Älytön varvasvamma

Olen joskus valittanut, että omat urheiluvammani eivät tule koskaan missään "siistissä" vaarallisen näköisessä tilanteessa, vaan olen enemmänkin sitä sorttia, joka kompastuu omiin jalkoihinsa ja nyrjäyttää samalla nilkkansa. Sinänsähän sillä ei ole mitään väliä, koska vamma kuin vamma harmittaa, mutta olisihan se kivempi kysyjille kertoa joku jännittävä tarina.

Torstaina herätessäni Facebook halusi näyttää minulle muiston kahden vuoden takaa. Siinä muistossa istuin keppien kanssa lääkärin vastaanotolla, ja olin matkalla kuulemaan polveni menevän leikkaukseen. Ihmettelin miehelleni, että siitäkin hetkestä on jo vierähtänyt kaksi vuotta. Mieheni muistutti olemaan varovainen.

Tottahan se on, että pienten vastoinkäymisten jälkeen unelmien saavuttaminen tuntuu entistä paremmalta!

Torstai-iltana lenkin jälkeen menin käymään suihkussa. Kuivailin jalkaani pyyhkeellä, ja yritin sitten laskea sen maahan. Varvas taisi jäädä pyyhkeeseen kiinni, ja siitä kuului naksahdus. Kipu ja turpoaminen tapahtuivat aikalailla heti, ja niin olin onnistunut saamaan pikkuvarpaan sijoiltaan. Voitte varmasti kuvitella, että tämä on hieno tarina kerrottavaksi kaikille kymmenille kysyjille. :D

Kyllä vaan tuntuu typerältä linkata yhden pikkuvarpaan takia, mutta ei mahda mitään, kun jalka ei ensinnäkään meinannut millään suostua menemään kenkään kivun takia, ja kenkä vieläpä joka askeleella painoi kipeää varvasta. Se kipu myöskin tuntui kasvavan koko ajan, eli ensimmäiset 10-20 metriä linkkaamista saattoi mennä ihan hyvin, mutta sitten olo alkoi olla jo varsin tuskainen.

No, nyt on muutamia päiviä jo kulunut, ja pikkuhiljaa kivut on helpottanut. Kävely on enää aavistuksen ontuvaa, joskin varvas edelleen turpoaa koulupäivän jäljiltä. Mutta toivottavasti lähipäivinä pääsisin taas vähän treenaamaan... :) Positiivisesti ajateltuna tämä varvas on mahdollistanut paikoillaan olon, ja myös sitä kautta kokeisiin lukemisen.

Tämän viikon kaksi käytännöntäyteistä päivää osuivat juuri tähän alkuviikkoon. Eilen olimme harjoitusalueella treenaamassa, miten hoidetaan rintakipupotilasta, palovammapotilasta, neurologista potilasta sekä säärensä murtanutta potilasta.

Tänään aamupäivällä harjoittelimme pistämistä lihakseen ja ihon alle, ja treenasimme myös kanylointia. Kanylointi testataan parin viikon päästä, jolloin kyseisen toimenpiteen kuuluisi sujua vaaditussa ajassa (olisiko se ollut 7 minuuttia). Iltapäivällä menemme vielä treenaamaan elottoman potilaan elvytystä.

Lihakseen pisto. Taustalla Anne-nukke.

Kanylointia. Toisesta kädestä ei tullut yhtään verta, niin onhan tämä kuva vaikuttavampi. :D

Obduktio ja muuta mukavaa

Kuten maanantaina ennustin, tämä viikko on jatkunut varsin jännittävänä eteenpäin. Eilen meillä oli lisää harjoituksia, kävimme mm. läpi raajojen, ja koko henkilön tukemista tyhjiöpatjan avulla. Pohdiskelimme myös raajojen reponointia, mikä siis tarkoittaa esimerkiksi sijoiltaan menneen nivelen, tai poikki menneen luun takaisin paikoilleen pistämistä. Olen kerran nähnyt nilkan, joka sojotti epäluonnollisesti ulospäin, ja silloin ei kyllä tullut mieleenkään mennä pistämään jalkaa takaisin paikoilleen. Kaikkia sijoiltaanmenoja tai murtumia ei perustasolla saakaan lähteä reponoimaan, puhumattakaan että lähtisin kotioloissa kokeilemaan onneani. Hyvä karkea muistisääntö on kuitenkin, että jos vammakohdan alapuolella ei tunnu sykettä, mutta terveessä raajassa tuntuu, reponointi olisi tärkeää kuolioon menemisen estämiseksi.

Raajoja varten olevien pienempien tyhjiöpatjojen lisäksi kokeilimme koko kaverin tukevaa tyhjiöpatjaa. Päästiin myös treenaamaan niskatukien laittamista, vammapotilaan tutkimista, ja moottoripyöräkypärien irrottamista. Ihan miten sattuu niitä kypäriä ei kannata lähteä riuhtomaan päästä, ettei tule lisävahinkoa.

Tyhjiöpatjalla on leppoista makoilla.

Nyt ei tule kaulaan lisävahinkoa. Harmillisesti olemassaolevia aivo-ongelmia tämä ei poista. :D

Tänään päästiin katsomaan, mitä obduktiossa, eli ruumiinavauksessa tapahtuu. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, niin olihan se kokemus, mitä en arvannut pääseväni kokemaan (ainakaan elossa). No nyt yhtä kokemusta rikkaampana, ja jonkun verran ihmisen elimistöstä enemmän ymmärtävänä jatkan matkaani eteenpäin.

Kaikki jotka ovat nähneet kuolleen ihmisen, varmasti tietävät, että henkilö näyttää melkein nukkemaiselta, kun iho on muuttanut väriään. Jotenkin sitä kuitenkin itse on sen verran pehmo, että vaikka ei tuntunut siltä, että tässä avataan oikeaa ihmistä, sitä alkoi pohtia kyseisen henkilön elämäntarinaa ja rakkaita ihmisiä, jotka jäivät kaipaamaan. Summa summarum, niin tärkeää työtä kuin patologit tekevätkin (ja auttavat myös elossa olevia läheisiä esimerkiksi perinnöllisten sairauksien bongauksella), niin minua varten kyseinen työ ei kyllä olisi. :) Olen valmis hyväksymään kuoleman osana tulevaa ammattiani, mutta pääsääntöisesti tykkään kyllä työskennellä elossa olevien ihmisten kanssa.

Ja kun joitain teistä kuitenkin kiinnostaa, niin kukaan meistä ei pyörtynyt eikä oksentanut.

Ensimmäiset harjoituskeikat

Tänään oli siinä mielessä jännä päivä, että puolet meidän kurssista lähti ensimmäistä kertaa ajamaan harjoitusalueella "oikeita" tehtäviä. Olimme jakautuneet ambulansseihin pienryhmiksi, ja ryhmästä kaksi toimi hoitajana, kun yksi näytteli potilasta. Aiheina keikoissa oli hengitysvaikeus-, rintakipu-, mielenterveys-, ja tajuttomuuspotilas.

Itse pääsin näyttelijäksi hengitysvaikeuksiin ja tajuttomuuteen. Rintakipu-casessa toimin hoitaja 2:na, jonka tehtävä on tehdä tutkimukset. Mielenterveyspotilaan luona olin hoitaja 1:nen, joka taas hoitaa potilaan haastattelemisen.

Kaikki neljä tehtävää olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan haastavia. Täytyy siis rehellisesti tunnustaa, että näillä näytöillä ei vielä ihan ambulanssia lähtisi oikeasti ajamaan, mutta ei onneksi ole tarvekaan. Yhtäaikaa ja lomittain pitäisi muistaa tehdä, kysyä ja tutkia kaikenlaista, ja sen omaksumiseen tarvitaan varmaan ennen kaikkea toistoja. Aika paljon myös jännitti aina keikkaa odotellessa, kun mietti muistaako yhtään mitään oleellista kyseiseen tehtävään liittyen. Sitä jännitystä tämän päivän harjoittelut ainakin helpottivat.

Potilaskohtaamisia on hyvä siinäkin mielessä harjoitella juuri tällä tekniikalla, eli silloin tällöin potilasta näytellen, koska potilaan roolissakin oppii monenlaisia asioita. Ihan jo sekin on arvokasta kokemusta, että oppii tietämään miltä tuntuu maata paareilla ambulanssin perällä kurveihin kääntyessä tai epätasaisella alustalla ajettaessa. Tänään tuli myös todistettua, että liikkumattomalle potilaalle tosiaan tule varsin nopeasti kylmä Suomen olosuhteissa, vaikka oltaisiin ihan sisätiloissa! :) Lisäksi potilaana oli helpompi arvioida tilanteeseen sopivia hoitokeinoja, koska ei tarvinnut itse niin paljon jännittää. Opettajat onneksi muistivat lempeästi muistuttaa, että elämämme ensimmäisten keikkojen ei tarvitsekaan vielä olla ihan suoraan oppikirjasta... :P

"Tajuttomuudesta" huolimatta intouduin ottamaan yhden ambulanssi-selfien hoitotilan paareilta.

Huomenna jatkuu taas harjoittelut, tällä kertaa aiheena taisi olla ainakin murtuneita jalkoja. Keskiviikkona ja torstaina on meidän uusintamahdollisuudet päästä seuraamaan ruumiinavausta, ja perjantaina olisikin sitten ensihoito-opin teoriakoe! Paljon kaikenlaista jännää edessä... :) Tämä ilta menee kokeeseen lukiessa! Kivaa alkanutta viikkoa kaikille. :)

Sydänfilmeilyä

Oli tarkoitus eilen tulla kertomaan teille fiiliksiä obduktion, eli ruumiinavauksen jälkeen. Nyt kävi kuitenkin niin, että sopivaa ruumista ei ollut tarjolla, joten ruumiinavaus vaihtui liikuntatuntiin. Täytyy myöntää, että vaikka olenkin iloinen, että kenenkään ruumista ei tarvinnut avata, samalla harmitti, että näin ainutlaatuinen oppimismahdollisuus jäi välistä. No, meillä on lukujärjestykseen merkattu vielä toinen mahdollisuus parin viikon päähän, katsotaan jos silloin onnistuisi.

Tänään meillä oli harjoituspäivä, eli alettiin soveltaa teoriassa opittuja taitoja käytäntöön. Aamupäivällä meidän ryhmä harjoitteli ensiarvion ja täsmennetyn arvion tekemistä. Huomasi, että näin ensimmäisellä harjoituskerralla ei olisi ollut kyllä mitään mahdollisuutta muistaa ulkoa ihan joka kohtaa, vaan piti vielä vähän luntata. Arvioon sisältyi siis mm. verenpaineen, happisaturaation, verensokerin ja lämpötilan mittaaminen. Lisäksi otettiin EKG, eli sydänfilmi.

Tuntuu että tämä ensihoito on täynnä kaikenlaisia kirjainlyhenteitä. Kaipa ne työtä helpottaa, kunhan vain oppii muistamaan, mikä mitäkin tarkoittaa. :D Ensiarviossa käytetään usein drABC:tä, jossa lyhenteet tarkoittavat danger, response, airway, breathing, circulation. Tärkeintä on työturvallisuus, ja sen takia voikin välillä olla turhauttavia tilanteita, jos ambulanssi ei heti tule auttamaan väkivallan uhria, vaan joutuu odottamaan poliisin saapumista paikalle. (Tämän takia ensihoidon onnistumisenkin kannalta poliisien määrän takaaminen on tärkeää. Ei ole kivaa odotella ambulanssin apua, jos lähin poliisipartio on kymmenien kilometrien päässä...) Response, eli potilaan reagoiminen puhutteluun, kertoo paljon paitsi hänen tajuntansa tasosta, myös ilmateistä ja hengittämisestä. Verenkierto on helppo kokeilla rannesykkeestä kättelyn yhteydessä.

Täsmennetyssä arviossa käytetään ABCDE-muistisääntöä, ja myös VOI IHME! -kirjainyhdistelmää. ABC on sama kuin ensiarviossa, mutta tarkemmin tutkittuna. Siinä lasketaan tarkemmin hengitystaajuuksia, kuunnellaan hengitysääniä, tutkitaan happisaturaatio, otetaan EKG, jne. VOI IHME! Liittyy D-kohtaan, ja siinä tutkitaan vammat, O2, infektio, intoksikaatio, hypoklygemia, matala verenpaine, epilepsia ja simulaatio. E tarkoittaa exposurea.

Ihan ei vielä tullut menetelmät selkäytimestä. :D

Meille kerrottiin jo aiemmin oppitunnilla, että nuorilla ihmisillä sydänfilmissä saattaa näkyä vähän kaikenlaista epämääräistä, eikä se ole ollenkaan vaarallista tai edes erikoista. Se oli sinänsä ihan hyvä pohjustus, koska kyllähän ne itse kullakin vähän hassulta näyttivät. :D Huomenna meillä on kardiologian tunnilla tarkoituksena tarkemmin analysoida filmit. Ihan mielenkiintoista kuulla tarkemmin, minkälaisia eroavaisuuksia etenkin nuorten sydänfilmeissä normaalistikin voi olla, ja onko osassa kenties mittausvirheitä. Pääsääntöisesti toki työelämässä EKG:ta otetaan vanhuspotilailta.

Mun käyriä. 

Katsaus koulukevääseen

Kuopiossa on arki tosiaan alkanut. Koulussa pyörii uusia pelastajakurssin aloittaneita opiskelijoita (tervetuloa vaan, jos olette eksyneet lukemaan!), ja joukosta on pois syksyllä valmistuneet tutuksi käyneet naamat. Meidän solun osalta tämä muutos näkyy aika selvästi, koska valmistuneet oppilaat olivat asuntolassa naapurikämpistämme, ja nyt pääsemme siis tutustumaan uusiin naapureihin. :) 

Tämä on myös vuosi, jolloin meidän pelastajakurssi 96 saa valmiin paperit, ja pääsee harjoittelemaan opittuja taitoja työelämään. Tai päästään ainakin siinä tapauksessa, että töitä löytyy - tällä hetkellä ne taitavat meidän alalla olla vähän kiven alla. 

Kaikki vanhemmat vuosikurssilaiset ovat sanoneet, että tämä keskimmäisen lukukauden aloitus on koko kouluajan rankinta aikaa. Opittavaa on niin paljon, että sen sisäistäminen on haastavaa, vaikka opetus onkin mielenkiintoista.

Kolmen päivän kokemuksella voisin sanoa, että arvio alkuvuodesta on varmaan aika osuva. Päivät ovat pitkiä, ja omatoimista harjoitteluakin pitäisi tehdä. Sen lisäksi pitäisi pitää omasta kunnosta huolta. Kuitenkin aihealueet ovat mielenkiintoisia, ja on kiva päästä loppuvuoden teoriapläjäyksen jälkeen päästä pikkuhiljaa myös siirtämään opittua käytäntöön. 

Tällä viikolla käsittelyssä olevia aihealueita on mm. hengitysvaikeudet ja kardiologia. Tänään harjoittelimme mm. EKG-kuvauksen (eli sydänsähkökäyrän) analysoinnin perusteita. Taas yksi uusi taito, jota en ollut ajatellut tarvitsevani.

Sydän.

Ensimmäinen kokeemme on 27.1., ja sitä pidemmälle en uskalla vielä edes ajatella. Tämän ensimmäisen kokeen aihealue kun on lääkeaineoppi, mielenterveys, traumat, vanhus, hengitysvaikeudet ja kardiologia. Siinä on juttu poikineen opeteltavaksi. Samoista aiheista taitaa olla vielä käytännön kokeetkin edessä, joten teoria olisi syytä osata ennen niitä. :D

Tämä on kuitenkin vain kuuden viikon mittainen opiskeluspurtti, ennen kuin pääsemme kauan odotetulle harjoittelujaksolle. Se onkin varmaan yksi tämän kevään odotetuimmista asioista. Ainakin vanhemmat kurssit ovat pitäneet harjoittelua hyvänä, joskin harmittavan lyhyenä oppikokemuksena. Kivaa päästä muutamaksi viikoksi palloilemaan Tampereelle!

Harjoittelujen jälkeen voidaankin jo melkein taputella ensihoidon opinnot, ja siirtyä takaisin sammutustyön pariin. Loppukeväästä harjoitellaan myös pintapelastusta, mikä on tällaiselle maakravulle taas yksi lisähaaste! Mutta en usko, että kukaan on aiemminkaan hukkunut, joten kenties sitä itsekin selviää hengissä. Sain jo hyvän vinkin vanhemmilta opiskelijoilta, että kun opettelee pukemaan nopeammin, voi uida hitaammin... ;D

P.s. Mepäs aloitettiin kerran viikkoon Pelastusopistolla koriskerho! Tänään oli ekat pelit, ja ai että kun teki hyvää!! Aina niin vakuuttelen, että minulle koripallo on vain yksi urheilulaji muiden joukossa, mutta kyllä se on tunnustettava, että on sillä erityinen paikka sydämessä. Nyt pitää vain pitää höntsäilyt sen verran rauhallisina, että pysyy jalat ja kroppa muutenkin ehjänä. :) 

Paluu arkeen

Loma loppui eilen, ja hyvä niin. Ei sillä, etteikö lomaa olisi voinut jatkaakin, mutta olo alkoi olla jo sen verran latautunut ja virkeä, että koin olevani valmis myös koulun jatkumiseen. Sitä oman väsähtämisen määrää ei ollut ehkä itsekään tajunnut, kunnes jossain välissä lomaa tajusin, että tältä tuntuu, kun akut on täysin latautunut. Se oli kiva fiilis. Ei haittaisi, vaikka joutuisi jatkossakin matkustamaan joululomalla etelään, en nimittäin oikein tiedä parempaa tapaa ottaa irtiottoa arjesta.

Me siis matkustimme mieheni ja hänen veljensä kanssa Teneriffalle. Mieheni vanhemmat asuvat siellä talvea paossa, ja oli ihana päästä näkemään heitä taas parin kuukauden tauon jälkeen. Me matkustimme ensin viikoksi Puerto de la Cruziin, joka sijaitsee Teneriffan pohjois-osassa. Sen jälkeen reissasimme vielä muutamaksi päiväksi "turistirysään" saaren etelä-osaan, Los Americakseen.

Kelit Puerto de la Cruzissa eivät ole ollenkaan niin "varmat", kuin saaren eteläpuoliskolla. Meille sattui kuitenkin aivan mahtava lomaviikko kelien(kin) puolesta, koska ensimmäistä pilvistä päivää lukuunottamatta kaikkina päivinä paistoi aurinko. Eteläpuoliskolla saarta taas meille osui vastaan yksi sadekuuro, mutta muuten sielläkin oli aurinkoista.

Ensimmäisenä päivänä piti vielä vähän tähystellä aurinkoa.

Teneriffa on tulivuorisaari, ja osalla sen rannoista olikin vaalean hiekan sijaan sileää mustaa hiekkaa.

Varsinkin saaren pohjois-osassa kadut ovat yhtä ylämäki-alamäkeä. 

Maisemointeja.

Maisemia Teiden tulivuorelta.

Viimeisenä lomapäivänä kävimme myös surffaamassa! Minut voi bongata aallon harjalta oranssissa paidassani! ;D

Tänään koulun alkaessa todellisuus pamahti kyllä nopeasti kasvoille. Töitähän täällä koulussa joutuu tekemään, ja oikein urakalla. Uskon kuitenkin, että tästä tulee koulun osalta mielenkiintoinen kevät. Ja jos yhdessä lauseessa pitää kertoa odotuksia vuodelle 2017, niin uskon tämän vuoden olevan yksi elämäni ikimuistoisimmista. :) Toivottavasti teilläkin on kivoja asioita odotettavissa tälle vuodelle!