Valmistujaiset!

Hei vaan, täällä yksi Pelastusopiston taakseen jättänyt valmistunut palomies! Liekkö syytä taas esimerkiksi sillä, että valvoin viime yön lastensuojelulaitoksessa yövuorossa, mutta arki on potkinut sen verran kovasti päälle, että koulu tuntuu olevan kaukainen muisto vain. :D

Olen odottanut sitä hetkeä, kun saan kirjoittaa koonnin tästä koko koulutaipaleesta, mutta sitä en lähde nyt tässä yövuoron jälkimainingeissa kertaamaan. Nyt siis tarinaa ihan vaan pelkästään valmistujaispäivästä.

Perjantai 15.12. alkoi, kuten Pelastusopiston valmistujaispäivät aina, lipunnostolla. Lipunnosto, kuten monet muutkin juhlallisuudet, menevät Pelastustopistolla armeijassa totuttujen kaavojen mukaan. Paikalla olleet opiskelijat seisoivat pihalla siistissä kolmirivissä, koulutusjohtaja teki rehtorille ilmoituksen, oli katsetta oikeaan päin, jne. Muutama torvensoittaja soitti Finlandia-hymniä lippuja nostettaessa, ja hetki oli kieltämättä todella kaunis.

Klo 11 meillä alkoi varsinainen juhla. Sitä ennen opinnoissa menestyneille oli jaettu palkintoja koulun auditoriossa. Varsinainen juhla alkoi sekin lipun kannolla salin etuosaan, soittokunnan samalla soittaessa. Soittokunta soitti muutaman laulun juhlan aikana, mikä oli mukavaa.

Soittokunnan lisäksi juhlaan kuului muutama puhe (myös kurssikaverini Kertun puhe!), pelastajan valan lausuminen, todistusten jako ja kurssin priimuksien palkitseminen. Itselle toki mieluisin hetki oli se oman todistuksen nappaaminen. Todistuksen saamisen jälkeen tuli kävellä lattiassa olevan rastin luo ja kumartaa omille omaisille. Minulla ei ollut omaisten etsiminen kovin vaikea homma, paikalle päässeet vanhempani kun olivat parkkeeranneet siihen ihan eturiviin. ;) Meillä oli muuten aakkosjärjestyksessä akat viimeisenä todistuksenhakujonossa, koska menin vaihtamaan sukunimeni naimisiinmenon yhteydessä!

Juhlan virallisen osuuden jälkeen valmistuneet pääsivät kättelemään/halaamaan opettajia ns. onnittelujonossa. Se oli mukava päätös juhlalle ja myös koko yhteiselle koulutaipaleelle. :) Salista siirryimme kahvittelujen kautta ottamaan valokuvia ja fiilistelemään mennyttä taivalta. Oli hauska nähdä kurssikavereiden läheisiä, monia ensimmäistä kertaa.

Kuopiosta lähdimme vanhempieni kanssa ajelemaan kohti Tamperetta. Mieheni oli hakenut lähi-pizzeriasta muutaman pizzan, ja kuohari oli kylmässä. Laulelimme naapureiden iloksi singstaria ilta-kymmeneen asti. Siinä vaiheessa kaikki olivat niin väsyneitä pitkän päivän jäljiltä, että siirryimme unten maille. Jossain vaiheessa harmittelin, etten saanut aikaiseksi kutsuttua muita sukulaisia valmistujaisia juhlimaan. Ilta oli kuitenkin kaikkine pizzoineen ja lauluineen juuri minun näköiseni, sopivan rento mutta spessu. Ja tammikuun lopussa järkkään kekkerit ystävilleni, joten eiköhän tässä ole juhlaa kerrakseen!

Tässä vielä kuvia juhlan jälkihumusta. Kiitos kaikille onnitteluista!

Mieheni ei töiltään kerennyt Kuopioon asti, mutta onneksi äiti ja iskä kerkes! 

Kurssin naisväki!

Pikkuiset voitontanssit paloauton ratissa. :D

Onnittelujonossa. :) 

Paloauton ihmettelyä iskän kanssa.

Viimeiset kokeet tehty

Niin siinä vain on käynyt, kuten otsikossa lukee, että tämän pelastajatutkinnon viimeinenkin koe on tänään suoritettu. Eilen teimme viimeisen teoriakokeen palomiehen työuraan liittyen, ja tänään kävimme harjoitusalueella tekemässä viimeiset käytännön kokeet, jotka suoritettiin ryhmätöinä.

Meidän kurssilta 17 henkeä lähtee sunnuntaina viikoksi kohti Malagaa, meillä kun on itsenäisyyspäivän viikko koulusta kokonaan vapaata. Valitettavasti en itse pääse reissuun mukaan, koska oma yhdeksän päivän vapaajaksoni sisältää kahdeksan työpäivää lastensuojeluhommissa ja yhden vapaan. Olemme mieheni kanssa sellaisessa tilanteessa, että rupeamme ensi vuonna rakentamaan omaa taloa, joten omissa prioriteeteissani rahan säästäminen ja tienaaminen menevät tällä hetkellä monen muun mukavan asian edelle. :)

Varsinaisia koulupäiviä meillä on jäljellä enää neljä. Niistä yksi on ns. loppusota, jossa ajamme aamusta pitkälle iltaan erilaisia keikkoja harjoitusalueella. Sen lisäksi meillä on yksi huoltopäivä, yksi palautteenantopäivä ja viimeinen, valmistujaisjuhlan sisältävä päivä. En halua vielä sen enempää lähteä tätä puolentoista vuoden pätkää summailemaan, mutta kyllähän tässä alkaa vahvasti näyttää siltä, että valmistuminen on edessä ihan nurkan takana. Kovasti sitä koulun alussa mainostettiin, että nopeasti koulu menee, ja niinhän se on mennytkin. Toisaalta olemme tässä taas kotimatkalla ties monettako kertaa kohti Tamperetta, ja tähän ees-taas -ravaamiseen alkaa olla sen verran hyytynyt, että saakin minun puolestani loppua. :D Kaverit olivat laskeneet, että heillä oli Keravan suunnasta ajelleena mennyt noin 20 vuorokautta elämästään autossa istumiseen tämän koulun aikana...

Kovasti on tullut mietittyä blogin tulevaisuutta koulun loppumisen jälkeen. Olen hakenut muiden valmistuvien tapaan töitä moneltakin eri alueelta, mutta vastauksena on kuulunut "eioo":ta. Pidän varsin todennäköisenä, että tulen tekemään lastensuojeluhommia kevääseen asti, ja lähden, kuten valtaosa kurssikavereistani, ponnistamaan kohti palomiehen uraa kesätöiden kautta puolen vuoden kuluttua. Blogini on etenkin kouluaikana profiloitunut vahvasti juuri tähän maailmaan, enkä ole varma osaanko tai haluanko enää kirjoitella lähinnä omasta "siviili"elämästäni - ja onko se edes sitä, mitä lukijakuntani haluaa. Tuskin tulen blogiani täysin hautaamaankaan, koska keksin kyllä tulevaisuuteen muutamiakin eri aihealueita, mistä haluan kirjoittaa, ja minkä uskon myös lukijoita kiinnostavan. Pidän kuitenkin varsin todennäköisenä, että tämä noin kerran viikossa julkaiseminen ei tule ainakaan lähitulevaisuudessa toteutumaan. :)

Talonpolttoharjoitus

Koulupäivien määrän voi jo laskea sormilla, ja kokeet alkavat käydä nekin vähiin. Eilen oli mielenkiintoinen mutta pitkä koulupäivä, kun olimme ensin talonpolttoharjoituksessa päivälliseen asti, ja lähdimme sen jälkeen pimeäajoharjoitukseen, joka loppui vasta iltakymmeneltä.

Talonpolttoharjoitus on paljon puhuttu harjoitus koulutuksessamme. Se sijoittuu koulutuksen loppuosaan, jolloin kaikki saatavissa oleva savusukelluskoulutus on jo käyty läpi, ja koulutuksen loppu muutenkin alkaa tosiaan olla ihan loppusuoralla.

Meidän kurssi pääsi polttamaan kaksikerroista omakotitaloa. Pitkästä päivästä huolimatta itse savusukelluksia tuli ryhmästä riippuen 1-2 kappaletta, koska kaikkeen oheistoimintaan menee aika paljon aikaa. Harjoitukseen nimittäin kuuluu se, että talo lopulta poltetaan ihan maantasalle. Myös alkuvalmistelut vaativat vaivaa, me esimerkiksi naulasimme suojalevyt ikkunoiden eteen, että ne eivät menisi niin nopeasti rikki. Lisäksi vaahdotimme talosta tiettyjä osioita, jolla pyrittiin estämään liian nopeaa palamista. Vesihuolto oli harjoituksessa oma juttunsa, koska osan porukasta täytyi jatkuvasti ajaa lisävettä paloautoihin läheiseltä järveltä. Yksi säiliöllinen vettä kun ei kovin moneksi minuutiksi riitä.

Tässä talo on vielä ihan hyvissä voimissa ja savusukelluspari työskentelemässä sisällä.

Taktiikka savusukelluksessa oli polttaa ensin yläkertaa niin kauan kuin se pysyy hallinnassa, ja siirtyä sitten sukeltamaan alakertaan. Meidän porukka oli ensimmäisiä alakertaan sukeltaneista, jolloin lämpötila siellä ei ollut kovinkaan korkea. Pääsin vielä viimeisten kolmikoiden joukossa uudestaan taloon ihan polton loppuvaiheessa, jolloin tuli olikin jo sen verran levinnyt, että sukellusta ei päästy jatkamaan eteisaulaa kauemmas.

Kurssikaveri otti videota viimeisestä savusukeltaneesta porukasta, mutta jostain syystä kone sanoi verkkovirhettä, kun yritin sitä ladata tänne. Pistän kyseisen videon Dream of Firen Facebookiin, käykää sieltä katsomassa, jos ette ole vielä nähneet (linkki)!

Kaiken kaikkiaan päivä oli siis oikein mukava, ja oli kiva päästä kerran sukeltamaan ihan oikeaan taloon ennen työelämään siirtymistä. Harjoitusalueen palotalo on kuitenkin viimeisen päälle turvalliseksi suunniteltu, kun taas tuollaisessa aidossa puutalossa voi mennä esimerkiksi jalka lattiasta läpi tai sotkeutua sähköjohtoihin.

Jälkeen-kuva. :D

Liikuntataitotesti

Olipas hauska, mutta samalla niin turhauttava ja ärsyttävä aamupäivä liikuntatunnilla! Minä kun olen kuvitellut kilpailuvietin aikalailla väistyneen tässä aikuisvuosina kilpaurheilun lopettamisen jälkeen. Näköjään se kilpailuvietti itseään vastaan on ainakin säilynyt, ja saattoi muutama ruma sana lipsahtaa, kun kerrasta toiseen tuli mokailtua liikuntataitotesteissä. :D

Kuvakaappaus vauhdikkaasta palloiulvideosta. Vielä pysyi koripallo jotenkin kourassa!

Meillä siis tosiaan oli viimeinen yhdessä tehtävä liikuntasuoritus tänään. Vielä pitää omalla ajalla käydä uimassa kilometri, niin liikunnannumero on kokonaisuudessaan suoritettu. Tänään kuitenkin liikuntataitotesti, johon kuului kuusi osa-aluetta. Kaikkia osa-alueita sai kokeilla niin monta kertaa kuin halusi, ja suoritusjärjestys oli vapaa.

Eniten turhautumista taisi olla havaittavissa palloilutestissä. Tähän suoritukseen sisältyi lentopalloa, koripalloa, sählyä ja jalkapalloa. Lentopallossa piti tehdä vuorotellen kolme sormilyöntiä ja hihalyöntiä seinään, koripallossa tehtiin kaksi layupia, sählyssä pujoteltiin ja vedettiin patteriin, ja jalkapallossa tehtiin seinäsyöttöjä yhteensä neljä kipaletta. Alla videosuoritus tästä radasta, mutta tämä suoritus ei ihan mallikelpoinen ole, lentopallo ja koripallo olisi nimittäin pitänyt ottaa viimeisen heiton jälkeen pallo vielä haltuun. Niinpä lopullinen paras suoritukseni oli tästä hieman hitaampi, ja onnistuin saamaan lopputulokseksi "vain" 4,75/5. ;)

Venyvyyttä mitattiin eteentaivutustestillä, jossa kynää liikutettiin pitkää penkkiä pitkin. Tästä olisin toivonut täysiä pisteitä, mutta niin oli selkä jumissa, että pari senttiä jäin vajaaksi. Tulos oli 53cm, eli 4,5/5 pistettä. Tasapainoa mitattiin seisomalla yhdellä jalalla ns. köyden päällä. Tässä sai lopettaa minuutin kohdalla per jalka, ja sen verran sainkin ensiyrittämällä tehtyä molemmilla jaloilla, eli täydet pinnat. Nopeutta mitattiin testillä, jossa haettiin esineitä parin suunnanmuutoksen saattelemana. Tästä sain arvosanaksi 4/5. Ketteryyttä mitattiin testillä, jossa ylitettiin ja alitettiin aitoja, ja tehtiin kuperkeikkoja. Tästä testistä minulle merkattiin tulokseksi 3,5/5 pistettä. Lisäksi oli vauhditon pituushyppy, mikä oli minulle selvästi haastavin. Sain hypättyä 225cm, kun 2/5pisteeseen olisi tarvittu 230 (minkä olen aiemmin saanut hypättyä, tässä siis on hieman tulokset vuosien varrella heikentyneet).

Nämä liikuntataitotestit vaikuttavat liikuntanumeroon yhteensä 20% verran. Hylättyä suoritusta ei näistä voi saada, mutta vähän voi pystyä kohottamaan kokonaisarvosanaa. Nyt minulla tosiaan puuttuu enää se viimeinen 10% uintitestistä. Ehkä muistatte erinomaiset uintitaitoni, eli kaikki yli 1/5 pisteen suoritukset ovat minulle jo melkoisia itseni ylittämisiä. Toivottakaa onnea siihen rutistukseen. :P

Lihaskuntotestit - 2 vuoden kehitys

Jonkun verran kuulin ennen kouluun hakemista kommenttia siitä, että pelastajakurssille ei kannata hakea, jos ei fyysisistä testeistä pääse heittämällä läpi, mielellään saa jopa helposti täysiä pisteitä. Suoraan ei minun pärjäämistäni koulutuksessa teilattu, mutta epäiltiin, että jos testeistä juuri ja juuri pääsee läpi, tulee koulutuksen läpäisemisestä hankalaa. Menin pääsykokeiden lihaskuntotestiin tekemään omaa parasta suoritustani - tietäen sen riittävän ihan maksimissaan 0,25 lisäpisteeseen, yhden lisäpisteen ollessa tarjolla. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että uskoin saavani istumaannoususta täydet pisteet, ja muissa liikkeissä jääväni minimeille. Täysin mahdotonta ei olisi ollut hylätty suorituskaan, sen verran tiukilla olivat vatsoja lukuunottamatta kaikki muut liikkeet.

Kirjoittelin kesällä 2015 lihaskuntotestit läpäistyäni tekstin (linkki), ja täytyy sanoa, että tuon mahtavan tunteen olin jo ehtinyt parissa vuodessa unohtaa. Puolen vuoden polvileikkausepätoivon jälkeen uskoin pystyväni taas ihan mihin vain. Tuon tunteen ammuin lopulta alas varsinaisissa pääsykokeissa cooperissa lokakuussa 2015, kun vauhti ei ihan riittänyt, ja jouduin lähtemään kotiin juoksutreenejä jatkamaan. Seuraavaan puoleen vuoteen en paljon salilla käynyt, vaan yritin saada juoksua kulkemaan. Keväällä 2016 Kuopioon pelastusopistoon hakiessani mietin, että minulla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta hakea Helsinkiin, jossa cooperi ja lihaskuntotestit tehdään molemmat samoissa pääsykokeissa. Itsellänihän aikaa noiden kahden testin väliin jäi lopulta yhdeksän kuukautta.

Näin reippaana olin lihaskuntotesteissä elokuussa 2015.

Nyt on marraskuu 2017 ja cooper, lihaskuntotesti ja 100% testi on kaikki suoritettu (muutaman viikon sisällä toisistaan). Vaikuttaa epäilyttävästi siltä, että Heinistä tulee ensi kuussa palomies. Ne, jotka epäilevät pärjäämistä pelastajakurssilla, jos pääsykokeista pääsee juuri ja juuri läpi: kyllä täällä on ihan hyvin pärjätty muiden mukana! Jotkut ovat pohtineet, että jos nuorena miehenä (tai naisena) pääsykokeet tuottavat tuskaa, mites sitten vanhempana? Itselläni on lihaskunto parantunut kahdessa vuodessa, ja uskoisin 25-vuotiaana ihmisenä suuntauksen olevan vielä usean vuoden ajan ylöspäin. Toki en pysty varmaksi sanomaan leuanvedon sujuvuutta 70-vuotiaana mummelina, mutta ei se fyysisen kunnon alamäki ainakaan vielä ole alkanut!

Tänään tehtiin lihaskuntotestit, samassa järjestyksessä ja samalla tekniikalla kuin pääsykokeissakin. Sen enempää tuloksia pihtaamatta, tässä kehitys vuodesta 2015 vuoteen 2017:

Penkki 25x45kg/min --> 28x45kg/min
Vatsat 48x/min --> 61x/min
Leuat 6kpl --> 9kpl
Kyykky 23x45kg/min --> 37x45kg/min

Parasta on, että erityistä tyytyväisyyttä nämä testit eivät herättäneet. Olen treeneissä pystynyt aavistuksen parempiinkin suorituksiin, ja uskon työelämässä vuosittaisten lihaskuntotestien yhteydessä parempia tuloksia vielä tekevänikin. Minulle tämä koulu on alku urataipaleelle, johon toivottavasti kuuluu terveenä pysyminen, ammatillinen- ja fyysinen kehitys, ja tietysti se tärkein, eli mukavaan työyhteisöön mukaan pääseminen.

Ja ettei jollekin tulisi paha mieli, todettakoon että koulussa fyysisesti pärjääminen on varmasti helpointa, kun saa kaikista testiosuuksista täydet pisteet. Kannustan siis jokaista treenaamaan itsensä parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Cooperiinkin kannattaa lähtökohtaisesti tulla siinä vaiheessa, kun tietää 2800 metrin menevän helposti läpi. Meillä kuitenkin kaikilla on oma polkumme kuljettavana, ja tänään minä olen todella onnellinen siitä, että juuri tämä polku on ollut minun matkani. :)

Sattumoisin oli tänään samat vaattet kuin pääsykokeissakin - joku sponsori voisi lähettää muutaman uuden treenivaatteen (äiti!?) ;D

100%-testi

No niin, nyt on sitten todella palattu sorvin ääreen syysloman jälkeen! Meillä oli nimittäin tänään 100%-testi, josta on kauhutarinaa kuultu koulun alusta alkaen. Jonkun verran on kuitenkin kuullut myös lohduttavaa kommenttia siitä, että ei se loppujen lopuksi ole paljon kummempi kuin jotkut muut rankat harjoituspäivät koulutaipaleen aikana.

Siinä missä cooperin testiä olin rehellisesti sanottuna odottanut kauhulla, 100%-testi aiheutti minussa enemmänkin innostusta. Ajattelin etukäteen, että testi on rankka ja kuormittava, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä menee kuitenkin kertalaakista läpi. Pyrin myös pitämään tunteet kasassa, koska turha jännittäminen kuulemma nostaa ruumiinlämpöä, ja testi hylätään, jos lämmöt nousevat 40 asteeseen.

Satasen testi sisältää kolme rastia, joista ensimmäinen tulee suorittaa alle 20 minuuttiin, seuraava alle 45 minuuttiin, ja kokonaisajan tulee jäädä alle 1h 45min. Aikojen ylittäminen on karsiva tekijä, ja silloin joutuu uusintaan. Lämmöt testataan ennen ja jälkeen jokaisen rastin, ja tosiaan liika lämmönnousu johtaa hylsyyn. Myös lämpöuupumuksesta johtuva sekavuus johtaa testin keskeytykseen, vaikka lämmöt eivät ylärajalla vielä huitelisikaan.

Ensimmäisessä osassa kävellään ensin letkurullat kourassa noin sadan metrin matka. Sen jälkeen hakataan lekalla rengasta 3metriä. Viimeisenä kävellään kahteen kertaan letkutornin huipulle sammutusvarusteet päällä, paineilmamaski kasvoilla, ja 18kg letkukehikot molemmissa käsissä. Minun kokoiselleni ihmiselle sammutusvarusteet, paineilmalaite ja letkukehikot tarkoittavat yhteensä melkein oman ruhoni verran lisäpainoa kannettavaksi. Ensimmäinen vaihe tulee tehdä alle 20 minuuttiin, ja tämän ensimmäisen vaiheen aika vaikuttaa liikunnan numeroon.

Tuonne torniin kivutaan kahteen otteeseen.

Ja tälläista rengasta hakataan lekalla eteenpäin 3 metrin matka.

Toinen osio suoritetaan parityöskentelynä. Siinä raahataan 70kg painoista nukkea pimeän huoneiston läpi, nostetaan nukke jyrkät portaat toiseen kerrokseen, ja roudataan nukke yläkertahuoneiston läpi ulos. Nuken nostamisen kerroksesta toiseen saa suorittaa joko köyttä apuna käyttäen, tai ilman apuvälineitä. Nuken nostaminen on perinteisesti tainnut olla se kohta, mihin testin voi mokata. Jos ei nukke ensimmäisellä yrittämällä nouse kakkoskerrokseen, menee energiaa ja aikaa niin paljon hukkaan, että lämmöt saattavat pompsahtaa liian korkeiksi.

Viimeinen rasti on niin sanottu rasitushuone. Rasitushuoneeseen ryömitään ensin ilmeisesti noin 100 asteeseen lämmitetyn reitin läpi. Sen jälkeen pyöräillään 5 minuuttia 200W vastuksilla. Seuraavaksi vedetään 20 toistoa ylätaljaa, kivutaan päättymättömiä tikkaita 20 metrin verran, ja kävellään pienellä kallistuksella 5 minuuttia.

Meidän aamu alkoi klo 8 yhteisellä infolla, jossa käytiin testin pelisäännöt läpi. Puolet pareista suoritti testin tänään, toinen puolikas huomenna. Parit oli jaettu aakkosjärjestyksessä, ja parit olivat tiedossa jo etukäteen, niin pystyttiin treenaamaan esimerkiksi nuken nostoa yhdessä.

Ei paljon ehtinyt aamulla jännittää, kun vasta pikkuhiljaa saatiin itseämme hereille. Minä ja parini Jukka! :D

Jännitys alkoi kohota luokassa siinä vaiheessa, kun meille esiteltiin lämpömittarit. Testiinhän kuuluu tosiaan sykkeiden mittaamisen lisäksi lämpötilan mittaaminen ennen rastia ja sen jälkeen. Ja lämpötila mitataan per rectum, eli ihan rehellisesti sieltä peräsuolesta. Sanoipa yksi luokkatoveri, että syke oli mittarin asennuksen yhteydessä jo 130, eli meni ihan urheilusuorituksesta sekin. :D Mutta tästäkin selvittiin ilman sen suurempaa hämminkiä, ja harva asiahan on yhtä hyvin kurssihenkeä nostattava, kun tällainen yhteinen kokemus. :D

Siitä piuhaa nuppia myötä hanuriin.

Lähtiessäni ensimmäiselle rastille, ruumiinlämpöni oli 37,7 ja syke 115. Ensimmäinen rasti tuntui minulla yllättävänkin rankalta. Monet muutkin sanoivat, että jotenkin nyt tuntui rankemmalta kuin harjoitellessa. Mutta oma tavoitteeni oli suorittaa ykkösrasti hyväksytysti läpi, liikunnannumerosta viis. Itselläni menikin muutama minuutti pidempään kuin harjoituksissa, rastin aika oli osaltani 18 minuuttia, syke 154 ja lämpötila 38,6.

Ensimmäisen rastin jälkeen oli 10 minuutin tauko ennen seuraavaa. Syke seuraavalle rastille lähtiessä oli 150 ja lämmöt edelleen 38,6. Toinen rasti meni parini kanssa juuri niin kuin olimme suunnitelleet. Myös nukke nousi ilman suurempia ongelmia ensimmäisellä yrittämällä yläkertaan. Me olimme päättäneet nostaa nuken ilman köyttä, kuten itse asiassa taisi tehdä kaikki muutkin meidän kurssilaisemme. Siinä missä ensimmäisen rastin jälkeen jalat ja kädet tärisi, toisen rastin jälkeen olo oli itselläni ainakin vähän freesimpi. Toiseen rastiin meni meillä melkein puoli tuntia, syke oli noussut 173:en, ja lämpötila oli edelleen 38,6.

Viimeinen rasti meni ihan vaan sillä innolla, että se oli viimeinen. Kymmenen minuutin tauko oli myös onnistunut hieman laskemaan ruumiinlämpöäni, joka oli rastille lähtiessä 38,4. Syke oli 148. Rasitushuone on aina ollut minulle rankka. Vastukset tuntuvat itselleni aika raskailta, mutta sain kuitenkin kaikki liikkeet suoritettua ilman keskeytyksiä. Viimeiseen rastiin meni noin 13 minuuttia, sykkeet olivat sen jälkeen 161 ja lämpö jälleen 38,6. Kokonaisuudessaan testi oli noin puolentoista tunnin rutistus.

Vaikea kuvailla sitä hyvänolontunnetta, joka valtasi testin päätyttyä. Nyt on kaksi kovinta, cooperi ja satasen testi selätetty!

Häämatkalta kotiuduttu

Loma tuli ja loma meni, ja tänään taas paineltiin pitkin koulun harjoitusaluetta tukkimassa vaarallisten aineiden vuotoja. Huomenna odottaa paljon puhuttu ja kauan odotettu 100%-testi, josta kirjoittelen fiiliksiä heti koulupäivän jälkeen! :)

Sitä ennen kuitenkin vielä muutamat kuvapainoitteiset fiilistelyt häämatkasta. Sain muuten ihanaa palautetta meidän hääpostauksesta, kiitos kaikille onnitteluista! :)

Me lähdettiin häämatkalle tosiaan viikko sitten lauantaina. Lensimme suoralla lennolla Helsingistä Osakaan. Matka sai upean alun, kun me löydettiin yhtäkkiä itsemme business-luokasta! Edelleen on epäselvää, oliko jollain tutulla näppinsä pelissä, vai oliko kyseessä vain ihan mieletöntä palvelua lentoyhtiöltä. Emme saaneet jostain syystä etukäteen lähtöselvitystä tehtyä, ja paikanpäällä omatoimimasiina sanoi erroria, joten menimme tiskille tekemään selvityksen. Sanoin työntekijälle, että olisi upea päästä vierekkäisille paikoille, kun olemme lähdössä häämatkalle. Hän antoi meille liput, joissa ei paikkanumeroita lukenut, ja sanoi meidän saavan paikkamme vasta koneeseen mentäessä. Ja siinä sitä kohta istuttiin samppania-lasit kourassa, ja ihmeteltiin kolmen ruokalajin ruokalistaa, josta valita mieleisensä. Tuolit sai vaakatasoon nukkumista varten, mikä erityisesti tuollaisella 9,5 tunnin yölennolla oli varsin mukava asia! 

Pikkasen innoissaan business-luokassa!

Japanissa olimme yhteensä kolmessa eri kohteessa. Ensin olimme kolme yötä Kiotossa, sitten kaksi yötä Arima Onsenissa, ja viimeisenä kaksi yötä Osakassa. Meistä oli mukavaa olla kolmessa eri paikassa, varsinkin kun ne erosivat niin suuresti toisistaan. Meidän reissussa Kioto oli temppelien ihastelua ja pitkiä kävely- ja pyörälenkkejä pitkin kaupunkia. Arima Onsen on Koben alueella sijaitseva vuoristokylä, jonka tavaramerkkinä on vuorilta tulevat kuumat lähteet, ja näissä yli 40-asteisissa vesissä lilluminen kylpylöissä. Arima Onsen oli hiljaisuutta, rauhallisuutta ja luontoa. Osakassa teimme viimehetken shoppailut, kävimme laulamassa karaokea, syömässä sushia, yms. Osaka oli omaan makuuni liian äänekäs ja täynnä ihmisiä, kontrasti oli entistä suurempi suoraan Arima Onsenin rauhasta tulleena.

Kioton kultainen temppeli. Vaikuttavan näköinen, mutta täynnä turisteja.

Kävimme myös yövisiitillä temppelissä, jossa oli upeat värikkäät, musiikilla täydennetyt valoshowt. 

Kioton automuoti oli suomalaiseen makuun aika huvittava. Mutta noista parkkeeraustaidoista voi ottaa mallia. :D

Meidän hotellihuoneessa Arima Onsenissa oli ihana neliön mallinen kylpyallas. :) 

Hyvää treeniä 100% testiä varten nuo sadat portaat, mitä tuli kivuttua vuoristossa edes-takaisin. ;) 

Maisemia Arima Onsenin kattojen yltä.

Arima Onsenin vesiputouksellakin olimme ainoat turistit.

Pientä kielimuuria esiintyi välillä paitsi kylteissä, myös keskusteluissa. Meidän kokemuksen mukaan Osakassa ihmiset eivät olleet niin innokkaita neuvomaan tyhmiä turisteja, kun taas kahdessa aiemmassa kohteessa opastettiin kädestä pitäen oikean metron kyytiin. :) 

Osakassa riitti valoa ja metakkaa.

Me mentiin naimisiin!

Vaikka tämä blogi pääsääntöisesti koulutuksestani ja tulevasta työstäni kertookin, niin kai sitä hetken saa fiilistellä alkanutta avio-onnea! Mehän tosiaan mentiin mieheni kanssa naimisiin lauantaina. Kirjoitin vuosi sitten heinäkuussa matkastamme Kööpenhaminaan, jolloin mieheni minua kosi, ja siitä lähtien pikkuhiljaa olemme kääntäneet katseemme kohti naimisiinmenoa.

Häiden järjestäminen on ollut mukavaa vastapainoa etäsuhteelle ja koulu/työarjelle. Minulle oli tärkeää, että miehenikin osallistui aktiivisesti häiden suunnitteluun, ja että se tuntui oikeasti yhteiseltä jutulta. Saimme myös paljon apuja ystäviltä ja perheiltämme, mikä luonnollisesti helpotti todella paljon omaa työtaakkaa. Missään vaiheessa ei ehtinyt muodostua mitään häästressiä, ja ns bridezilla jäi myös tällä kertaa näkemättä. :D

Meiltä kyseltiin pitkin matkaa, että "joko nyt jännittää", mutta ihan rehellisesti voi sanoa, että ei jännittänyt. Edellisenä iltana koristeluun liittyvä työmäärä pääsi kyllä sen verran yllättämään, että haave rennosta saunaillasta vaihtui ennemminkin työleiriksi. Itse hääpäivän ajattelin niin, että kun menen oikean ihmisen kanssa naimisiin, ja teen sen itselleni rakkaiden ihmisten edessä, niin päivässä ei oikeastaan mitään kummempaa jännitettävää ole.

Lauantai-aamuna lähdimme toisen kaasoni kanssa kampaajalle. Minähän olen ihan onneton meikkaaja - kai olen siihen liian laiska, tai sitten se ei muuten vaan tarpeeksi kiinnosta. Halusinkin käydä sekä meikattavana että ottamassa kampaukseni ammattihenkilöiltä.

Meikattavana.

Työn lopputulos-selfie.

Sitten kampaajan penkkiin! :)

Meillä oli ihan kirkkovihkiminen, joka oli meidän hääsuunnitelmissa selvä alusta asti. Omasta mielestäni kirkko-osuus meni, kuten koko juhlapäivä, läpi nopeasti. Parasta kirkossa oli ystävän soittama musiikkiesitys, pienten morsiusneitojemme iloisuus, ja se hetki kun sai kävellä ulos kirkon ovista avioparina. Loppuun asti mietittyjä asioita ei ollut esimerkiksi riisin heitto, sitä kun löytyi vielä hääyön vietossakin mekon sisältä ja hiuksistani noin yhden riisipuuroannoksen verran. ;D

Alttarilla.

Tahdottiin. :) 

Riisiä maassa, riisiä ilmassa, riisiä joka paikassa. :D

Juhlapaikalla meillä oli panostettu syömis- ja juomispuoleen, sekä rennonleppoisaan fiilikseen. Meillä oli tarjolla photoboothia, ja meitä viihdyttivät taikuri tempuillaan, sekä bändi. Hääpari left the building puoli yhden aikaan, ja juhlat päättyivät ilmeisesti lopulta neljän jälkeen aamuyöstä. Meidän mielestä juhlapäivä oli just meidän näköinen ja oloinen; iloinen ja rento päivä.

Häätanssi toimi varmaan ihan kelpo jäänmurtajana, koska me ei tosiaan olla mitään hyviä tanssijoita. :D

Morsian ja pari hämärän oloista häävierasta... ;) 

Sukkanauhan metsästystä!

Tanssilattian fiiliksiä!

Miltä tuntuu olla naimisissa? Varsin ihanalta! :) Mieheni meni maanantaina työmatkalla vääntämään nilkkansa, ja pääsin ulkoiluttamaan häntä työterveyshuoltoon. Siinä kun raukka kipeän nilkan kanssa istuskeli odotustilassa ja kävin ilmoittamassa hänet paikallaolevaksi, ajattelin että nyt tuo on minun lähiomaiseni, ja minä hänen. Ikävässä tilanteessakin tuo ajatus tuntui jotenkin lämpimältä.

Nimiasia vaatinee vähän totuttelua, mutta eiköhän tuo tuosta. Puoli vuotta kuulemma menee siihen, että uusi sukunimi tulee jotakuinkin luonnostaan, (vähintään) siihen asti kaikki uudet ja vanhat tuttavuudet saavat seurata tätä nimien kanssa sekoilua.

Hääkuvaajan ottamia "virallisia" kuvia vielä odottelemme, mutta tässä muutamia äitini ja ystävien ottamia kuvia meidän päivästä. Lauantaina lähdemmekin sitten syysloman mittaiselle häämatkalle Japaniin! Viimeistään sen jälkeen kerron teille vähän 100% testistä, joka meillä on kahden viikon päästä edessä. ;)

Taas yksi cooper selätetty!

Huh, koulun pelätyin päivä on ohi! Kyllä tätä olikin kauhulla odotettu, ja joku blogin lukija taisi varoitella heti pääsykokeiden jälkeen, että ei passaa rupsahtaa kun tämmöinen on vielä edessä. :D

Kyllä tuntui pitkältä koulupäivä klo 13.30 odotellessa. Mutta niin sitä vaan käännettiin autojen keulat kohti urheilukenttää ja lähdettiin liikkeelle. Ei ollut menomatkalla tunnelma autossa kovin innostunut, eikä varmaan ollut muillakaan ihan 100% luotto siihen, että itselle asetettu tavoite tulisi toteutettua.

Cooper juostiin kahdessa ryhmässä, jotka jaettiin sen mukaan, minkälaista tulosta tavoitteli. Ensimmäisessä ryhmässä juoksivat 3200-3000m tavoittelijat, toisessa taas me vähän hitaammat kaverit. ;) Sääennusteita tiiranneena ja siitä aavistuksen stressiä ottaneena oli ilo todeta, että mitään varsinaista hurrikaania ei ollut urheilukentällä vastassa, vaan juoksu tapahtui pienessä tuulessa ja pienessä sateessa.

Pääsykokeisiin verrattuna oli vähän enemmän tiimipeliä lämmittelyissä, ja enemmän kannustusta juoksussa. Oma juoksu oli varmaan juuri sellainen, kun tällä kunnolla oli odotettavissa: rankkaa oli, mutta maaliin pääsin. Olinhan minä mielessäni toivonut, että jollain taikatempulla cooper olisi tällä kertaa mennyt kevyesti lönkytellen, mutta yllättäen toive ei toteutunut.

Viimeiset kaksi kierrosta menivät ihan rehellisesti sillä ajatuksella, että en aio kyseistä juoksutestiä enää juosta uudestaan. Niin kuin täällä on vähän sivuuttukin, niin olen tulevana lauantaina menossa naimisiin, ja minä todellakin haluan käyttää nämä viimeiset pari-kolme päivää ennemmin hääjuttuja miettien, kuin cooperia harmitellen. Se cooper kun on vähän päässyt ottamaan yliotetta tähänastisissa ajatuksissani, ja tietyllä tavalla jättänyt hääonnen varjoonsa. Ei sillä, että yksi juoksutesti olisi avioliittoa tärkeämpi asia, mutta kun hitto vie se on tuskainen 12 minuuttia, jonka halusin alta pois! :D

Entiset ja nykyiset kämppikseni olivat ihanasti järjestäneet täksi illaksi minulle yllätysohjelmaa. Se oli täydellinen tapa nollata cooperin stressit, ja kääntää katse kohti lauantaita. Tytöt olivat miettineet, mikä voisi olla ilta minun makuuni, ja onnistuivat kyllä täydellisesti sellaisen toteuttamaan! Kävimme ensin porukalla treenaamassa salilla, jonka jälkeen otettiin löylyt opiston saunassa. Meille oli varattu italialaisesta ravintolasta pöytä, josta sain valita haluamani aterian. Ruokailun jälkeen tulimme takaisin kämpille, ja kämppikset kantoivat ruokapöytään suklaakakun ja irtokarkkeja! Sitten vielä jatkot alakerran letkupubissa yhden siiderin, biljardin ja pingiksen peluun merkeissä. En tiedä kuinka moni on niin onnekas, että saa periaatteessa kahdet polttarit yhdistä häistä!

Kakku, karkit, kynttilä ja ihanimmat mahdolliset kämppikset. <3

Cooper-kenraaliharjoitus

Ai että tätä pahan- ja hyvän olon sekasortoa. Tunti sitten melkein tuli päivällinen ylös, melkein lähti taju ja melkein kuolin (miten niin tramaattinen?), mutta samalla oli olo niin älyttömän helpottunut ja onnellinen, että hymy ei tahdo hyytyä ollenkaan!

Meidän cooperin testiin on aikaa 13 päivää. Suunnitelmani oli juosta maanantaina 2700m cooperi, ensi viikon maanantaina 2800m cooperi, ja siitä viikon päästä keskiviikkona varsinaisessa cooperissa vielä vähän enemmän. Suunnitelma meni kuitenkin jo tänä maanantaina pieleen, kun yritin itsekseni räpiköidä 12 minuutin juoksutestiä, mutta lopetin juoksemisen 10min 45s kohdalla. Vielä olisi yksi kierros pitänyt painaa, mutta sain itseni suostuteltua keskeyttämään.

Onneksi minulla on ihan parhaat kurssikaverit, ja eräs pistikin heti maanantain räpiköinnin jälkeen viestiä, että lähtee minulla jänikseksi torstaina, niin juostaan 2800 metriä. Sitten, jos vaadittu tulos ei vielä torstaina suju, juoksisimme sen seuraavalla viikolla uudestaan. Hänen oma tavoitteensa on 3200 metriä, eli hän pystyisi helposti pitämään tasaista hyvää vauhtia yllä 12 minuutin ajan.

Olen valehtelematta käynyt jännäpissalla tämän iltapäivän aikana 5-10 kertaa, ja pelkkä ajatus cooperin juoksemisesta tuntui vastenmieliseltä (kuten aina). Onneksi nämä kaksi kurssikaveria lähtivät mukaan, olisi muuten voinut olla treeni maanantain toisinto. Se on muuten uskomatonta, miten paljon enemmän itsestä saa irti kavereiden avustuksella. :)

Ilmeet hallussa heti Cooperin jälkeen. :D

Alkulämmittely tuntui todella raskaalta. Itse cooper onneksi lähti kuitenkin todella kevyesti liikkeelle. Ensimmäiset pari kierrosta menivät mukavasti, kolmaskin tuntui ihan kivalta. Neljäs kierros tuntui jo painavan, mutta toisaalta silloin ylitettiin puoliväli. Viides kierros tuntui siltä, että sain juuri ja juuri selän mukana sinniteltyä, ja kuudennella kierroksella jäin muutaman metrin jälkeen. Seitsemäs kierros on kuitenkin aina ollut vahvuuteni, vaikka maanantaina jätinkin sen juoksematta. Ennen viimeistä kierrosta minulla oli aikaa maaliin 1min 40s, kun normaalisti 2800m kierrokset ovat 1min 42s. Sain kuitenkin puristettua kaikki voimat itsestäni irti, ja maaliviivan ylittäessäni aikaa jäi vielä pari sekuntia jäljelle. Toisin sanoen viimeinen kierros oli koko 12minuutin nopein!

Nyt tässä ehtii vielä hyvin juosta yhden kovemman setin ensi viikon alussa, ja sitten ruveta pikkuhiljaa herkistelemään varsinaista testiä varten. Menin vahingossa lipsauttamaan eilen puhelimessa miehelleni, että parasta meidän häissä on se, että silloin on cooperi ohi. Ei kovin romanttista, ja en tietystikään oikeasti ihan sitä tarkoittanutkaan. Fakta kuitenkin on, että viikon 40 tapahtumista minua jännittää 100 kertaa enemmän cooper kuin meidän häät. Toisin sanoen minua ei jännitä ollenkaan mennä naimisiin loppuelämäkseni, mutta 12 minuutin juoksentelu saa minut kauhusta kankeaksi. :D Toivottavasti pääsen sanomaan "tahdon", ja lähtemään häämatkalle niin, ettei takaraivossa kummittele cooper-uusinta! Tämä päivä toi siihen todella paljon lisää luottoa.

Eilen oli lepopäivä, mutta kävin kuitenkin vähän pullistelemassa kuntosalilla. :D

Ja lisää apinointia.

Palomies, palonainen vai pelastaja?

Viime päivinä uutisissa on kovasti pöhisty "mies"-päättyvistä ammattinimikkeistä ja siitä, sopivatko ne tasa-arvoiseen Suomeen. Polemiikki alkoi Aamulehden ilmoituksesta, että heidän lehdessään ei jatkossa "-mies"-loppuisia ammatteja käytetä, vaan toimituksessa pyritään käyttämään sukupuolineutraaleja nimikkeitä.

Aamulehti on päättänyt esimerkiksi kutsua palomiehiä jatkossa pelastajiksi. Tämähän ei kovin kaukaahaettua ole, kun tutkintoammekin kutsutaan pelastajantutkinnoksi ja jopa Wikipediassa puhutaan ensisijaisesti pelastajasta, ja vasta suluissa palomiehestä. Työnhaussa kuitenkin haetaan juurikin palomiestä, ja niin lukee työsopimuksessakin "palomies". Pelastajasta puhuminen myös tuo usein ihmisille ihan muita mielleyhtymiä kuin palomiehen.

Kesällä olin palomies Heini Hakasalo.

Olen puhunut aiemminkin siitä, että monelle tuntuu aiheuttavan ihmetystä se, miksi minua ja muita naispuolisia palomiehiä kutsutaan. Ollako palonainen? Tähän oma mielipiteeni on yksiselitteinen: ei olla. Minä ainakin tulen olemaan oikein ylpeä omasta palomiehen tittelistäni, enkä naisena koe mitenkään ristiriitaisena sitä, että ammattinimikkeessä mainitaan mies. Päinvastoin pitäisin ihan omaa palonaistitteliä jotenkin syrjivänä ja erittelevänä. Mielestäni on mukavampaa, että kaikkia samaa työtä tekeviä henkilöitä kutsutaan samalla tittelillä.

Ymmärrän toisaalta tämän keskustelun, ja mistä se kumpuaa. Onhan se totta, että nais-päätteisiä ammattinimikkeitä ei pahemmin ole, enkä ainakaan minä tiedä yhtään miestä, jolla työsopimuksessa lukisi "emäntä". Miksi siis vain mies-päätteiset ammattinimikkeet pitäisi kokea sukupuolineutraaleiksi, jos emäntä- tai nais-päätteiset ammattinimikkeet sitä eivät ole?

Mielenkiinnolla jään seuraamaan nimien kehittymistä. Pelastaja-nimike ehkä kertoisi enemmän siitä monipuolisesta työn kirjosta, mitä palomiehet tekevät sammutustyön lisäksi. Toisaalta pelastaja kuulostaa vähän turhankin ylevältä nimeltä... :D Molempia, sekä palomiehen että pelastajan nimiä kuitenkin lupaan totella myös tulevaisuudessa. Ja jos joku vahingossa sattuu sanomaan palonaiseksi, niin lupaan olla suuttumatta siitäkään, vaikkakin ehkä joudun nimikettä vähän tarkentamaan. ;)

Tuleva palomies harjoittelee kemikaaleilta suojautumista ja kurkipotkua. Multitasking, joten kyseessä on pakko olla nainen. ;D 

Johtamista ja soveltavia harjoituksia

Tänään meillä oli harjoitusalueella toinen soveltava harjoituksemme. Viime viikolla pääsimme jo kokeilemaan, miten omalla ryhmällä erilaisten tehtävien hoitaminen sujui. Ja kyllähän se ihan hyvin sujuikin, vaikka jokaisesta viidestä keikasta oppi kyllä taas uutta. Tuntuu hullulta, että tässä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niinkin paljon oppimista, että nyt voidaan edes yrittää hoitaa keikkoja omalla porukalla, vuorotellen toisiamme johtaen. Vuosi sitten en osannut edes käynnistää moottorisahaa tai käyttää defibrillaattoria.

Sekä tänään että viime viikolla ajoimme ryhmittäin viisi keikkaa, jotka kaikki olivat eri aihealueista. On ollut savusukellusta, liikenneonnettomuutta, kattotyöskentelyä, korkeanpaikantyöskentelyä ja ensivastekeikkaa. Vaihtelemme ryhmän sisällä "pelipaikkoja", jokainen on vuorollaan esimies, kuski, ja takapenkillä.

Pelastustoiminnan johtaminen on yksi tämän syksyn uusia opintokokonaisuuksia. Me harjoittelemme johtamista sekä siististi sisätiloissa pienoismalleilla leikkien, että harjoitusalueella toisiamme johtaen. Vaikka olen käynyt kuusi vuotta sitten RUK:n intissä, ja sitä kautta hieman päässyt harjoittelemaan johtamista, ei kyllä kieltämättä näissä oppikokonaisuuksissa miltään johtamisen konkarilta tunnu. En pitänyt itseäni inttiaikoinakaan minään johtajaluonteena, eikä tilanne sinänsä ole mihinkään muuttunut.

Viihdyn oikein hyvin paloautossakin takapenkillä tai kuskin paikalla, ja olen vastannut hyvin varmasti "ei kiitos", kun jotkut ovat kyselleet mahdollisesta halusta jatkaa joku päivä alipäällystö- tai päällystökurssille. Lisäksi koen hyödylliseksi sen, että paloautossa kessu hallitsee myös sen miehistön tekemän työn kenties kaikista parhaiten, ja minä keksin itselleni kyllä kehitettävää ihan miehistöhommissakin tuleville vuosikymmenille. :D

Pidän kuitenkin erittäin hyödyllisenä johtamisen harjoittelua, ihan jo tilanteiden monipuolisemman näkemisen kannalta. Kessuna oppii hahmottamaan kokonaiskuvan paremmin kuin normaalina rivimiehenä. Ja onhan se ihan totta, mitä opettajatkin sanovat, että saattaa siihen kessun paikalle joskus joutua/päästä, vaikka ei esimieskursseja olisikaan käytynä. Parempi sitä on täällä koululla harjoitella, kun ei voi sen vakavampaa vahinkoa saada aikaiseksi. :D

Auto ajoi puuhun pienoismallikentällä.

Ja täällä iskee lieskoja ja savua neloskerroksen ikkunasta!