Lapsena ulkoilutin jonkin verran naapurin laiskahkoja kultaisianoutajia. Yhtenä kesänä toiseen naapuriin saapui tomera belgianpaimenkoiranpentu, ja kysyin, saisinko ulkoiluttaa sitäkin. Vastuullinen omistaja ei kuitenkaan antanut pikkutytön ulkoiluttaa heidän upouutta energiapakkaustaan. Tuo ruskea, sporttinen koira kuitenkin vei sydämeni täysin mennessään. Muistan ajatelleeni, että sitten kun täytän 18, ostan itselleni tuollaisen tervueren-linjaisen belgianpaimenoiran.
Koitti se päivä, kun täytin 18, ja koiran hankkiminen ei tuntunutkaan kovin ajankohtaiselta, koska olin lähdössä armeijaan. Silloin ajattelin, että sitten HETI, kun pääsen intistä, koira muuttaa minulle. Tj0 koitti, ja aloitin sosionomi-opiskelut. Päätin, että minusta tuleekin palomies. Se loi omat ongelmansa, koska ymmärsin, ettei palomiehen työaika mahdollista sitä, että minä yksin omistaisin koiran. En tunne sellaista koiraa, joka selviäisi 24 tuntia itsekseen, kun omistaja on töissä.
Sitten löysin itselleni upean miehen, ja tämä mies myös oli avoin ajatukselle koiran hankkimisesta. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin selvästi päättänyt menostani Kuopioon opiskelemaan, että tiesin, että koiraa ei nyt voi ottaa. Asuntolaan kun ei saa viedä eläimiä, enkä suostuisi olemaan "etäsuhteessa" koirastani. Mieheni sanoi, että sitten kun valmistun palomieheksi, saan häneltä lahjaksi koiranpennun.
Nyt olen muutamia viikkoja vajaa 26-vuotias. Monta hetkeä on vierähtänyt siitä, kun pikkutyttönä ihastuin belgianpaimenkoiraan. Ja vielä pienenpieni hetki menee siihen, kun yksi näistä kullanmuruista muuttaa meille asumaan. <3
