Olen muutamaan kertaan viimeisen 1,5 vuoden aikana miettinyt, että olisi kiva kirjoitella tänne vähän kuulumisia. Sen verran paljon kaikkea on tapahtunut, että jaan nämä kuulumiset muutamaan osaseen aihealueiden mukaan. Veikkaan, että näiden kuulumispostausten jälkeen menee taas aikaa, että aktivoidun uudestaan, mutta pistäkää ihmeessä esimerkiksi Dream of Firen Facebook-sivuilla viestiä, jos teille tulee jotain kysyttävää. Sähköpostia luen aika laiskasti. Olen saanut viime aikoinakin joitain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat hakemassa Pelastusopistoon. Vastaan ihan varmasti mielelläni jokaiselle, joka haluaa jotain kysyä tai muuten vain jutella alaan liittyvistä asioista! :)
Postaussarjassa ensimmäisenä ajattelin palata ajatuksissa kevääseen 2020 äitiyslomalle, ja jännittäviin hetkiin ennen töihin paluuta. Tätä vähän helpottaa se, että olen kirjoittanut blogiani varten postauksen viime vuoden ystävänpäivänä - tuo postaus vain ei syystä tai toisesta koskaan nähnyt päivänvaloa.
Tällaisia ajatuksia oli vuosi sitten:
"Melkein vuosi kotona oloa takana, ja kohta se töihin paluu jo kolkuttelee oven takana. Tämä "vain kotona olo" on ollut tosi merkittävää paitsi sen takia, että olen päässyt tutustumaan meidän ihanaan pieneen tyttöön, myös siksi, että olen päässyt tutustumaan uudestaan myös itseeni. Olen tunnetusti aika päämäärätietoinen tyyppi, ja aina ollut tavoitteellinen kaikessa elämässäni. En pidä sitä huonona asiana, olenhan saanut paljon hienoja asioita aikaiseksi. Minulla on myös aina ollut vahva tunne siitä, että hienojen asioiden tapahtuminen ei lopu tähän, vaan keksin paljonkin haaveita tulevaisuudelle, ja olen valmis tekemään niiden eteen töitä. Varjopuolena tietysti on se, että jos aina pyrkii ylittämään itseään ja tähtäämään entistä korkeammalle, on vaarana palaa loppuun.
Vaikka tuntui vaikealta päätökseltä pistää urahaaveita vähän tauolle perheen lisäyksen takia, ja välillä tunsin syyllisyyttäkin siitä, että työnantajalle tulee raskauteni ja äitiyden takia lisää vaivaa, niin kaikki varmasti ymmärtävät, että ei sitä perhettä kenenkään kiusaksi perusteta. Aiemmin muistan ajatelleeni, miten ihana olisi, jos mies voisi olla se, joka hoitaisi raskauden ja vauvanhoidon, jotta minä voisin olla töissä. Jälkikäteen ajateltuna tauko töistä ja ihan kaikesta suorittamisesta, kiireestä ja stressistä, tulivat täydelliseen paikkaan.
Kun vauva oli muutaman kuukauden ikäinen, aloin huomata itsestäni selviä piristymisen merkkejä. Mehän olemme nukkuneet hyvin heti alusta asti, eli fyysisestä väsymyksestäkään ei ollut kyse. Enemmänkin henkisestä piristymisestä. Ensin aloitin amerikkalaisen jalkapallon, ihan vain ajattelin kokeilla. Koukkuunhan minä jäin ja pahasti, eikä harrastukselle näy enää loppua. En muista nauttineeni näin urheilusta moneen vuoteen, ja se jos mikä tuntuu upealta. Olen myös saanut valtavasti onnistumisen kokemuksia, ja olen keksinyt uudestaan olevani urheilullinen tyyppi. Uskokaa tai älkää, jos vertaa koko ajan itseään vain niihin superkuntoisiin palomiehiin, saattaa jossain vaiheessa alkaa pitää itseään aika huonokuntoisena, vaikkei se varsinaisesti pitäisikään paikkansa. :D
Urheiluinnostuksen lisäksi olen muutenkin saanut uutta virtaa tulevaisuuden suunnitteluun ja itseni toteuttamiseen. On upeaa olla äiti, mutta myös upeaa haaveilla niistä ihan omista jutuista.
Tänään kävin polkemassa kuntotestin työpaikallani, ja sain sen läpäistyä. Olen 7,5kk synnytyksestäni samassa aerobisessa kunnossa kuin aloittaessani kesätöissä melkein kaksi vuotta sitten.
Kahden kuukauden päästä palaan takaisin työelämään. Se tuntuu yhtä aikaa jännittävältä ja innostavalta. Tuntuu hurjalta olla kokonainen vuorokausi pois silloin 10 kuukauden ikäisestä lapsestamme, mutta toisaalta tiedän tytön pärjäävän isänsä kanssa vallan mainiosti. Ja onhan se kiva päästä taas kokemaan työpaikan yhteishenkeä ja hyvää ilmapiiriä.
Mutta tarkoitus oli siis kertoa, että täällä menee tosi hyvin, äitiyslomalla on kivaa, pääsin pyörätestin läpi ja kohta alkaa työt! Hyvää ystävänpäivää myös kaikille <3"
Sitten takaisin tämän hetkisiin ajatuksiin töihin paluun suhteen! En tule avaamaan julkisesti sen tarkemmin perheen perustamiseen ja palomiehen ammatin yhdistämiseen liittyviä asioita, mutta yleisesti ottaen se oli varsin stressaavaa aikaa - raskaus ja palomiehen ammatti kun eivät oikein sovellu yhteen. Jonkin aikaa jopa harkitsin kokonaan alan vaihtoa, koska (hormonipäissäni?) yhdistin raskausaikaisen stressin ja negatiiviset tunteeni palomiehen ammattiin, vaikka oikeasti olen aina työtäni rakastanut. Käytännöt raskauksien ja palomiehen ammatin yhdistämisen suhteen ovat kuitenkin kirjavia ja ihmiset elämäntilanteineen erilaisia, joten en lähde sanomaan,että muilla asiat menisivät samalla tavalla, tai että muut kokisivat tilanteen stressaavaksi.
Omat henkiset ja fyysiset haasteensa liittyvät myös töihin paluuseen. Voin kyllä myöntää, että kuntotestien läpäiseminen oli tiukasti takaraivossa niin raskausaikana kuin synnytyksen jälkeenkin. Painon nousu ja kehon muuttuminen aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin sitä hyvin luonnollisena asiana, mutta on se myös rankkaa nähdä peilistä, kun mahan lisäksi rasvaa tulee myös muualle vartaloon, ja urheilulliseksi mieltämä vartalo muuntautuu huomattavasti pehmeämmäksi. Raskausaikana koin treenaamisen hyvin epämotivoivaksi, koska kunto laskee jatkuvasti riippumatta siitä, mitä itse tekee. Voin siis rehellisesti myöntää, että omat raskausajan elintavat eivät myöskään tukeneet tuota urheilullisen identiteetin ylläpitämistä. :D
Raskausaikanakin kuitenkin pidin lohduttavana ajatuksena sitä, että tavalla tai toisella minä tulisin olemaan 10kk päästä synnytyksestä hyvässä kunnossa, koska töihin palaaminen vaatisi sitä. Onneksi löysinkin urheilunilon uudestaan jenkkifudiksen kautta, ja sitä on täysin kiittäminen myös kuntotestien läpäisemisestä. Testien läpäiseminen helmikuussa 2020 sai kyllä minut ihastelemaan sitä, miten kehoni pystyi palautumaan niin hienosti lapsen saamisesta.
Töihin palaamisessa ei jännittänyt ainoastaan fyysinen palautuminen, vaan myös vastuu työssäni. Keväällä 2020 töihin palatessani valmistumisestani oli 2,5 vuotta, mutta olin ollut töissä siitä ainoastaan 6kk ajan! Koin rehellisesti sanottuna olevani vähemmän pätevä työhöni kuin työt aloittaessani valmistumisen jälkeen. Ihmisten hyväntahtoinen kannustaminen ja lohduttaminen ei helpottanut mieltäni. Olen mielestäni varsin realistinen omien taitojeni suhteen - annan itselleni kunniaa silloin kun osaan jotain hyvin, ja toisaalta myös voin rehdisti myöntää, jos en ole kovin vahvoilla.
Palomiehen ammatissa on valtava määrä osattavaa tietoa ja taitoa. Joku voi kuvitella palomiehen lähinnä sammuttelevan tulipaloja, mutta jo pelkästään tulipalon sammuttaminen vaatii taitoa ja tekniikkaa. On tiedettävä, millaisella suihkuputkella sammutetaan rakennuspaloa ja millaisella maastopaloa. Milloin käytetään vettä ja milloin vaahtoa. Palopaikalla kaikki eivät ole suihkuputken päässä, vaan pitää tietää, mikä on kenenkin rooli. Pitää osata viestiliikennesäännöt eri työvälineillä. Pitää muistaa, miten käytetään paloauton pumppua, miten otetaan lisävettä luonnonlähteestä, palopostista tai toisesta autosta. Tehtävää on valtavasti, ja niin on myös teknisiä työvälineitä!
Sitten on liikenneonnettomuuksia. Pitää osata käyttää hydraulisia pelastusvälineitä. Pitää tietää, mistä kohti leikataan tai levitetään autoa, että potilaalle tulee lisää tilaa, mutta ei osu mihinkään, mihin ei saa osua. Pitää tietää, miten eri asentoihin kääntynyt auto käännetään ympäri turvallisesti. Miten irroitetaan akku, ja mistä sen ylipäänsä löytää eri merkkisistä autoista. Pitää muistaa sata ja yksi asiaa, että oma ja potilaan turvallisuus mahdollistuisivat. Syttymisen estäminen, auton tukeminen, liikenteenohjaus ja yhteistyö eri viranomaisten kanssa.
On pintapelastusta. On köysipelastamista. On ensivastetehtäviä elvytyksineen, aivohalvauksineen ja hengitysvaikeuksineen. On kaatuneita puita sähkölinjojen päälle, automaattisia palohälytyskeikkoja erinäisine paloimoitinlaitteineen, vaarallisenaineen keikkoja, öljyvahinkoja maalla ja vesillä, jne jne jne.
Palokunnassa onneksi mitään ei tarvitse tehdä yksin. Oma tilanteeni kuitenkin oli se, että töihin palatessani olin joka viikko myös esimiesasemassa, eli virallisesti vastuussa tekemistämme asioista. Kun puhutaan ihmishengistä ja hätätilanteista, sitä mielellään haluaisi olla aina parhaimmillaan ja itsevarma. Pyrin kuitenkin palaamaan töihin ymmärtäväisellä asenteella itseäni kohtaan - en voi vaatia itseltäni muuta kuin parasta mahdollista yrittämistä. :)
Kuulumiset osa 2 sitten tarkemmin työhön paluusta huhtikuun lopussa 2020. Palaillaan!
