niin monta hyppyä, vaikka olenkin harjoituksissa onnistunut esimerkiksi 20-25 hypyn sarjoissa. Seuraavaksi pitänee kokeilla sataaa hyppyä!

Tuntuu todella innostavalta mennä eteenpäin ja kehittyä. Tiedän, että se ei ole aina mahdollista, mutta iloitsen siitä, että nyt on. Toivottavasti sama suuntaus jatkuu koko koulun ajan, ja saan vielä siirrettyä tämän elämäntavan kotioloihin töiden ja arjen keskelle. Tällä hetkellä uskon saavani itsestäni enemmän irti ohjatuissa harjoituksissa kuin omillani, ja crossfit onkin tietyllä tavalla ollut vastaus melkein kaikkiin niihin asioihin, joita olen koripallon lopettamisen jälkeen kaivannut. 

Minkälaisia tavotteita teillä on tällä hetkellä treenaamisen suhteen? :) Riittääkö että urheilu on kivaa ja piristää mieltä sekä kroppaa, vai pitääkö tavoitteen olla jollain tavalla kehittymiseen tai kilpailemiseen liittyvää?